Skip to main content

Yhteinen kuvitelma

Yhteinen kuvitelma

Euroopan idea näyttää hauraalta populististen viholliskuvien rinnalla. Eurooppalainen identiteetti voi syntyä vain jaetuista kokemuksista.

Teksti Taina Tervonen

Kuvat Antti Valta

Toivon Ranskan kansan ylösnousemusta!» Pohjois-Pariisissa sijaitseva Zénith-konserttisali on tupaten täynnä lokakuisena sunnuntaina. Yli 6 000 ihmistä on tullut kuuntelemaan oikeistolaisen tasavaltalaispuolueen presidenttiehdokkaaksi pyrkivää Nicolas Sarkozya, joka seisoo hurraavan yleisön edessä ja levittää kätensä kohti katsomossa liehuvia Ranskan lippuja.

Ranskan ensi kevään presidentinvaalien ensimmäiset taistelut ovat alkaneet. Valtapuolueet valitsevat presidenttiehdokkaansa talven aikana, ja entinen presidentti Nicolas Sarkozy (2007–2012) päätti lähteä mukaan esivaaleihin, useista korruptioskandaaleista huolimatta.

Sarkozyn linja on selvä: maata johtava eliitti ei piittaa tavallisen kansan huolista eikä lotkauta korvaansa »niille jotka kärsivät hiljaa koskaan valittamatta». Lääkkeeksi hän lupaa verovähennyksiä ja kovempia rangaistuksia rikollisille.

Mutta raikuvimmat aplodit irtoavat, kun Sarkozy ottaa puheeksi maahanmuuton: »Meitä johtaa hullu logiikka: vastaanotamme aina vain enemmän väkeä, vaikka integroimme entistä vähemmän.» Kun puhe siirtyy islamiin, tunnelma salissa kohoaa entisestään. »En aio olla hiljaa radikaalin islamin tuhoista. En aio olla näiden barbaarien uhkailun uhri. Kyse on joko heistä tai meistä! Kyse on sivistyksestä tai barbaareista!» Silloin kuusituhatpäinen yleisö nousee taputtamaan seisaaltaan.

Kun Nicolas Sarkozy pyrki ensimmäistä kertaa presidentiksi vuoden 2007 vaaleissa, yksi hänen kampanjansa kärkiteemoista oli »kansallinen identiteetti». Sarkozyn mukaan asialla oli suora yhteys maahanmuuttoon. Lehtihaastattelussa hän totesi suorasanaisesti, että maahanmuuttopolitiikka määrittelee Ranskan identiteetin 30 vuoden kuluttua.

Valtaan päästyään Sarkozy perusti maahanmuuton, integraation, kansallisen identiteetin ja solidaarisen kehityksen ministeriön. Vuoden 2009 lopulla ministeriön toimesta aloitettiin virallinen keskustelu kansallisesta identiteetistä. Käytännössä debatti kääntyi islam-polemiikiksi, jota höystivät rasismin rajojen kanssa flirttailleet ulostulot.

Kolmen kuukauden kuluttua keskustelu ilmoitettiin lopetetuksi. Kansallinen identiteetti poistui ministeriön nimestä henkilövaihdosten yhteydessä, mutta pulpahti uudelleen esiin vuoden 2012 vaalikampanjassa. Ne vaalit Sarkozy hävisi sosialistien ehdokkaalle François Hollandelle.

Zénithin yleisön edessä Sarkozy ei puhu enää kansallisesta vaan ranskalaisesta identiteetistä, jota on varjeltava tuholta. Hän puhuu rakkaudesta Ranskaan ja tasavaltaan, nöyryytetyn kansan ylösnousemuksesta ja maan pitkästä historiasta. Sarkozy lupaa ranskalaisille kansanäänestyksen sekä perheenyhdistämisestä että terroriaikeista epäiltyjen henkilöiden »ehkäisevästä vangitsemisesta». Sillä »Ranskan on pysyttävä Ranskana, omalle identiteetilleen uskollisena.»

»Haluan palauttaa Ranskan aseman, suuruuden ja arvokkuuden! Tulemme muuttamaan Euroopan suunnan!» Yleisö hurraa entistä kovempaa ja yhtyy puheen päätteeksi kaiuttimista kantautuvaan Marseljeesiin.

Ranskalaisen identiteetin yksityiskohtainen sisältö ei ole puheen aikana selvinnyt, mutta sen uhkat on selkeästi tunnistettu: ne ovat islam ja maahanmuutto.

Sarkozyn tie katkesi lopulta puolueensa ehdokasvaalien ensimmäisellä kierroksella, jonka jälkeen hän testamenttasi äänensä konservatiiviselle puoluetoverilleen François Fillonille. Politiikan tutkija Cas Mudden mukaan Sarkozy on kuitenkin esimerkki laajemmasta eurooppalaisesta ilmiöstä.

Hollantilainen Mudde on erikoistunut eurooppalaiseen äärioikeistoon. Viime vuosina tutkimussarka on kasvanut aina vain laajemmaksi, kun radikaalia oikeistopopulismia edustavat liikkeet ovat vahvistuneet.

Mudde puhuu nativistisesta puhetavasta, jossa yksilön kansalaiskelpoisuuden määrittää syntyperä ja jossa muukalaiset ovat uhkaavia. Jos syntyperä on väärä, kansalaiskelpoisuus on erikseen todistettava osoittamalla kuuliaisuutta valtaväestön arvoille. Joidenkin yksilöä määrittävien seikkojen katsotaan kuitenkin olevan vääjäämättömässä ristiriidassa näiden arvojen kanssa. Yksi näistä seikoista on entistä useammin islam.

»Jopa sosialistipresidentti François Hollande ja pääministeri Manuel Valls ovat puhuneet islamista epäilevään sävyyn», Mudde muistuttaa.

En aio olla hiljaa radikaalin islamin tuhoista. Kyse on joko heistä tai meistä! Kyse on sivistyksestä tai barbaareista.

Vuoden 2015 terrori-iskut ovat nostaneet koko muslimiväestön epäilyttävään valoon, eikä silloin juuri paina se tosiseikka, että suurin osa iskuihin syyllistyneistä terroristeista oli kansalaisuudeltaan ranskalaisia ja belgialaisia. »Ikään kuin he eivät olisi oikeita ranskalaisia tai belgialaisia», sanoo Mudde.

Ainoana vastauksena terrorismiin Ranskan hallitus esittää aina vain kovempaa lakia ja järjestystä. Presidentinvaalien ennakkosuosikki Fillon ehdotti viime vuonna julkaisemassaan kirjassa Ranskan vankilalaitoksen laajentamista 5 000 uudella erityissellillä »islamistisen totalitarismin» torjumiseksi. Mudden mukaan julkisen vallan autoritaarisuus on oikeistopopulismin toinen kivijalka nativismin lisäksi. Nyky-Euroopassa yhä useampi poliittinen liike rakentaa ohjelmaansa näiden varaan.

Esimerkiksi Mudde ottaa Unkarin pääministerin Viktor Orbánin.

»Orbán on muuttanut puhetapansa täysin viime vuosien aikana. Hän puhuu kristitystä Euroopasta ja vaatii Unkaria unkarilaisille. Siinä missä muut EU-maat keskustelevat siitä, paljonko pakolaisia voidaan vastaanottaa, Orbán kieltäytyy käyttämästä sanaa pakolainen ja puhuu maahanmuuttajista, joita hän ei halua Unkariin lainkaan.»

Orbán on ilmoittanut myös sanoutuvansa irti liberaalista demokratiasta ja haluavansa tehdä Unkarista »epäliberaalin valtion», jonka esikuvia ovat Turkki ja Venäjä.

Puheessa ei ole sinänsä mitään uutta. Uutta on se, että Orbán istuu vaatimuksineen samassa pöydässä muiden EU-maiden päämiesten kanssa ja muokkaa osaltaan Euroopan unionin suuntaa.

Viime vuonna Orbán puhui Euroopan kansanpuolueen ryhmän (EPP) kongressissa Madridissa siitä, ettei Euroopan velvollisuus ole tarjota maanosaan pyrkiville »uutta eurooppalaista elämää». »Saksalainen tai unkarilainen elämäntapa ei ole ihmisoikeus vaan ainoastaan niiden oikeus, jotka ovat osallistuneet sen luomiseen.»

Asiat, jotka vielä 10–15 vuotta sitten kuuluivat eurooppalaiseen konsensukseen – monikulttuurisuus, avoimuus, suvaitsevaisuus – tuntuvat painuneen taka-alalle nopeammin kuin kukaan osasi ennustaa. Mudde puhuu ideologisesta tyhjiöstä, jonka nationalistiset identiteetit täyttävät kiireen vilkkaa.

Rauhan turvaaminen ja yhteiset arvot ovat olleet eurooppalaisen integraation perusta alusta asti. Euroopan unioni on pyrkinyt rakentamaan kuvaa itsestään ihmisoikeuksia ja suvaitsevaisuutta ajavana kansainvälisenä toimijana. Sen puheen aika tuntuu yhtäkkiä olevan ohi.

