Sanoilla on väliä
Norjan ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Julie Wilhelmsen halusi selvittää, miksi vuonna 1999 alkanut toinen Tšetšenian sota sai Venäjällä ensimmäistä sotaa (1994–1996) huomattavasti laajemman tuen. Sodan asetelma oli molemmissa lähes sama ja sodankäynti kummassakin hyvin raakaa.
Julie Wilhelmsen tutki Tšetšenian sotaa, joka oli jäänyt hänestä lännessä liian vähälle huomiolle.
Wilhelmsen kävi läpi satoja venäläistekstejä valtiojohtajien puheista lehtikirjoituksiin ja tutki, miten niissä kuvattiin Tšetšeniaa ja sen asukkaita. Kävi ilmi, että tapa puhua Tšetšeniasta oli muuttunut nopeasti aiempaa hyökkäävämmäksi.
Miten sodasta tulee hyväksytty?
Representaatioiden kautta. Sillä on väliä, miten poliittiset johtajat, yhteiskunnallinen eliitti ja tiedotusvälineet esittävät ”meidät” ja ”muut”. Jos jokin ryhmä poikkeaa omastamme ja uhkaa sitä, silloin niinkin radikaali teko kuin sota voi näyttäytyä oikeutettuna.
Toisen Tšetšenian sodan alla tasavalta, joka aiemmin oli esitetty kumppanina, alettiin kuvata täysin erilaisena ”meihin” eli venäläisiin nähden. Sen esitettiin mediassa ja puheissa jopa uhkaavan Venäjän olemassaoloa. Tällainen puhetapa luo pelkoa, jolla väkivalta oikeutetaan.
Kyse ei ole suorasta syyn ja seurauksen suhteesta. Puheen tapa ennemminkin määrittelee, millaista toimintaa voidaan pitää oikeutettuna ja loogisena. Jos esimerkiksi terroristeista puhutaan epäinhimillisinä kurkunleikkaajina, silloin jopa heidän tappamisensa kuulostaa perustellulta teolta. Sama teko ei tunnu oikeutetulta, jos heistä puhutaan enemmän ”meidän” kaltaisinamme.
Milloin puhetapa Tšetšeniasta muuttui?
Vladimir Putinin nousu pääministeriksi elokuussa 1999 muutti Venäjällä käytyä keskustelua hyökkäävämmäksi. Saman vuoden syyskuussa Moskovassa tapahtuneiden kerrostaloräjähdysten jälkeen Tšetšeniasta alettiin puhua yhä laajemmin ”terrorismin pesänä”. Lehdistössä tällainen oli tavallista jo aiemmin.
Tšetšenian esittäminen kumppanina jäi eliitin projektiksi. Sen sijaan sodan oikeuttamiseksi toiminut puhetapa sai vastakaikua vanhoista tulkinnoista, joissa tšetšeenit esitettiin alkukantaisina ja rikollisina. Puhetapa ei siis ilmestynyt tyhjästä.
Tarkoittaako nopea muutos sitä, että puhetapa voi muuttua myös parempaan?
Esitystavoissa on aina kyse jatkuvuudesta, mutta niissä piilee myös mahdollisuus muutokseen. Se voi toki tapahtua huonompaan tai parempaan suuntaan.
Näitä luen nyt
- Svetlana Aleksijevitš: Vremja Second-hand. Valkovenäläisen Nobel-voittajan uusinta teosta on verrattu Sotaan ja rauhaan. Teos on ilmestynyt englanniksi nimellä Secondhand Time.
- Carsten Jensen: Den første sten. Palkittu tanskalainen kirjailija kuvaa moniulotteisessa romaanissaan Afganistanin sotaa.
- Lene Hansen: Security as Practice. Tutkimuksessa avataan diskurssin teorian mahdollisuuksia ulkopolitiikan tutkimuksessa.
Muutos parempaan vaatii uutta tapaa puhua ”toisesta”, minkä pitäisi tietysti tapahtua konfliktin molemmilla puolilla. Siksi on tärkeää, että yhteiskunnassa on tilaa erilaisille äänille, vaikka ne olisivatkin hajanaisia tai vaimeita. Ne antavat toivoa.
Kuka kantaa vastuun puhetavoista?
Putinilla oli Tšetšenian sodan oikeuttamisessa keskeinen rooli, mutta hän ei toiminut yksin. Toisin kuin usein ajattelemme, keskusteluun ei vaikuteta yksisuuntaisesti ylhäältä alas. Sodan hyväksymiseen vaikuttavat kaikki ne, joiden ääni pääsee julkisessa keskustelussa kuuluviin. Media on tärkeässä osassa, sillä siitä tulee helposti sodan instrumentti.
Sotaan lähteneen maan poliittisella johdolla on tietysti aina vastuu sotatoimista. Mutta myös sillä on väliä, miten puhumme ”meistä” ja muista ryhmistä. Siinä mielessä vastuu on meillä kaikilla.
Miksi sanoilla oikeastaan on merkitystä?
Tulkintaa painottavat tutkijat kohtaavat usein vaatimuksen keskittyä tosiasioihin. Mutta yhteiskuntatieteilijänä ajattelen, että maailma ei näyttäydy meille faktoina, vaan aina tulkintojen läpi suodattuneena.
Jos halutaan ymmärtää toisen maan politiikkaa, on järkevämpää keskittyä siihen, mitä vaikuttajat siellä todella sanovat, sen sijaan että arvailisimme heidän motiivejaan. Emme pääse kenenkään pään sisään, mutta voimme tutkia ääneen lausuttuja sanoja.
Siinä mielessä puhe onkin kovaa faktaa: se on todella tapahtunut. Puhe ei aina kerro suoraan, mitä jokin vaikuttaja ajattelee. Mutta se muovaa sosiaalista todellisuutta, ja rajaa siten poliittisia vaihtoehtoja.
Julie Wilhelmsen: Russia’s Securitization of Chechnya. How War Became Acceptable. Routledge 2016, 239 s.
Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa.