Tyrkkyvaltiot vailla tunnustusta

Valtio on rajattu alue, jolla on pysyvä väestö, hallitus tai toimielin, joka huolehtii hallinnosta ja järjestyksestä. Sillä on kyky solmia suhteita muiden valtioiden kanssa. Näin määrittelee vuoden 1933 Montevideon sopimus.

Jotta itsenäiseksi julistautunut alue voi saa­vuttaa valtion aseman, muiden valtioiden on tunnustettava se. Sen jälkeen valtiosta tulee kansainvälisesti toimikelpoinen. YK:lla on 193 täysivaltaista jäsenvaltiota ja kaksi tarkkailijajäsentä.

Maailmasta löytyy kuitenkin joukko alueita, jotka eivät ole varsinaisia valtioita mutta joissa asuu yhteensä kymmeniä miljoonia ihmisiä. Alueita voi luonnehtia epävaltioiksi.

Vaikka epävaltiot täyttävät Montevi­deon sopimuksen määritelmän, ne eivät ole saaneet YK:n jäsenvaltion asemaa. Niiden olemassaolon taustalla on jonkin historialli­sen valtion hajoaminen pienempiin osiin tai väkivaltainen kiista kahden kansanryhmän välillä.

Kansainvälisessä keskustelussa ei ole yksiselitteistä tai yleisesti hyväksyttyä tapaa käydä keskustelua vaille valtion statusta jääneistä alueista. Aihe on monella tapaa poliittisesti latautunut. Keskustelussa on esiintynyt pseudovaltion ja kvasivaltion kal­taisia termejä, joihin liittyy kielteinen sävy.

Nykyään tutkimuksessa esiintyy myös termi de facto -valtio, joka puolestaan on neut­raali ilmaisu. De facto -valtiolla luonnehditaan poliittisia kokonaisuuksia, jotka ovat saavutta­neet melko pysyvän »sisäisen suvereniteetin» jonkin kansainvälisesti tunnustetun valtion alueella.

Epävaltiolle on tyypillistä, että vahva ulko­valta tukee ja edistää alueen väestön tai hallin­non pyrkimyksiä. Joskus epävaltion poliittisia pyrkimyksiä ja taloutta tukee väestön diaspora. Esimerkiksi Euroopassa ja Persianlahden maissa asuvat somalit investoivat Puntmaahan ja Somalimaahan. Somalimaa ja Puntmaa ovat emävaltiostaan eriytyneitä kokonaisuuksia, jotka ovat syntyneet Somalian sisällissodan seurauksena.

Toisinaan epävaltiot ovat osa suurvaltapolitiikkaa, kuten Palestiinassa. Israelin Länsirannan miehityspolitiikka ei olisi mahdollista ilman Yhdysvaltojen tukea. Israel on puoles­taan vankkumaton Yhdysvaltojen liittolainen Lähi-idässä. Palestiinan tilanne liittyy paitsi Israelin syntyyn vuonna 1948, myös vuoden 1967 sotaan Israelin ja arabimaiden välillä. Sodan seurauksena Israel miehitti Länsirannan ja Gazan.

Transnistrian ja Vuoristo-Karabahin tilan­teet ovat esimerkkejä Neuvostoliiton romah­duksen jälkeen syntyneistä jäätyneistä konflikteista. Vuoristo-Karabahin kohdalla rajaselkkaukset Azerbaidžanin asevoimien ja armenialaisten välillä ovat tosin taas nousseet otsikoihin.

Epävaltioita ei voi rinnastaa autonomisiin tai itsehallinnollisiin alueisiin, jotka kuulu­vat toiseen valtioon. Näistä esimerkkejä ovat Karjalan tasavalta, Tiibet tai Tšetšenia. Kysei­set alueet on integroitu osaksi emävaltioita, ja esimerkiksi Tiibetissä itsenäisyyshaaveet on tukahdutettu voimakeinoin.

Useat epävaltiot toimivat kansainvälisen oikeuden mustina aukkoina, joissa rikollisuus ja salakuljetus rehottavat. Epävaltioiden poliitti­nen talous ylläpitää konflikteja, sillä useimmi­ten eri osapuolet hyötyvät taloudellisesti hei­kosta hallinnosta ja lainvalvonnan puutteista. Epävaltioiden sisäiset ongelmat saattavat myös heijastua niiden naapurustoon: esimerkiksi palestiinalaisalueiden sisäiset poliittiset risti­riidat heijastuvat naapurivaltioihin Jordaniaan, Egyptiin, Libanoniin ja Syyriaan. Epävaltiot eivät välttämättä saa kansainvälisten rahoitus­laitosten tukea eikä kansainvälisten avustusjär­jestöjen työ ole ongelmatonta. Pitkäjänteinen kehitysyhteistyö on vaikeaa, kun kansainvälis­ten yhteistyösopimusten laadinnan juridinen pohja on epäselvä.

Lähihistoria ei tunne yhtään esimerkkiä epävaltion itsenäistymisestä. Emämaat eivät suostu itsenäisyyteen. Lisäksi epävaltioiden sisäiset etniset ja uskonnolliset rakenteet estävät poliittisen yhteisymmärryksen syn­tymisen. Joissain tapauksissa alueellinen geopolitiikka on osa ongelmaa.

Toisaalta epävaltioilla ei ole paluuta menneisyyteen takaisin osaksi emävaltiota, josta ne ovat kerran irtautuneet. Silloin itse­näisyyttä ajaneet tahot joutuisivat myöntä­mään, että niiden ponnistelut ja uhraukset ovat olleet turhia. Usein epävaltioiden osana on jäädä limbotilaan, kuten alla olevasta taulukosta ilmenee.

Kirjoittaja on vieraileva vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.