Politiikan tulkitseminen on entistä vaikeampaa, koska siinä näkyy samaan aikaan rippeitä vanhasta ja merkkejä uudesta.

Onko Euroopan integraatiota johtanut puhe yhteisistä eurooppalaisista arvoista siis ollut pelkkää sanahelinää vailla todellisuuspohjaa?

»Ajatus Euroopasta on aina ollut kiistelty asia», muistuttaa ruotsalainen tieteenhistorian professori Mats Andrén. Hän on tutkinut Euroopan ideaa 1800-luvulta nykypäivään. Kansallisvaltioiden integraatio yhteiseksi unioniksi on maanosan historiassa suhteellisen uusi ilmiö.

»Maailmansotien välissä käytiin keskustelua eurooppalaisesta federaatiosta vastauksena maanosaan hajanaisuuteen, joka kasvoi entisestään toisen maailmansodan jälkeen uusien valtioiden syntyessä. Liittovaltion tarkoitus oli pelastaa Euroopan uhattu valta-asema maailmanpolitiikassa.»

Ajatusta liittovaltiosta ajoivat muun muassa Ranskan ulkoministeri Robert Schuman, Saksan liittokansleri Konrad Adenauer ja Belgian pääministeri Paul-Henri Spaak.

Sittemmin hajanaisuus on vain kasvanut. Kolmasosa EU:n nykyisistä jäsenmaista on vuonna 1957 allekirjoitetun Rooman sopimuksen jälkeen syntyneitä valtioita.

Uusien jäsenvaltioiden integrointi ja aina vain kasvava hajanaisuus kirvoittivat ajatuksen yhteisestä eurooppalaisesta identiteetistä. Sen nosti esiin 1980-luvulla Euroopan komissio. Jos kansalaiset ovat tietoisia yhteisestä eurooppalaisesta ajattelutavasta ja kulttuurista, integraatio on oikeutetumpaa, Andrén luonnehtii.

Noilta vuosilta on peräisin komission vuonna 1985 tilaama raportti, jossa pohditaan keinoja luoda eurooppalaista yhteenkuuluvuutta. Yhdeksi keinoksi raportissa ehdotetaan eurolottoa, joka tekisi Euroopan eläväksi eurooppalaisille kansanomaisen tapahtuman avulla ja joka edesauttaisi Euroopan ideaa.

Samanaikaisesti pinnalla oli myös ajatus siitä, että eurooppalainen identiteetti tarkoittaa yhteisiä juuria, yhteistä sivilisaatiota, joka eroaa esimerkiksi aasialaisesta tai venäläisestä sivilisaatiosta.

»Eurooppalaista identiteettiä ajavat tahot perustelivat sitä hyvin eri tavoin 1990-luvulla. Se saattoi tarkoittaa yhtä lailla modernia hyvinvointivaltiota ja sen arvoja kuin yhteistä kristillistä perintöä, jonka juuret ovat keskiajalla», Andrén sanoo.

Eurooppalaisuus voi siis samanaikaisesti olla katse kohti yhdessä rakennettavaa tulevaisuutta ja katse taaksepäin, kohti yhdessä vaalittavaa menneisyyttä. Tai kuten Nicolas Sarkozy sen muotoili kampanjapuheessaan pariisilaisyleisön edessä: »Perintö, l’héritage, on yksi ranskan kielen kauneimmista sanoista.»

Andrén muistuttaa myös, että eri maat ovat suhtautuneet hyvin eri tavoin eurooppalaisuuteen. Ranska tai Saksa näkee itsensä Euroopan »isinä»: ranskalaisuus olisi siis itsessään eurooppalaisuutta, ilman sen kummempaa keskustelua tai sopeuttamista. Pienemmät valtiot taas perustelevat kuulumisensa Eurooppaan sillä, että ne tuovat yhteiseen kulttuuriin oman erikoislaatuisuutensa ja -panoksensa.

Toisin sanoen kaikki puhuvat Euroopasta, mutta kukaan ei tarkoita sillä samaa asiaa. Euroopan idea on häilyvä ja hauras, mutta toistaiseksi se on olemassa, koska siitä keskustellaan jo kolmatta vuosisataa.

Eurooppa on olemassa myös, koska siitä on tullut uusi poliittinen jakolinja, sanoo ranskalainen politiikan tutkija ja Sciences Po -korkeakoulun professori Pascal Perrineau.

Totuttu jako oikeistoon ja vasemmistoon, porvari- ja työväenpuolueisiin ei enää riitä selittämään maailmanmenoa. Puolueet joutuvat etsimään vastauksia talouden ja kulttuurin globalisaatioon sekä määrittelemään suhteensa Euroopan integraatioon.

