Skip to main content

Ulkopolitiikalla rakennetaan omakuvaa

Ulkopolitiikalla rakennetaan omakuvaa

Valtiot voivat uhrata diplomaattisia tai turvallisuuspoliittisia etujaan puolustaakseen kansallista identiteettiään.

Teksti Johanna Vuorelma

Flanderin taistelut Belgiassa kuuluvat ensimmäisen maailmansodan tuhoisimpiin tapahtumiin. Vaikka täysin ylivoimainen Saksa tarjosi vuonna 1914 Belgialle mahdollisuuden antautua ilman taisteluja, Belgia nousi vastarintaan tietoisena häviöstä ja sen brutaaleista seurauksista.

Belgian turvallisuuspoliittista päätöksentekoa ohjasi omakuva valtiona, joka taistelee kunniakkaasti varman tappion edessä. Utahin yliopiston professori Brent Steele osoittaa tutkimuksessaan, kuinka Belgian turvallisuuspoliittinen päätös näyttää rationaaliselta vain, jos sitä tarkastelee valtion identiteetin näkökulmasta.

Häpeällinen antautuminen nähtiin vielä huonompana vaihtoehtona kuin taistelu. Steele osoittaa, kuinka keskeistä kunnian puolustaminen ja häpeän välttäminen voivat olla turvallisuuspolitiikassa.

Perinteisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan tarkoituksena on ylläpitää valtion alueellista koskemattomuutta ja kansalaisten turvallisuutta. Viime vuosina tutkijat ovat alkaneet painottaa, että ulkopolitiikalla vaalitaan myös valtion omakuvaa kotimaassa ja ulkomailla – joskus jopa fyysisen turvallisuuden kustannuksella.

Valtiollinen identiteetti, joka ei saa vahvistusta ulkopuolelta, ei ole kestävä.

Samassa hengessä Cambridgen yliopiston tutkija Ayşe Zarakol havainnollistaa, miten Turkin päätös olla tunnustamatta Armenian kansanmurhaa ilmentää identiteettivetoista ulkopolitiikkaa. Kymmenet valtiot ympäri maailmaa pitävät ensimmäisen maailmansodan aikaisia tapahtumia Turkin tasavaltaa edeltäneessä Osmanien valtakunnassa kansanmurhana. Tuolloin satojatuhansia valtakunnan armenialaisia kuoli systemaattisten puhdistusten seurauksena.

Turkin linja perustuu edelleen kansanmurhan itsepintaiseen kieltämiseen, vaikka sillä on maalle haitallisia diplomaattisia seurauksia. Turkki vaarantaa ulkopoliittisen uskottavuutensa ja suhteet muihin valtioihin symbolisen ja historiaan liittyvän kysymyksen takia, koska sen omakuva kunniakkaana valtiona on uhattuna.

Jos Turkki tunnustaisi kansanmurhan, se joutuisi nöyrtymään länsimaiden vaatimukseen kansanmurhan tunnustamisesta ja rakentamaan uudelleen valtiollisen omakuvansa oikeudenmukaisena valtiona.

 

Valtioiden identiteettipolitiikkaa kuvataan aiempaa monipuolisemmin. Siinä on kuitenkin helppo ajautua harhapoluille.

Valtiot eivät ole ensinnäkään yksilöitä. Ne koostuvat monenlaisista toimijoista ja identiteeteistä, joiden vuorovaikutuksen seurauksena kehittyy jaettu ymmärrys ”meistä”. Valtion identiteetti syntyy historiallisten, kulttuuristen ja poliittisten vaikutusten ristipaineessa.

Poliittisesti arveluttavinta on, kun identiteetin käsitteeseen tyhjennetään kaikki epärationaalisena nähty toiminta ulkopolitiikassa. Näin identiteetin käsite valjastetaan poliittisten tarkoitusperien käyttöön.

Esimerkiksi Venäjän ulkopolitiikan analyyseissä sorrutaan välillä siihen, että Venäjän omakuvan vahvistaminen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa esitetään paitsi epärationaalisena myös sisäsyntyisenä toimintana. Tällaisessa analyysissa on yleensä kaksi harhaanjohtavaa oletusta.

Ensinnäkin valtion ulkopolitiikka on sen omasta näkökulmasta aina rationaalista toimintaa, oli se sitten identiteettivetoista tai yksinomaan kansakunnan fyysisen turvallisuuden takaamista. Siksi toimintaa arvioitaessa on keskeistä osoittaa, miksi valtio toimii valitsemallaan tavalla, eikä keskittyä siihen, miltä se näyttää ulkopuolelta. Identiteetin käsite on tärkeä työkalu toiminnan logiikan avaamisessa, ei sen arvottamisessa.

Toiseksi valtion identiteetti ei synny irrallaan maailman tapahtumista. Ohion valtionyliopiston professori Jennifer Mitzen muistuttaa, että valtion identiteetti rakentuu aina vuorovaikutuksessa muiden valtioiden ja kansainvälisten toimijoiden kanssa.

Valtiollinen identiteetti, joka ei saa vahvistusta ulkopuolelta, ei ole kestävä. Jossain vaiheessa ristiriita omakuvan ja ympäristön välillä johtaa muutokseen omakuvassa.

Vuonna 2012 Suomi kampanjoi päästäkseen YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi. Karvas tappio YK:n yleiskokouksen äänestyksessä tulkittiin kotimaassa omakuvan ja Suomen julkisuuskuvan väliseksi ristiriidaksi.

Suomen omakuva kansainvälisenä mallimaana oli monien tutkijoiden ja toimittajien mukaan harhakuva, jonka oikaisemiseksi Suomen täytyy kirkastaa ulkopoliittista identiteettiään. Monet keskustelijat halusivat Suomen tekevän valinnan Naton ja liittoutumattomuuden välillä.

Valtiolle rajat edustavat jatkuvuutta. Se ei kuitenkaan riitä. Pitää olla jotain, mikä jatkuu rajojen sisällä. Siksi etsimme yhteistä ymmärrystä siitä, keitä olemme ja mihin olemme menossa. Tätä tarinaa valtiot ovat valmiita puolustamaan yhtä hanakasti kuin rajojaan.

 

Kirjoittaja väittelee tammikuussa tohtoriksi Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta.