Monet Venäjän etniset vähem­mistöt kasvavat, mutta suoma­lais-ugrilaiset kansat taantuvat nopeasti. Esimerkiksi mordvalaisia oli 1900-luvun alussa puolitoista miljoonaa, noin kaksi kolmannesta suomalaisten määrästä. Vielä Neuvostoliiton hajotessa neljännesvuosisata sitten mordva­laisia oli enemmän kuin virolaisia. Uusimman väestönlaskun mukaan heitä on enää 750 000, ja heistä vain noin puolet puhuu äidinkiele­nään mordvalaiskieliä ersää ja mokšaa.

Venäjän suomalais-ugrilaiset vähemmis­töt ovat erityisesti toisen maailmansodan jälkeisenä aikana nopeasti assimiloituneet eli sulautuneet valtaväestöön. Varsinkin kau­punkeihin muuttaneet suomalais-ugrilaiset ovat menettäneet sekä etnisen identiteettinsä että kielensä. Jos mordvalaisten määrä olisi 1900-luvulla kehittynyt kuten suomalaisten, heitä olisi nyt neljä miljoonaa.

Etninen identiteetti on aina myös valin­nan tulos. Esimerkiksi turkkilaiskansoihin ja Kaukasuksen kansoihin kuuluva väestö on Venäjällä jatkuvasti kasvanut, mikä osoittaa, että etninen assimilaatio ei Venäjälläkään ole välttämättömyys.

On selvää, että Venäjän väestötilastoihin on kirjattu venäläisiksi suuri määrä ihmi­siä, jotka voisivat identifioitua toisinkin, jos poliittinen tilanne muuttuisi. Näin on etenkin kansallisten autonomisten alueiden ulkopuo­lella. Viidellä suomalais-ugrilaisella kansalla on Venäjän federaatiossa oma, autonominen tasavaltansa.

Suomalais-ugrilaisiin kansoihin kuuluvan väestön määrä vähenee nopeimmin autono­mioiden ulkopuolella. Samaan aikaan suoma­lais-ugrilaiset keskittyvät entistä enemmän ydinalueilleen. Neuvostoliiton hajotessa vain noin 30 prosenttia mordvalaisista eli Mordvan tasavallassa – nyt jo yli puolet. Mordvan tasa­vallan mordvalaisväestön määrä on kasvanut reilusta 30 prosentista noin 40 prosenttiin, vaikka samaan aikaan koko alueen väestö on vähentynyt rajusti.

Venäjän 146 miljoonasta asukkaasta lähes viidennes tai 30 miljoonaa kuuluu vähem­mistökansallisuuksiin. Tämä on enemmän kuin EU-maissa, joissa etnisiä vähemmistöjä on maahanmuutosta huolimatta keskimäärin alle kymmenesosa väkiluvusta.

Monikansallisuus on perintöä Venäjän kei­sarikunnasta ja Neuvostoliitosta. Niissä venä­läiset muodostivat vain noin puolet väkilu­vusta. Venäjä on puhtaammin kansallisvaltio, mutta silti senkin pinta-alasta neljä viidesosaa on sellaista aluetta, jossa venäläiset eivät ole perinteinen pääväestö.

Venäjän kansallinen identiteetti on yhdis­telmä imperiaalisen menneisyyden, Neuvos­toliiton monikansallisen messianismin ja eurooppalaisten kansallisvaltioiden perin­teestä. Nämä kaikki heijastuvat myös kansalli­suuspolitiikassa. Julkisuudessa on voimakkaita venäläisnationalistisia retoorikkoja, kuten duuman varapuheenjohtaja Vladimir Žirinovski ja varapääministeri Dmitri Rogozin, mutta valtio on rakenteeltaan federatiivinen ja hallintotavaltaan imperialistinen.

Alueilla valtaa käyttävät paikalliset eliitit, jotka kuuluvat eri kansallisuuksiin. Aluejoh­tajien asema ratkaistaan periaatteessa vaa­leissa, mutta käytännössä se riippuu presi­dentti Vladimir Putinin luottamuksesta. Esimerkiksi Tšetšenian tasavalta on lähinnä diktatorisesti hallittu aluejohtaja Ramzan Kadyrovin läänitys, jossa Venäjän lait ovat voimassa vain valikoiden. Samaan aikaan Karjalan tasavallassa on venäläisittäin vapaa media, vaaleissa ei ole ilmennyt kovin merkit­tävää vilppiä ja oppositiojohtajien on annettu jopa voittaa paikallisvaaleja.

