Euroopalla on takanaan hullu vuosi. Tai oikeastaan monta peräkkäistä. Ensin talouskriisi ja Kreikan ongel­mat. Sen jälkeen Krimin miehitys ja sota Itä-Ukrainassa. Tänä vuonna on revennyt unionin kaakkoisraja, kun sadattu­hannet Syyrian, Irakin ja Afganistanin pako­laiset ovat lähteneet liikkeelle.

Jokainen uusi kriisi on näyttänyt syventä­vän jakolinjoja Euroopan sisällä ja ulkopuolella. Vastakkain ovat joutuneet Saksa ja Kreikka, EU ja Venäjä, liberaalit ja nationalistit, kotiovensa avannut pääministeri Juha Sipilä ja maahan­muuton vastustajat.

Miksi vastakkainasettelut vahvistuvat nyt niin selvästi? Kysymys on luontevaa esittää val­tio-opin professori Mika Ojakankaalle, poliit­tisen filosofian tuntijalle, joka tutkii Jyväskylän yliopistossa radikaalin konservatismin histo­riaa ja aatteellista perintöä.

Jännitteiden taustalla on Ojakankaan mukaan meidän ja muiden välistä vastakkainasettelua korostavan äärioikeiston nousu. Äärioikeiston liikkeet ovat vahvistuneet Euroo­passa jo vuosikymmenien ajan.

»Toisen maailmansodan jälkeen äärioikeisto oli ymmärrettävistä syistä kriisissä. Se alkoi saada uudelleen jalansijaa vuoden 1968 tapah­tumien jälkeen. Äärioikeisto nousi 1970-luvulla reaktiona tuohon vasemmistolaiseen liikeh­dintään. Pelissä oli tuolloin eurooppalaisen identiteetin suunta», Ojakangas sanoo.

Kansallismielisen äärioikeiston älyköt käyttävät Ojakankaan mukaan nykyään hy­vin samankaltaisia käsitteitä kuin 1920- ja 1930-lukujen saksalaiset ja italialaiset radikaalikonservatiiviset ajattelijat.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kult­tuurifilosofi Oswald Spengler varoitti, että länsimainen sivilisaatio oli taantumassa ja jää­mässä muiden kulttuurien jalkoihin. Samassa hengessä filosofi Martin Heidegger katsoi, että pian kaikki olisi sallittua edessä olevalla tietämättömyyden ja barbarian sävyttämällä aikakaudella. Mystikko Julius Evola kehotti ihmisiä palaamaan perinteiseen yhteiskun­taan.

Saksan tunnetuin valtiosääntöteoreetikko Carl Schmitt arvosteli liberaalia parlamenta­rismia sanojen ja tekojen välisestä ristiriidasta, kun suuret päätökset tehtiin suljetuissa kabi­nettineuvotteluissa.

He kulkivat kaikki saksalaisen Fried­rich Nietzschen (1844–1900) jalanjäljissä. »Nietzsche oli raivokas demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien vastustaja», Ojakan­gas muistuttaa. Radikaalin konservatismin juuret ulottuvat Nietzschen kautta vieläkin kauemmas, aina Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen vastustamiseen.

»Konservatismi syntyi, kun osa ihmisistä katsoi, että Ranskan vallankumous tuhoaa yhteiskunnan ja johtaa rappioon. Tämä arvos­telu jatkui ja vahvistui yli sadan vuoden ajan, aina toiseen maailmansotaan saakka. Rap­pion katsottiin johtuvan tasa-arvon ihanteista. Yhteiskunnan tuli olla hierarkkinen, jotta se voisi olla toimiva.»

Äärioikeisto tarjoaa vaihtoehdon: te ette ole enää työläisiä, vaan suomalaisia.

Suomalaisessa nykykeskustelussa radikaalia konservatismia edustavat esimerkiksi perussuomalaisten kansallismielinen ääniharava Jussi Halla-aho ja naisvihamielisistä some-päivityk­sistään tunnettu esseisti Timo Hännikäinen. Toisenlaista radikaalia konservatismia edustaa Ojakankaan mukaan Pentti Linkolan syväeko­loginen ideologia. »Tasa-arvon vastustaminen on yksi radikaaleja konservatiiveja yhdistävä tekijä, mutta liike on hyvin monikasvoinen.»

Kaupallisuuden ja markkinoiden vastaisuus oli esillä 1920- ja 1930-luvuilla vielä selvemmin kuin nykyään. Samoin feminismi oli radikaa­lien konservatiivien hampaissa jo silloin.

»On käsittämätöntä, että feminismin kri­tiikin varjolla hyökätään politiikassa toimivia nuoria naisia vastaan varsin aggressiivisesti», Ojakangas huomauttaa. »Koko radikaalikonservatiiviseen liikkeeseen liittyy jonkinlaista kaunaa.»

