Marraskuussa Euroopan komission Berlaymont-rakennuksessa syttyivät oranssit valot naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi.

 

Tuhannet naiset pakenevat Eurooppaan heihin kohdistuvaa väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja silpomista. Matkalla heillä on vaarana joutua ihmiskaupan uhreiksi tai päätyä pakkoprostituutioon.

Riski joutua Euroopassa uudelleen uhriksi on suuri, jos on aiemmin kokenut kaltoinkohtelua, ilmenee vielä julkaisemattomasta laajasta kansainvälisestä tutkimuksesta, joka kohdistui myös Suomeen. Sen mukaan väkivalta on usein pitkään jatkunut »normaali» osa naisten elämää.

»Raakaa väkivaltaa kokeneet turvapaikanhakijanaiset ovat näkymätön ryhmä koko EU:n alueella. Maahanmuuttokeskustelu on keskittynyt nuoriin miehiin», sanoo erikoissuunnittelija Inka Lilja Euroopan kriminaalipolitiikan instituutista, joka oli yksi tutkimuksen toteuttajista.

Liljan mukaan Euroopassa on leirejä ja vastaanottokeskuksia, joissa esiintyy pakkoprostituutiota ja seksuaalista häirintää. Hän ei halua eritellä paikkoja mutta huomauttaa haasteiden olevan EU-maissa melko samanlaisia, vaikka olosuhteet ja ihmismäärät vaihtelevat.

Seitsemän kansalaisjärjestön EU-hankkeessa selvitettiin turvapaikanhakijanaisten kokemaa väkivaltaa Kroatiassa, Kyproksella, Saksassa, Kreikassa, Italiassa ja Suomessa kahden vuoden ajan. Aineisto kerättiin liki 4 600:ssa turvapaikanhakijanaisen tapaamisessa, joissa tunnistettiin noin 3 500 väkivallan uhria. Naisia oli 62 maasta. Yli puolella oli lapsia.

»Järjestelmä ottaa paperilla naiset huomioon, mutta kokemukset osoittavat toista», Lilja sanoo.

Väkivaltaa ei usein tunnisteta: trauma tai häpeä vaientaa naiset, viranomaiset eivät aina usko kertomusta, jos samat asiat toistuvat hakemuksesta toiseen tai trauma vääristää kertomusta. Liljan mukaan toistot kertovat väkivallan systemaattisuudesta. Esimerkiksi Italiassa nigerialaisten kokemukset prostituoiduiksi joutumisesta ovat melko identtisiä.

Ensi tilassa Lilja palauttaisi oikeusavun turvapaikan­hakijoille. Sitä supistettiin vuonna 2016. Tutkimus julkaistaan helmikuussa.

Jos tarpeeksi kauan hoetaan tiettyjä sanoja, niistä tulee valtavirtaa. Yhdysvaltain presidentinvaalien loppusuoralla vuonna 2016 joihinkin tv-uutisiin ilmestyi sana »cuck». Se tarkoittaa valtavirran konservatiivia, hyveitään manifestoivaa liberaalia ja vähemmistöjen puolustajaa. Se on yksi alt-rightin ykkössolvauksista.

BBC:n toimittaja Mike Wendling tarjoaa Alt-right-­kirjassaan kompaktin kuvauksen siitä, miten 4chanin kaltaisilta keskustelupalstoilta ja nörttien peliryhmistä nousi keskeinen poliittinen – joskin löyhärakenteinen – ryhmittymä Donald Trumpin kannattajajoukkoihin.

Liike onnistui luomaan oman urbaanin ja poliittisesti täysin epäkorrektin sanaston, jossa näkyvät numerokoodit, negaatiot, rotu, natsit, vähemmistöt, naiset ja populaarikulttuuri.

Kannattajat inhoavat valtamediaa mutta himoitsevat sen huomiota ja vahvistusta, erityisesti omalle kielelleen. Liikkeellä on myös tapana aiheuttaa hämmennystä ironian avulla ja uhriutua. Siinä on jotain tuttua.

Mike Wendling: Alt-right. From 4chan to the White House. Pluto Press 2018, 294 s.

Suomi on pyrkinyt edistämään EU-puheenjohtajakaudellaan unionin budjetin kytkemistä oikeusvaltioperiaatteen noudattamiseen. Varsovan yliopiston Eurooppa-tutkimuksen professori Wojciech Sadurski käsittelee kirjassaan Poland’s Constitutional Breakdown keinoja, jotka mahdollistaisivat unionin puuttumisen nykyistä paremmin jäsenmaiden yleiseen oikeusvaltiokehitykseen. Hänestä paras tapa olisi arvioida jäsenmaiden oikeusvaltion tilaa kokonaisuutena.

Nykykeinoista artikla 7 mahdollistaa sen, että jäsenmaalta voidaan evätä äänioikeus EU-päätöksenteossa. Sen soveltamiseksi kuitenkin tarvitaan kaikkien jäsenmaiden antama hyväksyntä. Sen sijaan komission jäsenmaata kohtaan aloittama rikkomusmenettely voi johtaa unionin tuomioistuimen oikeuskäsittelyyn ja sakkoihin.

