Skip to main content

Kielten luova tuho

Kielten luova tuho

Suuret kielet jyräävät tällä vuosisadalla pienet alleen. Englantia puhuu jo puolitoista miljardia ihmistä.

Teksti Joonas Pörsti

Kuvat Antti Valta

Tuhannet mustat koululaiset mars­sivat vihaisina kohti Soweton Orlando-stadionia kesäkuun 16. päivänä vuonna 1976. Osa heistä oli kuullut mie­lenosoituksesta vasta samana aamuna koulujensa oppilaskuntien jäseniltä. Protesti oli suunniteltu salassa. Nuoria oli silti matkalla stadionille ainakin 10 000, ehkä 20 000.

»Alas afrikaans!» luki kylteissä. Rytmikäs laulu innosti marssijoita. He kieltäytyivät opis­kelemasta valkoisen sortovallan kielellä.

Etelä-Afrikan apartheid-hallinto oli mää­rännyt afrikaansin opetuskieleksi mustien kouluihin englannin rinnalle. Soweton lap­set halusivat valita opetuskielensä itse: samat oikeudet kuin valkoisille! Afrikaans oli heille vieras kieli, jolla piti opiskella esimerkiksi matematiikkaa ja yhteiskuntatieteitä. Kieli vaikeutti oppimista.

Sadat raskaasti aseistautuneet poliisit tuk­kivat koululaisten reitin panssariautoillaan, ja marssi muuttui mellakoinniksi. Poliisit ava­sivat tulen lapsia kohti automaattikivääreillä. Ensimmäinen kuollut oli 13-vuotias Hector Pieterson.

Tuota päivää seuranneissa väkivaltaisuuk­sissa menehtyi vuoden loppuun mennessä 700 ihmistä. Soweton tapahtumat eivät muutta­neet Etelä-Afrikan hallituksen kielipolitiik­kaa, mutta olivat yksi alkusysäys koko apart­heid-hallinnon kaatumiselle.

Soweton koululaiset voittivat lopulta kie­litaistelunsa. Etelä-Afrikan nykyisessä perus­tuslaissa englanti ja afrikaans ovat virallisia kieliä yhdeksän bantukielen rinnalla. Zulun ja xhosan puhujia on eniten, yhteensä 39 pro­senttia väestöstä. Yhdentoista virallisen kielen lisäksi maassa puhutaan siirtolaisuuden seu­rauksena myös esimerkiksi portugalia, hindiä, tamilia, gujaratia ja kreikkaa.

Englantia puhuu äidinkielenään vain 9,6 prosenttia eteläafrikkalaisista, mutta maan kielellisessä mosaiikissa siitä on tullut politii­kan ja tiedotusvälineiden valtakieli. Englanti on välttämätön kieli myös Etelä-Afrikan lii­ke-elämälle. Sillä voi käydä kauppaa kaikissa Britannian vanhoissa siirtomaissa, Afrikan eteläkärjestä aina Egyptin rajoille saakka.

Tilanne on samankaltainen Nigeriassa, taloudeltaan ja asukasluvultaan suurimmassa Afrikan maassa. Nigerialaisista 30 miljoonaa puhuu äidinkielenään jorubaa ja 25 miljoonaa hausaa, jolla pärjää myös Länsi-Afrikan isla­minuskoisissa naapurimaissa. Muita puhut­tuja kieliä on yli 500. Harva puhuu englantia äidinkielenään, mutta se on välttämätön yleis­kieli, jota ilman maata olisi vaikea hallita. Yli puolet nigerialaisista, arviolta 83 miljoonaa ihmistä, puhuu englantia ainakin auttavasti.

Samoista poliittisista syistä vuonna 1947 itsenäistynyt Intia sääti vuoden 1950 perus­tuslaissa, että englanti säilyisi hindin rinnalla virallisessa käytössä 15 vuoden siirtymäajan. Kun se päättyi, tamilinkielisessä Tamil Nadun osavaltiossa puhkesi verisiä mellakoita, joissa puolustettiin oikeutta käyttää edelleen eng­lantia. Englanti on säilyttänyt asemansa maan toisena yleiskielenä, vaikka Intian tavoitteena on lisätä hindin käyttöä.

Pakistanissa englantia puhuu liki puolet maan 192-miljoonaisesta väestöstä, ja kielen asema on vielä vahvempi kuin Intiassa. Tie­dotusvälineet, oikeuslaitos ja koulujärjestelmä ylläpitävät englannin osaamista. Englannin puhujia on Aasiassa paljon myös Filippiineillä, Bangladeshissa ja Kiinassa, jossa 200 miljoonaa koululaista opiskelee englantia ensimmäisenä vieraana kielenä.

Jos maailman kielet asetetaan järjestykseen äidinkielen puhujien määrän perusteella, man­dariinikiina on selvästi suurin. Kiinaa puhuu yli kaksi kertaa useampi kuin englantia, joka jää espanjan taakse kolmannelle sijalle. Eng­lanti kuitenkin jyrää kokonaispuhujien mää­rällä. Arviolta puolitoista miljardia ihmistä voi jo nyt kommunikoida keskenään englanniksi, ja heidän määränsä kasvaa nopeasti.

Englannin kielen asemaa edistävät samanaikaisesti useat mekanismit. Englanti on kaupan, viihteen, tietotek­niikan ja turismin kieli. Kun yritykset kasvavat kotimaan rajojen ulkopuolelle, eng­lanti otetaan käyttöön ainakin organisaation ylimmillä tasoilla. Lisäksi Englanti on ainoa kieli, jolla turisti pärjää miltei maassa kuin maassa. Englanniksi voi suorittaa sukellus­kurssin Balilla tai varata huoneen majatalosta Marokossa.

Englannista on tullut Britannian siirtomaa­kauden valloitusten seurauksena maailman yleiskieli, lingua franca. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen taloudellinen voima on vahvistanut kielen asemaa entisestään.

Ranska oli 1700- ja 1800-luvuilla diplo­matian valtakieli, jolla ylhäisö seurusteli kes­kenään ja jolla kirjoitettiin kaikki valtiolliset sopimukset. Saksa kukoisti 1900-luvun alku­puolella tieteen ja teknologian kielenä. Neu­vostoliiton valtapiirissä koko Itä-Eurooppa osasi venäjää. Eurooppalaisten valtojen kes­kinäinen kilpailu, maailmansodat ja kommu­nismin romahdus tasoittivat tietä englannin nousulle maailmankieleksi.

Kiinan talouden odotetaan kasvavan tällä vuosisadalla maailman vahvimmaksi, mutta mandariinikiina tuskin syrjäyttää englantia. Kiinan tuhansien kirjoitusmerkkien osaami­nen on vaikeaa jopa kiinalaisille itselleen.

Englannin kielen leviämistä selittää osal­taan kielen suhteellinen helppous. Nykyeng­lanti on kieliopiltaan yksinkertaisempaa kuin se muinaisenglanti, joka syntyi, kun anglit, saksit ja juutit saapuivat Englannin itäosiin Saksan ja Tanskan rannikolta 400-luvulta alkaen. Kieliopilliset koukerot vähenivät jo, kun viikingit saapuivat Skandinaviasta 800-luvulla ja opettelivat uuden kotisaarensa kielen. Hei­dän kansankielessään englannista putosivat pois esimerkiksi sijamuodot, jotka germaani­heimot olivat tuoneet mukanaan.

»Pienet kielet ovat rakenteeltaan yleensä monimutkaisempia kuin isot kielet. Pienissä kielissä kieliopilliset hienoudet ovat kasautu­neet sukupolvesta toiseen, koska lapsilla ei ole vaikeuksia oppia niitä», sanoo kielten moni­muotoisuutta tutkinut slaavilaisen filologian professori Jouko Lindstedt.

Lindstedt innostui itse esperantosta kuun­neltuaan Yleisradion kielikurssia vuonna 1969. Esperanto on suomen jälkeen Lindstedtin toi­seksi vahvin kieli, jota hän puhuu kotikielenä kolmen lapsensa kanssa.

1800-luvun lopussa kehitetyllä esperantolla olisi ollut hyvät edellytykset maailmankieleksi. Sen kielioppi ja kirjoitusasu ovat yksinkertai­sempia kuin englannin, ja sanasto perustuu romaanisiin kieliin. Keinotekoiselta kieleltä puuttui kuitenkin luonnollinen kotikenttä, jonka pohjalta se olisi voinut vahvistua. Espe­ranto oli 1920-luvulla ehdolla Kansainliiton kieleksi, mutta Ranskan edustaja torppasi aloitteen.