»Perinteiset puolueet tarjoavat niihin hyvin ristiriitaisia vastauksia. Saman puolueen sisällä voi esiintyä täysin vastakkaisia näkemyksiä maahanmuutosta, talouspolitiikasta tai identiteettikysymyksistä.»

Pelkkä sosiaaliluokka, joka perinteisesti on pitkälle määrittänyt kansalaisten poliittisen suuntautumisen, ei yksinkertaisesti riitä. Kun ranskalaiset äänestivät vuonna 2005 Euroopan perustuslaista, sitä vastaan äänesti yhtä lailla oikeiston kuin vasemmiston kannattajia.

»Olemme tilanteessa, jossa vanha järjestelmä on kuolemassa mutta uusi ei ole vielä syntynyt. Politiikan tulkitseminen on entistä vaikeampaa, koska siinä näkyy samaan aikaan rippeitä vanhasta ja merkkejä uudesta», luonnehtii Perrineau.

Populistisille liikkeille on tällaisessa taitekohdassa tilausta, sillä ne tarjoavat surutta jokaiselle jotakin. Esimerkiksi Perrineau ottaa Viiden tähden liikkeen Italiassa.

»Beppe Grillon johtamaa liikettä on mahdoton luokitella. Siinä on samanaikaisesti sekä oikeiston, jopa äärioikeiston, ja äärivasemmiston aatteita.»

Samalla tavalla Donald Trump hyödynsi perinteisten jakolinjojen hämärtymistä Yhdysvaltain presidentinvaaleissa.

Oikeistopopulistiset ja nationalistiset liikkeet tarjoavat siirtymävaiheessa kaikkein selkeimmät vastaukset. Ne vastustavat Euroopan integraatiota sekä globalisaatiota sen kaikissa muodoissa, oli kyse sitten ihmisten välisestä kasvavasta vuorovaikutuksesta ja vapaasta liikkuvuudesta tai taloudellisesta globalisaatiosta. Tiekartta on harvinaisen selkeä nykyisellä poliittisella kentällä.

»Äärioikeistolainen Kansallinen rintama on tällä hetkellä Ranskan merkittävin poliittinen liike. Kuka olisi uskonut sitä vuonna 1974, kun Jean-Marie Le Pen sai 0,7 prosenttia äänistä presidentinvaaleissa?» Perrineau sanoo.

Tässä poliittisessa mittelössä eurooppalainen identiteetti jää auttamatta toiseksi, koska se ei perustu jaettuun yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Eurobarometri-tutkimukset ovat osoittaneet asian vuodesta toiseen: valtaosa eurooppalaisista määrittelee itsensä ennen kaikkea oman maansa kansalaisiksi ja vasta sitten mahdollisesti eurooppalaisiksi.

Vuonna 1990 yli 40 prosenttia vastaajista ei ajatellut itseään koskaan eurooppalaisena. Vuonna 2006 hajontaa maiden välillä oli enemmän: 28 prosenttia kreikkalaisista ja

67 prosenttia briteistä ei tuntenut itseään koskaan eurooppalaiseksi.

»Eurooppalainen identiteetti ajatellaan usein laadullisesti erilaisena kuin nationalistiset identiteetit», toteaa Juhana Aunesluoma, suomalaisen Eurooppa-tutkimuksen verkoston tutkimusjohtaja.

»Ajatellaan esimerkiksi, että eurooppalainen identiteetti voisi perustua sellaiseen yhteenkuuluvuuden tunteeseen, joka liittyisi tulevaisuuteen eikä menneisyyteen niin kuin nationalistiset identiteetit.»

»Ongelma on kuitenkin siinä, ettei kukaan oikein osaa kuvailla, mitä eurooppalainen identiteetti on. On vain kuvittelua siitä, mitä se voisi olla.»

Nationalistiset identiteetit eivät kuvittele, ne julistavat omaa menneisyyttä, omaa kieltä, omaa kulttuuria ja omaa rotua. Eurooppalainen identiteetti häviää identiteettikisassa, koska se ei ole muita identiteettejä poissulkeva.

Esimerkiksi Aunesluoma ottaa eurokriisin. Kun tarkastellaan yhteisvastuuta kansallisvaltion rajojen sisällä, se käsitetään solidaarisuudeksi: Pohjois-Saksa auttaa Etelä-Saksaa, se on Pohjois-Saksan velvollisuus. Mutta kun yhteisvastuu ylittää maan rajat, se muuttuu moraalittomaksi: miksi meidän pitäisi maksaa kreikkalaisten laskut?