Ojakankaan vetämässä tutkimus­projektissa maailmansotien välissä vaikuttaneita ajattelijoita kutsu­taan radikaaleiksi konservatiiveiksi, koska heidän päämääränsä olivat konservatii­visia, mutta keinot radikaaleja. »Ei niin, että olisi pitänyt palata kuningaskuntaan, mutta demokratian tilalle tuli luoda jokin toisentyyp­pinen järjestelmä. Usein ihanteena oli Italian mallinen fasistinen yhteiskunta.»

»Monet radikaaleista konservatiiveista oli­vat Italian fasistijohtajan Benito Mussolinin ihailijoita», Ojakangas jatkaa. »Tähän sisäl­tyi elitistinen ajatus huippuyksilöistä, jotka tietävät, miten yhteiskuntaa tulee ohjata. Sak­sassa heitä edustivat SS-miehet. Yhteiskunnan katsottiin menneen niin pitkälle rappion tiellä, että tarvittiin vallankumous suunnan korjaamiseksi.»

Maailmansotien välisen ajan radikaalikon­servatiivit eivät pitäneet rotuajattelua välttämättä suuressa arvossa. Esimerkiksi Länsimai­den perikadon kirjoittaja Oswald Spengler joutui natsien epäsuosioon arvosteltuaan aikansa pseudotieteellisiä rotubiologisia näkemyksiä.

»Ranskan, Unkarin ja miksei myös Suomen äärioikeiston nykymeno muistuttaa tässä suh­teessa 1930-luvun radikaalia konservatismia. Biologinen rotuajattelu on paitsiossa. Radikaalikonservatiivien tavoin äärioikeiston kannat­tajat puolustavat nyt eurooppalaista tai kristillistä kulttuuria.»

»Heidän käsityksensä tästä perinteestä on kuitenkin varsin valikoiva. Se sulkee ulos eurooppalaisen kulttuurin merkittävimmät aikaansaannokset: tasa-arvon ja ihmisoikeudet.»

»Uuskonservatismin oppi-isän Irving Kris­tolin metapoliittiset ajatukset olivat kuin suo­raan Carl Schmittiltä. On varsin todennäköistä, että nämä ajatukset olivat levinneet Yhdysvaltoihin Schmittin oppilaiden Hans Morgent­haun ja Leo Straussin mukana.»

Morgenthau ja Strauss pakenivat Saksasta 1930-luvulla, ja heistä tuli nimekkäitä Chi­cagon yliopiston professoreita, joilla on ollut syvällinen vaikutus amerikkalaiseen oikeis­toon. Yksi Straussin välityksellä Yhdysvaltoihin päätyneitä ajatuksia oli, että poliittinen yhteisö syntyy, kun se tunnistaa vihollisensa.

Identiteetin muodostamiseen tarvitaan mei­dän ja heidän välinen jakolinja. Se syntyy vain poissulkemalla toinen ihminen.

Ojakankaan mukaan radikaalien konservatiivisten ajatusten leviäminen osoittaa, miten ideoista voi tulla vaikutusvaltaisia, vaikka niiden takana ei olisi poliittista jouk­koliikettä. Vastaavasti myös uusliberalismi on voittanut paljon alaa, vaikka aatesuunnan taustalla on taloustieteessä vain muutamia Milton Friedmanin kaltaisia teoreetikkoja.

»Tuskin kukaan meistä ajattelee tai sanoo olevansa uusliberaali, mutta silti määrätty ajattelutapa on levinnyt kaikkialle. Monet toi­mivat yhteiskunnassa uusliberaalien sääntöjen mukaan.»

Britanniassa vuonna 1979 valtaan nous­sut konservatiivijohtaja Margaret Thatcher pyrki tuhoamaan työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen ja onnistui siinä aika hyvin, Ojakangas sanoo. Samaan suuntaan vaikutti Ronald Reaganin hallinnon omaksuma oikeistolainen politiikka Yhdysvalloissa.

»Ajattelen itse marxilaisesti, että suurin osa meistä on työläisiä. Pohjoismaissa työläi­siin ovat kuuluneet ne, jotka ovat perinteisesti äänestäneet vasemmistoliittoa ja sosiaalidemokraatteja. Yhteisen vastustajan kadotessa työläisten perinteinen yhteenkuuluvuus ja identiteetti ovat pikku hiljaa rapautuneet Suo­messa ja muualla Euroopassa. Työläinen on menettänyt kollektiivisen vihollisen ja samalla identiteettinsä perustan.»

»Tässä astuu peliin uusi nationalistinen kansallinen identiteetti. Äärioikeisto tarjoaa vaihtoehdon: te ette ole enää työläisiä, vaan suomalaisia. Vastakkainasettelu ei ole enää pääoman ja työläisen välissä vaan suomalaisen ja muukalaisen. Suomalaisuuteen on helppo tarttua, koska se on fakta.»

Perussuomalaisten kannatus notkahti syk­syn aikana yllättäen kuusi prosenttia sosiaalidemokraattien hyväksi. Ojakankaan mukaan heiluriliike kertoo, että ihmiset eivät ole niinkään pettyneet perussuomalaisten maahan­muuttopolitiikkaan vaan että he ovat löytämässä uudelleen identiteettinsä työläisinä, koska ovat menettämässä etuuksia.