Vasta 1800-luvun lopulla slaavilainen natio­nalismi ja kansalliset nationalismit Euroopan puoleisessa osassa Venäjää alkoivat muuttaa valtiota ja aiheuttaa jännitteitä. Kun Venäjä 1900-luvun alussa hajosi, bolševikit liittoutui­vat etnisten vähemmistöjen kanssa lupaamalla itsenäisyyttä ja autonomiaa. Suomen ja Bal­tian maiden itsenäisyys tunnustettiin. Nuoren neuvostomaan sisällä rakennettiin monikie­listä yhteiskuntaa.

Sekä neuvostonationalismi että eurooppa­lainen nationalismi pyrkivät modernin kan­sankielisen yhteisön luomiseen. Erona oli Neuvostoliiton modernisaation myöhäisyys: laaja maa oli vielä pitkälti luku- ja kirjoitus­taidottomien paikallisyhteisöjen asuttama. Nationalismi luotiin ylhäältä, eikä se kasvanut luonnollisesti alueen kansalaisyhteiskunnasta.

1920-luvulla vähemmistöille muodostettiin autonomisia alueita, vähemmistökieliä kehi­tettiin kirjakieliksi ja perustettiin kulttuuri-instituutioita, kuten lehtiä ja teattereita. 1930-luvun alussa, kun eurooppalaiset valtiot olivat nationalistisimmillaan, Neuvostoliitto oli vähemmistöjen suojelun suhteen aikansa edistyksellisimpiä yhteiskuntia. Kehitys kat­kesi kuitenkin Stalinin vainoihin ja toiseen maailmansotaan.

1930-luvulla neuvostoviranomaiset hyök­käsivät suomalais-ugrilaisia kansoja vas­taan Sofin-jutussa. Sofin eli Suomalaisten kansojen vapautuksen taisteluliitto oli Neu­vostoliiton sisäasiain kansankomissariaa­tin luoma kuvitteellinen organisaatio, jonka keskukseksi syytettiin Suomalais-Ugri­laista Seuraa, suomalaista tieteellistä yhdis­tystä. Näytösoikeudenkäynnissä suomalais-ugrilaista älymystöä syytettiin valtionvastaisesta salaliitosta ja pyrkimyksistä liittää Venäjän suomalais-ugrilaiset alueet Suomeen.

Poikkeuksia ovat Siperian autonomiset pii­rikunnat: esimerkiksi Hanti-Mansia on nimel­lisesti hantien (noin 30 000) ja mansien (noin 12 000) autonominen piirikunta. Käytännössä se on Ranskan kokoinen, harvaan asuttu alue, joka tuottaa 60 prosenttia Venäjän öljystä. Alueen asukkaista nimikkokansallisuuksiin kuuluu vain kaksi prosenttia, ja nimellisestä autonomiasta huolimatta heidän sosioeko­nominen asemansa on paljon heikompi kuin venäläisväestön.

Karjalaa lukuun ottamatta paikallisella vähemmistökielellä on suomalais-ugrilaisissa tasavalloissa virallinen asema venäjän rinnalla. Silti yhdelläkään alueella ei ole onnistuttu sää­tämään lakia edes vähemmistökielisestä kou­lusta tai päivähoidosta. Vastaavia lakeja on kui­tenkin Venäjän muilla alueilla.

Etenkin turkkilaiskansojen kotimaissa Tatarstanissa ja Baškiriassa asuu huomat­tavia määriä suomalais-ugrilaisia kansoja. Nyky-Venäjän federatiivista tilannetta kuvaa, että suomalais-ugrilaisten kansojen koulutuk­selliset oikeudet toteutuvat paremmin näissä vahvoissa turkkilaisissa tasavalloissa kuin suomalais-ugrilaisten omien autonomioiden alueella.