Nykyisin kieltä puhuu maailmassa arviolta miljoona ihmistä, joista sujuvasti noin sata­tuhatta. Esperantolla on sama ongelma kuin monilla muilla kielillä: englannin opiskelusta on todennäköisesti enemmän hyötyä.

Maailman kattavinta kielten luet­teloa ylläpitävä yhdysvaltalainen SIL International laskee, että maa­ilmassa on 7 102 puhuttua kieltä. Kielitieteen piirissä on kannettu voimakasta huolta kielten häviämisestä. Lähes 370 kieltä on hävinnyt sen jälkeen, kun SIL julkaisi ensimmäisen Ethnologue-luettelonsa vuonna 1951. Yksi niistä on itämerensuomalainen lii­vin kieli, jonka viimeinen tunnettu puhuja Grizelda Kristiņa kuoli Torontossa 103-vuo­tiaana vuonna 2013.

Michiganin ja Havaijin yliopistojen kokoa­massa uhanalaisten kielten luettelossa on lähes 3 200 kieltä. Lähes puolet maailman puhutuista kielistä on vaarassa kadota seu­raavan sadan vuoden aikana. Sadoilla näistä kielistä on alle kymmenen puhujaa.

»Mediaanikielellä on maailmassa noin 10 000 puhujaa», Lindstedt sanoo. »Pienenä vähemmistönä ovat suomen kaltaiset kielet, joilla on miljoonia puhujia. Suuri osa maail­man kielistä ei siirry perheessä seuraavalle sukupolvelle. Niillä ei voi myöskään opiskella kouluissa, minkä vuoksi ne eivät ole kovin arvostettuja.»

Lindstedtin mukaan kielten määrä ei ole sinänsä itseisarvo, mutta jokainen erilainen kieli kertoo tutkijalle jotakin kielen ja samalla ihmisen kognition eli tiedon ja havaintokyvyn rajoista. »Tutkijan kannalta kielitieteen suu­rin ja perustavanlaatuisin kysymys on, mitkä ovat kaikkien ihmiskielten yhteisiä piirteitä ja kuinka paljon kielet voivat erota toisistaan. Kun kieliä katoaa, kysymykseen on aina vain vaikeampi vastata.»

Kognitiotiede ja psykologia ovat viime vuo­sina osoittaneet, että eri kielten puhujat myös jäsentävät maailmaa eri tavoin. Esimerkiksi venäjän kielessä tumman- tai vaaleansinistä kuvataan eri sanoilla. Englannin kielen lau­seet puolestaan korostavat tekijää. Stanfordin yliopiston psykologian professori Lera Boro­ditsky on todistanut, että englannin puhujat etsivät siksi videolla näkemälleen onnetto­muudelle herkemmin syyllistä kuin muiden kielten puhujat. Kieli vaikuttaa ajatteluumme ja sen välityksellä esimerkiksi siihen, mitä pidämme oikeudenmukaisena.

Jos tarkastellaan uhanalaisten kielten maan­tieteellistä jakaumaa, englanti näyttää tappaja­kieleltä, joka nielaisee kitaansa kokonaisia kieli­perheitä. Pohjois-Amerikassa oli eurooppalais­ten saapuessa vähintään 300 kieltä. Kielellinen variaatio oli suurta. Alkuperäisasukkaat puhui­vat yksistään Kaliforniassa 74:ää eri kieltä, jotka kuuluivat 18 eri kielikuntaan. Euroopassa kie­likuntia on kolme: indoeurooppalainen, urali­lainen ja eristyksissä oleva baski.

Ethnologue-kieliluettelon mukaan kymme­net intiaanikielet ovat jo kokonaan hävinneet, ja jäljellä olevista kielistä vain seitsemän pro­senttia on navajon tai creen kielen tavoin elin­voimaisia. Tilanne on vastaava Australiassa, jossa vain yhdeksän prosenttia aboriginaalien kielistä näyttää toistaiseksi säilyvän.