Ojakangas muistuttaa, että antiikin suu­rista filosofeista esimerkiksi Aristoteles piti poliittisessa filosofiassaan jakoa rikkaisiin ja köyhiin kaikkein ratkaisevimpana, vaikka Ateenassa asui ja työskenteli paljon myös vie­raspaikkakuntalaisia metoikkeja, joilla ei ollut kansalaisuutta. Ateenalaisten ja metoikkien tai kreikkalaisten ja barbaarien välissä oli jakolinja, mutta kysymys oli pikemminkin hierar­kiasta kuin vastakkainasettelusta.

Vastakkainasettelusta voisi päästä, jos kyke­nisimme ajattelemaan, että olemassaolomme ei perustu identiteettiimme vaan olemme olemassa siitä huolimatta. »Identiteetti ei ole silloin olemassaolon ehto, vaan eräänlainen kuorrutus.»

Eri asia on, onko tällaisesta identiteeteistä vapaasta olotilasta merkkejä missään tuntemassamme poliittisessa yhteisössä. »Tai olisiko sellainen lopulta edes toivottavaa», Ojakangas lisää.

»Sellaisten ihmisten yhteisö tarkoittaisi samalla politiikan loppua, ainakin siinä mie­lessä, miten me nykyään politiikan tai poliit­tisen ymmärrämme.»

Mannermainen filosofia ja poliitti­seksi teologiaksi kutsuttu tutki­musperinne ovat aina vetäneet Ojakangasta puoleensa voimak­kaammin kuin politiikan tutkimuksen valta­virta. Ojakangas osallistuu välillä myös valtavirran tutkijoiden konferensseihin, mutta niillä on hänelle vähän annettavaa.

»Olen siirtynyt ennemminkin käsitehisto­rian ja poliittisen ajattelun historian suuntaan. Se tuntuu kivalta.»

Suomessa Platonin, Hobbesin tai Arendtin kaltaisten ajattelijoiden tutkiminen on ollut filosofien heiniä. Yhdysvalloissa heitä tutkivat myös valtio-opin professorit. Toisaalta maa­ilma on yhtenäistymässä myös tutkimuksen saralla, Ojakangas toteaa. Tutkimuskieli ei enää erota ajattelutapoja samalla tavalla kuin 1970-luvulla. Ranskalaista filosofiaa ja saksa­laisia valtiotieteilijöitä luetaan myös Yhdys­valloissa.

»Tämä homogenisoituminen on yksi radi­kaalien konservatiivien kritiikin kohteista», Ojakangas huomauttaa.

Sen sijaan tutkimuskielestä on tullut jakolinja, jonka perusteella yliopistomaail­massa jaotellaan jyviä akanoista. Saksan- tai ranskankielisiä journaaleja pidetään lukija­määriltään niin marginaalisina, että ne kat­sotaan toisarvoisiksi. Angloamerikkalainen maailma jyrää. Pudotuspeli käydään arviointipaneeleissa, joissa eri yliopistojen professorit pisteyttävät julkaisuja niiden vaikutusarvioinnin perusteella.

Jyväskylässä yhteiskuntatieteiden ja filo­sofian laitosta johtava Ojakangas on käynyt puolustustaistelua ranskan- ja saksankielis­ten lehtien puolesta.

»Olen yrittänyt vaikuttaa siihen, että kieli ei olisi ratkaiseva tekijä, vaan sisältö. Se on vaikeaa, jos mitään mitattavia objektiivisia perusteluja ei ole. Pitää vain sanoa, että lehti on mielestäni niin hyvä, että se pitää nostaa ylempään kategoriaan.»

Yhdenmukaistuminen näkyy akateemisten julkaisuiden toimituskulttuurissa. Angloamerikkalainen esitystapa on vallannut alaa myös Euroopassa: artikkelissa tulee olla yksi pääpointti, jonka voi tiivistää selkeään lyhennel­mään.

»Ranskassa filosofian parhaissa lehdissä on ollut tyylillisesti hyvin erilainen perinne. Mannermaisessa perinteessä ajatusta kehite­tään tekstin mukana johonkin suuntaan eikä välttämättä tulla mihinkään yksiselitteiseen johtopäätökseen. Teksti muodostaa kokonai­suuden siinäkin mielessä, että se pitää lukea kokonaan, jotta siihen pääsee sisälle.»

Oma lukunsa on suomen kieli, jonka säily­minen tutkimuskielenä on vielä epävarmem­paa. Ojakangas on kirjoittanut kymmenen vuoden ajan kaiken englanniksi, mutta nyt kun akateemisia näyttöjä jo on, hän kaipaa äidinkieltä.

»Kirjoittaminen oli kivaa niin kauan kuin kirjoitin suomeksi. Englanniksi kirjoittami­nen on siihen verrattuna suorittamista, enem­mänkin argumentin kasaamista kuin asioiden ilmaisemista. Kirjoittamisesta on hävinnyt nautinto melkein kokonaan.»