Autonomisilla alueilla on silti merkityk­sensä kansallisen identiteetin näkyvyyden ja sosiaalisen hyväksyttävyyden kannalta. Alu­eilla toimii vähemmistökielisiä kulttuuri-ins­tituutioita, kuten radiokanavia, painotaloja, lehtiä ja teattereita. Suomalais-ugrilainen identiteetti on autonomisilla alueilla jokapäi­väinen eikä mitenkään oudoksuttava ilmiö.

Eräät suomalais-ugrilaiset kielet, kuten suo­men lähisukukielet karjala ja vepsä, lakkasivat siirtymästä nuorten puhekieliksi jo neuvosto­ajan loppuvuosikymmeninä. Niiden puhujat ovat pääosin iäkkäitä. Toiset kielet, kuten mari, komi, udmurtti ja mordvalaiskielet, ovat näihin päiviin eläneet maaseudun kylien puhekielinä. Niitä uhkaavat maaseudun voimakas rakenne­muutos, kylien autioituminen ja maatalouden infrastruktuurin romahdus.

Kun modernista siirrytään postmoder­niin maailmaan, kylän kaltainen paikallinen kieliyhteisö ei enää määritä ihmisen identi­teettiä niin kuin ennen. Ihmiset integroituvat enemmistökielisen koulutuksen, median ja hallinnon symboliympäristöön ja tekevät työtä käsien ja koneiden asemesta kielellä. Tähän liittyy koulutuksen ja median kielten leviäminen, mutta toisaalta myös kiinnostus erilaisiin identiteetteihin, kuten etniseen kulttuuriin.

Venäjällä tämä ilmenee esimerkiksi etno­futuristisena taideliikkeenä, joka korostaa kielellistä moninaisuutta maailman kulttuu­riperinnön keskeisenä arvona. Vähemmistö­kielinen pop-musiikki, kuten Eurovision laulu­kilpailuun osallistuneet Buranovon mummot, ovat suosiossa suomalais-ugrilaisilla alueilla. Suomalais-ugrilaisia kieliä käytetään myös internetin keskusteluryhmissä, modernissa runoudessa ja performanssitaiteessa.

Käynnissä on siis kaksi vastakkaista proses­sia: Yhtäältä peräkylien väestö venäläistyy ja kylät tyhjenevät, toisaalta kaupunkien sivis­tyneistö kiinnostuu suomalais-ugrilaisista juuristaan ja luo uudenlaista vähemmistö­kulttuuria.

Suomen ja Venäjän suhteiden perussopimuk­sessa vuodelta 1992 todetaan, että sopimuspuo­let »tukevat suomalaisten ja suomensukuisten kansojen ja kansallisuuksien omaperäisyyden säilyttämistä Venäjällä». Suomella on opetus­ministeriön rahoittama, lähes 400 000 euron sukukansaohjelma, jonka varoin on rahoitettu stipendiaattivaihtoa ja kulttuurihankkeita. Myös monilla seuroilla ja säätiöillä, kuten Suomi–Venäjä-seuralla ja Suomen kulttuuri­rahastolla, on ollut laajoja kulttuurihankkeita Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen kes­kuudessa.

Suomi–Venäjä-seura on koordinoinut muun muassa suomalais-ugrilaisten kansojen kielipesähanketta, jossa on perustettu vähem­mistökielisiä päiväkoteja eri puolille Venä­jää. Saman seuran organisoima suomalais-ugrilaisten aktivistien koulutushanke loi laajoja verkostoja, jotka ulottuivat Venäjän kaikille suomalais-ugrilaisille alueille. Näiden hankkeiden vaikutukset saattavat tuntua vielä vuosikymmenten kuluttua.

Suomen kannattaa olla kiinnostunut Venä­jän vähemmistökansoista ja -kielistä ensinnä­kin siksi, että kieli on minkä hyvänsä väestön keskeinen identiteettitekijä. Suomen kielen koti on Euraasian manner. Sieltä ovat peräisin kansankulttuurimme, kansanrunoutemme ja kansanuskomme piirteet, jotka tekevät suo­malaisuudesta eurooppalaisessa kontekstissa ainutlaatuisen kulttuurikokonaisuuden. Näiden kulttuuripiirteiden tiedostamisen ja niihin liit­tyvien kulttuurikontaktien vahvistamisen tulisi olla osa suomalaista identiteettipolitiikkaa.