Toisaalta kielellinen monimuotoisuus on huvennut myös Etelä-Amerikassa. Kun espan­jalaiset ja portugalilaiset valloittajat saapuivat 500 vuotta sitten, maanosassa oli arviolta 1 500 kieltä. Nyt niistä on jäljellä 300. Kiinassa tai Venäjällä monet jäljellä olevat pienet kielet ovat yhtä lailla uhanalaisia.

Nyt maailman kielellinen monimuotoi­suus ei vähene niinkään englannin vaan alu­eellisten valtakielten paineen vuoksi. Papua-Uusi-Guinea on maailman kielellisesti rik­kain valtio, jonka hajallaan asuvat etniset ryh­mät puhuvat yli 830:tä eri kieltä. Maan kieliä uhkaavat lähinnä kaupungistuminen ja yleis­kieleksi vakiintunut kreolikieli tok-pisin, joka on syntynyt indoeurooppalaisten ja paikallis­ten kielten sekoituksena.

Myös Afrikka on toistaiseksi säilyttänyt kie­lellisen rikkautensa. Ei ole lainkaan selvää, että niin jatkuu tällä vuosisadalla. Suurten maail­mankielten voittokulku on siellä vasta alussa.

Englannin kielen trendinomainen nousu maailman valtakieleksi voi saavuttaa pian lakipisteensä, arvioi brittiläinen lingvisti ja sosiologi David Graddol. Englannin puhujien määrä kasvaa vielä vuo­sikymmenien ajan, mutta englanti ei tarjoa työmarkkinoilla osaajilleen enää samanlaista suhteellista etua kuin aikaisemmin. Englan­nista on tullut välttämätön kieli, jonka rinnalla on kysyntää etenkin espanjan, arabian ja man­dariinikiinan taidolle.

Väestönkasvua ja talouden kehitystä ennus­tavat indikaattorit osoittavat, että useat suuret maailmankielet kilpailevat tällä vuosisadalla aiempaa tasaisemmin keskenään. Esimer­kiksi arabiankielisten maiden väestö kasvaa YK:n arvion mukaan 400 miljoonasta yli 700 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä. Espanjan merkitystä korostaa Latinalaisen Amerikan ja erityisesti Meksikon, Kolumbian, Argentiinan ja Perun taloudellinen nousu.

Espanjaa puhuu äidinkielenään yli 400 mil­joonaa ihmistä, joista 30–40 miljoonaa asuu Yhdysvalloissa. Espanjaa opiskellaan ahkerasti myös Kiinassa, koska maailmantalouden pai­nopiste on siirtynyt asteittain Pohjois-Ameri­kasta ja Euroopasta Tyynellemerelle.

British Council selvitti vuonna 2013 jul­kaisemassaan raportissa, mitä kieliä britit tarvitsevat menestyäkseen maailmassa tällä vuosisadalla. Tärkeimmiksi kieliksi nousivat espanja, arabia ja ranska. Niitä seuraavat lis­tauksessa mandariinikiina, saksa ja portugali, italia, venäjä, turkki ja japani.

Raportin tulos oli, että britit osaavat kieliä aivan liian vähän, jotta maa voisi huolehtia eduistaan kansainvälisen talouden, turvalli­suuden tai kulttuurin saralla. Kolme neljäsosaa briteistä ei pysty keskustelemaan millään lis­tatuista kielistä.

Samanlaiseen tulokseen tuli vuonna 2012 Britannian ulkoministeriö, joka selvitti, missä kantimissa maan diplomaattikunnan kieli­taito on. Lähes 2 000 diplomaatista alle 50 osasi asemamaansa kieltä riittävästi ansaitakseen kielitaidosta maksettavaa palkanlisää. Toisin sanoen 90 prosenttia ei osannut kieltä.

Kielitaidon rapistuminen on vaikeuttanut maan etujen ajamista. Britannian ulkominis­teriö arvioi, että vuonna 2011 alkanut arabike­vät tuli yllätyksenä maan diplomaateille, koska he eivät osanneet riittävästi kieliä. Ministeriö pitää paikallisten kielten ja kulttuurien tun­temuksen heikkoutta keskeisenä syynä myös siihen, että Irakin vakauttamisessa ajauduttiin vaikeuksiin sen jälkeen kun liittouma valtasi maan vuonna 2003. Vastaavasti Afganistanissa vuonna 2010 työskennelleistä 161 brittidiplo­maatista vain kolme osasi sujuvasti darin tai paštun kieltä.