Aunesluoma viittaa Jürgen Habermasin kirjaan The Postnational Constellation, jossa tämä kuvailee utopiaa siitä, mitä eurooppalainen identiteetti voisi olla. Habermas tekee pesäeron sekä kansallisiin identiteetteihin että euronationalismiin, jossa Euroopasta tulisi yksinkertaisesti suuri monikansallinen liittovaltio.

»Habermas esittää ajatuksen siitä, että eurooppalainen identiteetti voisi olla perustuslaillinen, kosmopoliittinen identiteetti. Periaatteessa kuka tahansa voisi olla eurooppalainen riippumatta siitä, missä asuu. Kyse olisi uudenlaisesta tavasta muodostaa poliittinen yhteisö, joka kantaisi vastuuta ihmiskunnan tulevaisuudesta.»

»Mutta miten synnytetään uusi laaja yhteenkuuluvuuden tunne, joka ei ole sama kuin nationalismin tunne? Sitä polkua Habermas ei hahmottele. Hän esittää toiveen, että institutionaalinen yhdentyminen veisi vähitellen tähän suuntaan», Aunesluoma sanoo.

Hänen mukaansa toinen vaihtoehto olisi kansalaisvaltioiden reitti: yhteinen lippu, yhteinen historia, yhteiset seremoniat. Mutta niihin ei liity Euroopan tasolla samanlaista tunnesidettä.

Arjen kokemukset kertovat, etteivät muslimit uhkaa eurooppalaista elämäntapaa.

Eurooppalaista identiteettiä ei voida sanella eikä luoda ulkoa ja ylhäältä päin sen enempää yhteisellä lipulla kuin eurolotolla. Se on olemassa vain ja ainoastaan, jos kansalaiset sen kokevat ja elävät todeksi omassa elämässään. Se vahvistuu, jos vuorovaikutus kansalaisten välillä kasvaa.

Ruohonjuuritaso on loppupeleissä se, mikä ratkaisee, sanoo Aunesluoma.

Mitä enemmän opiskelijoita liikkuu Erasmus-ohjelmissa, mitä enemmän kauppaa yritykset käyvät keskenään, mitä itsestään selvemmäksi yhteinen valuutta käy, sitä konkreettisemmaksi ajatus yhteenkuuluvuudesta kasvaa. Se vaatii kuitenkin aikaa.

Nopeampaa olisi maalata viholliskuvia seinälle. Toistaiseksi se keino on pysynyt populististen liikkeiden yksinoikeutena. Mutta Orbánin kaltaisten poliitikkojen istuessa yhteisessä neuvottelupöydässä se voi nousta myös eurooppalaisen identiteetin välineeksi.

Muslimivastaisuus on jo nyt selkeä trendi useassa Euroopan maassa, vaikka islam onkin osa eurooppalaisuutta. Se ruokkii myös Vladimir Putinin järjestelmällisesti rakentamaa ajatusta Venäjästä konservatiivisen Euroopan uutena johtajana.

Kirjassaan Dans la tête de Vladimir Poutine ranskalainen filosofi Michel Eltchaninoff kuvaa Putinin käsitystä Euroopan taloudellisesta ja moraalisesta rappiosta, jonka merkkejä ovat leväperäinen maahanmuuttopolitiikka ja samaa sukupuolta olevien liittojen laillistaminen yhä useammassa maassa. Putin laskee populismin nousun varaan noustakseen Euroopan uudeksi johtajaksi, kirjoittaa Eltchaninoff.

Juhana Aunesluoma luottaa arjen totuuteen. Hänen mukaansa islam on iso osa eurooppalaisuutta.

»Arjen kokemukset kertovat, etteivät muslimit uhkaa eurooppalaista elämäntapaa. Eurooppa on liian monimuotoinen, että sitä voitaisiin määritellä uskonnollisesti tai uskonnolliskulttuurisesti.»

»Voimakkailla viholliskuvilla voidaan luoda poliittinen identiteetti ja saada ihmiset vähäksi aikaa liikkeelle. Pidemmän päälle niillä ei voi ratsastaa, jos ne ovat selkeässä ristiriidassa arkikokemuksen ja yhteiskunnan realiteettien kanssa.»

Toisaalta: yksi terrori-isku riittää ruokkimaan uhkakuvia taas joksikin aikaa.

Ehkei kyse olekaan siitä, kuinka pitkään viholliskuvilla ratsastetaan, vaan siitä, kuinka pitkälle ne kantavat. Siitä, kuinka kauas ne ehtivät viedä, ennen kuin arjen kokemukset nakertavat niiltä kärsivällisesti pohjan.

Kilpajuoksu on täydessä vauhdissa.