Kyse on myös perinteestä. Alue, jota nyt kutsutaan Suomeksi, on melko satunnainen kokoelma lähisukuisia itämerensuomalaisia murteita puhuvaa väestöä, joilla vielä pari sataa vuotta sitten ei ollut paljonkaan teke­mistä keskenään. Suomalainen identiteetti on pitkälti suomalaisten kielitieteilijöiden tekele, ja suomalais-ugrilaisuus on sen konteksti.

Kolmanneksi kyse on sosiaalisesta tilauksesta. Venäjän suomalais-ugrilaisilla alueilla on vain vähän kansainvälisiä kontakteja, mutta alueilla tiedetään kielisukulaisuudesta suomalaisten kanssa. Tämä tarjoaa luontevan väylän kansallisen identiteetin rakentamiseen. Suomalais-ugrilainen liike, joka Suomessa on vaihtoehtoväen toimintaa, on Venäjän suo­malais-ugrilaisten eliittien keskuudessa val­tavirtaa. Näiden kansojen huomattavimmista tieteilijöistä ja taiteilijoista monet ovat viettä­neet Suomessa aikaa stipendiaatteina ja opis­kelijoina. Sukukansaohjelman pienellä rahalla Suomi on ostanut itselleen valtavasti goodwilliä.

Vladimir Putinin valtakaudella federaatiotason viranomaiset ovat tahtoneet koordinoida kulttuuriyhteistyötä aiempaa voimakkaam­min. Tämä voisi periaatteessa tarjota mahdol­lisuuksia, koska federaation keskushallinnolla on eniten resursseja. Käytännössä federaation viranomaisten kanssa ei kuitenkaan ole aina helppo neuvotella harmittomistakaan hank­keista. Lakkautettu Venäjän aluekehitysminis­teriö ja nykyinen kansallisuusasiain komitea ovat halunneet sanella yhteistyökumppanit.

Venäjällä ei kuitenkaan ole suomalais-ugrilaista politiikkaa, vaan suomalais-ugri­laisia kansoja kohdellaan Venäjän kansalli­suuspolitiikan kontekstissa. Karjalan tasaval­lan oppositiojohtaja, Jabloko-puolueen Vasili Popov pidätettiin elokuussa Suomessa Venä­jän pyynnöstä. Venäjä ei pyytänyt pidätystä siksi, että Popov edustaa suomalais-ugrilaista aluetta, vaan koska hän on oppositiopoliitikko.

Popovia syytetään Venäjällä kiinteistökaup­poihin liittyvistä epäselvyyksistä. Suomen poliisi vapautti hänet pian, mutta hän on mat­kustuskiellossa. Venäjä on lähettänyt Suomeen Popovia koskevan virallisen luovutuspyynnön.

Venäjä varoo antamasta minkäänlaiselle separatismille tilaa. Pahimmillaan tämä joh­taa pyrkimyksiin estää normaali kansainvä­linen kulttuuriyhteistyö. Parhaimmillaan Venäjän federatiivinen rakenne mahdollistaa tehokkaan vähemmistösuojan rakentamisen. Esimerkiksi tataarit, baškiirit ja jakuutit sekä muut vähemmistöt, joilla menee Venäjällä parhaiten, ovat kielen ja kulttuurin suojelun kannalta lähes yhtä hyvässä asemassa kuin Euroopan suuret vähemmistöt.

Toisaalta poliittinen vapaus on rajoitet­tua koko Putinin Venäjällä. Vähemmistökie­len asemaa voi parantaa lähinnä erilaisin kulttuurihankkein.

Joissain tapauksissa alueellisten vallanpitäjien vaihtuminen on muuttanut suhtautu­mista vähemmistökieliin nopeastikin. Komin tasavallan johtajat ajoivat läpi lain, jonka nojalla komin kielen opiskelu on pakollista koko tasavallan väestölle. Tasavallan johto kui­tenkin syrjäytettiin syyskuussa. Vallanvaihdok­sen jälkeen on epäselvää, mikä on lain kohtalo.

Jos Venäjän seuraava johtaja lisää avoi­muutta ja pyrkii korjaamaan edeltäjiensä virheitä, kansallisuuskysymykset saattavat nousta pintaan niin kuin aiemminkin Venä­jän historiassa.

Kirjoittaja työskentelee tutkijana Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.