Etenkin kiinaa ja arabiaa tarvittaisiin kipeästi diplomatian ja kybertuvallisuuden alueilla, mutta hyvin harva britti opiskelee näitä kieliä. Arabian kielen taitoa olisi syytä kohentaa jo siitä syystä, että arabimaissa pär­jää englannilla huonosti. Englannin osaamista tarkastelevassa 63 maan indeksissä (English proficiency index) huonoimmin sijoittuvat Libya ja Irak. Kymmenen huonoimmin sijoit­tuneen joukossa on kaikkiaan seitsemän ara­bimaata ja Iran. Vahvinta englannin taito on Pohjoismaissa ja Hollannissa.

Ranskan puhujien määrä voi kasvaa nykyisestä 270 miljoonasta 700 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä.

Tämän vuosisadan yllättäjä maailman­kielten listauksessa voi olla ranska. Ranskankielisten maiden järjestö OIF arvioi viime vuonna raportissaan, että ranskan puhujien määrä kasvaa nykyisestä 270 miljoonasta 700 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä. Nopea väestönkasvu ja perusopetuk­sen kohentuminen lisäävät ranskan puhujien määrää Saharan eteläpuolisessa Länsi-Afri­kassa. »Ranskan kielen tulevaisuus on Afri­kassa», julisti OIF:n puheenjohtaja Abdou Diouf.

Edellytys on, että ranska säilyy yleiskielenä suuressa osassa Afrikkaa. Esimerkiksi Ruanda vaihtoi hallintokielensä vuonna 2008 rans­kasta englantiin. Ruandan hallitus perus­teli päätöstä liittymisellä englanninkieliseen Itä-Afrikan unioniin, mutta taustalla oli myös poliittisia syitä. Ruanda on Belgian entinen siirtomaa, jonka presidentti Paul Kagame on syyttänyt Ranskaa hutuhallinnon tukemisesta vuoden 1994 kansanmurhan aikana.

Pohjois-Afrikassa ranska on menettänyt jalansijaa arabialle. Kaakkois-Aasiasta ranskan taito on lähes hävinnyt sitten 1950-luvun, jol­loin Ranskan siirtomaat alueella itsenäistyivät.Myös Libanonissa yhä useammat opiskelijat valitsevat ranskan sijasta englannin.

OIF:n toisena huolena on, että afrikkalaiset opettajat eivät osaa ranskaa riittävän hyvin. Ranskan kielen virallisesta asemasta huoli­matta kielen taito on monissa maissa heik­koa. Afrikassa puhutaan ranskaa yhä enem­män, mutta samalla kieli yksinkertaistuu ja loittonee vanhan emämaan kielellisistä kon­ventioista, joita L’Académie française vartioi. OIF puolustaa ranskan asemaa maailmalla 850 kieli- ja kulttuurikeskuksen voimalla.

Englannin taito on yhtä lailla heikkoa monissa Afrikan maissa. Esimerkiksi Nami­bia vaihtoi itsenäistymisensä jälkeen vuonna 1990 afrikaansista englantiin, jota puhui äidin­kielenään alle prosentti väestöstä. Nyt maan kouluissa opiskellaan englanniksi, vaikka 70 prosenttia jopa lukioiden opettajista osaa kieltä huonosti. Taso näkyy oppimistuloksissa. Vaih­toehdot ovat kuitenkin vähissä kahden miljoo­nan asukkaan maassa, jossa puhutaan kolmea­kymmentä eri kieltä.

Englannin ylivalta on ollut viime vuosi­kymmeninä erityisen selvää tieteelli­sessä tutkimuksessa. Srilankalaissyn­tyinen tutkija Suresh Canagarajah arvioi 2000-luvun alussa, että 80 prosenttia maailman tieteellisestä tutkimuksesta kir­joitetaan englanniksi. Angloamerikkalainen tutkimusperinne on hallinnut tieteellistä käsitteistöä, kirjoittamisen tapaa, tyyliä ja rakennetta.

Englannin ylivallalla on ollut monenlaisia seurauksia, myös taloudellisia. Yhdysvalta­laisista ja brittiläisistä yliopistoista on tullut akateemisen maailman keskuksia, jotka voi­vat valita parhaat tutkijat ja opiskelijat. Siksi ne hallitsevat myös yliopistojen ranking-listoja.

Keskittyminen on ollut selvää myös kan­sainvälisen politiikan tutkimuksessa. Köö­penhaminan yliopiston professori Ole Wæaver laski vuonna 1998, että 60–90 prosenttia alan johtavien akateemisten julkaisuiden artikke­leista oli yhdysvaltalaisten ja brittiläisten tut­kijoiden kirjoittamia. »Teoriat tuotetaan pää­osin Yhdysvalloissa», Wæver päätteli Internatio­nal Organization -lehden artikkelissaan.

Tilanne on sittemmin alkanut tasoittua. Wæverin oppilas Peter Marcus Kristensen kuvaa tänä syksynä hyväksytyssä väitöskirjas­saan, että kansainvälisen politiikan tutkimusta luonnehtii nyt »pikemminkin läntinen kuin amerikkalainen hallinta».

»Keskustelu viittaa siihen, että angloame­rikkalainen hegemonia on pikkuhiljaa mur­tumassa», toteaa Jyväskylän yliopiston maa­ilmanpolitiikan professori Pekka Korhonen. »Eurooppalainen teoriaperinne on nykyisin monipuolinen ja vahva.»

»Kansainvälisten konferenssien kieli on englanti, harva voi osallistua konferensseihin muilla kielillä. Se ei sinänsä tarkoita, että ang­loamerikkalaisella teorialla olisi tutkimuksessa hegemonia», Korhonen sanoo.

Turun yliopiston valtio-opin professori Henri Vogt muistuttaa, että kansainvälisen politiikan tutkimusala syntyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1919 Walesissa Aberystwythin yliopistossa, johon perustettiin ensimmäinen oppituoli. Esimerkiksi Rans­kassa kansainvälisen politiikan tutkimus on käynnistynyt omana tieteenalanaan vasta viime vuosina.

Myös Vogt toteaa, että angloamerikkalai­nen vaikutus tutkimusalaan on vähenemässä. »1980-luvulta alkaen uudet avaukset ovat tul­leet muualta. Esimerkiksi Pierre Bourdieun, Michel Foucault’n ja muiden ranskalaisten filosofien vaikutus on ollut viime vuosikym­meninä maailmanlaajuista.»

Nousevissa talouksissa on omaksuttu poli­tiikan teoriat ja jopa tutkimuskysymykset pää­sääntöisesti lännestä. Esimerkiksi kiinalainen kansainvälisen politiikan tutkimus keskittyy paljolti Kiinan rauhanomaiseen nousuun suurvallaksi. Tämän voi nähdä heijastelevan länsimaissa virinnyttä huolta siitä, että Kiinan nousu heiluttaa kansainvälistä voimatasapai­noa, Peter Marcus Kristensen huomauttaa väi­töskirjassaan.

Intiaan ja Brasiliaan verrattuna Kiinassa on kuitenkin voimakkaampi pyrkimys luoda läntisestä ajattelusta itsenäistä teoriapohjaa. Innoitusta ammennetaan Kiinan taistelevien valtioiden ajan (475–221 eaa.) filosofian ja stra­tegian klassikoista.

Englannin kaltaisesta yleiskielestä on akateemiselle maailmalle suunnattomasti hyötyä, koska sen avulla tutkijat eri puolilta maailmaa voivat työskennellä yhdessä. Var­jopuoliin kuuluu, että esimerkiksi tiedonvä­litys helposti yhdenmukaistuu ja kaventuu, kun koko maailma seuraa samoja englannin­kielisiä lähteitä.

Professori Jouko Lindstedt kertoo havahtu­neensa jokin aika sitten siihen, että suuntaa aina ensin englanninkielisille uutissivustoille, vaikka voisi kielitaidon puolesta lukea paljon muutakin.

»Kun otin tavaksi avata Der Spiegelin ennen The Guardiania, syntyi aivan erilainen käsitys maailman tapahtumista. Jos haluaa ymmär­tää, mitä Euroopassa tapahtuu esimerkiksi nyt pakolaiskriisin aikana taloudellisesti ja yhteis­kunnallisesti, kannattaa seurata Saksaa, joka määrää tahdin, eikä sivussa olevia brittiläisiä uutislähteitä.»