Princetonin yliopiston sosiologian ja kansainvälisten suhteiden professori Kim Lane Scheppele on puhunut systeemisestä rikkomusmenettelystä, joka mahdollistaisi nykymuotoisen komission rikkomusmenettelyn aloittamisen maan oikeusvaltion tilan kokonaisarvioon perustuen. Scheppelen mukaan ehdotus olisi juridisesti toteutettavissa toissijaisen lainsäädännön kautta EU:n asetuksilla – samaan tapaan on täsmennetty vakaus- ja kasvusopimuksen liiallisen alijäämän menettelyä.

Jan Werner Müller, Princetonin yliopiston politiikan tutkimuksen professori, on ehdottanut kokonaan uuden instituution perustamista unioniin. Niin kutsutun Kööpenhaminan komission tehtävänä olisi valvoa ja tehdä poliittisia arvioita jäsenmaista. Euroopan komission olisi mahdollista määrätä jäsenmaalle sakkorangaistus Kööpenhaminan komission suosituksesta.

Müllerin ehdotuksen mukaan komissio perustettaisiin perussopimusten tarkistamisella. Uusi elin laajentaisi mahdollisuutta puuttua oikeudellisten rikkeiden lisäksi jäsenmaiden yleiseen kehitykseen. On kuitenkin epäilty, suostuisivatko kaikki jäsenvaltiot tähän.

Kööpenhaminan komissioon kohdistetun arvostelun pohjalta Max Planck -instituutin vertailevan oikeustieteen laitoksen johtaja Armin von Bogdandy on esittänyt itsenäisen komitean perustamista täydentämään komission toimintakehystä. Hänen mukaansa perussopimuksia ei tarvitsisi tällöin muuttaa.

Bogdandyn esittämän komitean tehtävä olisi varmistaa perussopimuksen arvojen, kuten demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen, toteutuminen ja antaa julkinen raportti, jos arvot ovat uhattuina. Raportin julkaisun jälkeen komission ja jäsenvaltion välisellä vuoropuhelulla pyrittäisiin ennaltaehkäisemään artikla 7:n soveltaminen. Uusi komitea ei toisi komissiolle lisää toimivaltaa, mutta se helpottaisi nykyisen toimintakehyksen soveltamista.

Sadurskin mielestä ilmeisin muutos EU:n keinovalikoimaan olisi budjettivarojen kytkeminen oikeusvaltioperiaatteen noudattamiseen. Jotta kytkentä toimisi Sadurskin korostamalla tavalla, komissiolla tulisi olla valta puuttua yleisemmin oikeusvaltioperiaatteen rikkomuksiin jäsenmaassa, ei vain yksittäisiin varojen väärinkäytöksiin.

Wojciech Sadurski: Poland´s Constitutional Breakdown, Oxford University Press 2019, 304 s.

Rohingya-pakolaisia Cox’s Bazarin pakolaisleirillä helmikuussa 2018.

 

Syksyllä 2017 sadat rohingya-kylät roihusivat liekeissä Rakhinen osavaltiossa. Myanmarin sotilaat tappoivat miehiä ja raiskasivat naisia. Maa perusteli etnistä puhdistusta Arakanin rohingyojen pelastusarmeijan (Arsa) tekemillä iskuilla maan poliisiasemille. Terrori huipensi rohingya-kansan 40 vuoden vainon: sen seurauksena 750 000 rohingyaa pakeni naapurimaahan Bangladeshiin.

Siellä rohingyat otettiin ensin hyvin vastaan. Rohingyat ovat bangladeshilaisille etnistä ja kielellistä lähisukua. Cox’s Bazarin alueella pakolaisleirejä pyörittävät YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ja kymmenet avustusjärjestöt yhteistyössä Bangladeshin kanssa. Maan armeija valvoo alueen turvallisuustilannetta.

Rohingyojen paluu kotiseuduilleen Myanmariin on mutkistunut, minkä seurauksena pakolaisten ja paikallisten välit ovat Bangladeshissa tulehtuneet. Puolin ja toisin on tullut kuolonuhreja pakolaisleirien lähistöillä. Taustalla on kiistaa töistä rakennuksilla, kalastuksessa ja palvelualalla. Pakolaisleireille levinnyt rikollisuus hermostuttaa bangladeshilaisia.

»Bangladeshilla ei ole taloudellisia voimavaroja ottaa maahan valtavia määriä pakolaisia pitkäksi ajaksi. Maa koettaa nyt työntää rohingyoja pois eikä suo heille mahdollisuutta hakea kansalaisuutta», sanoo Tauhidul Ahasan, UNHCR:n teknisessä kumppanuusohjelmassa TAI:ssa toiminut asianajaja.

Bangladeshin talous on kohentunut viime vuosina tekstiiliteollisuuden ansiosta, ja etenkin vienti on vetänyt. Maailmanpankin mukaan noin 24 miljoonaa ihmistä elää kuitenkin yhä köyhyysrajan alapuolella. Hallituksen ja opposition vastakkainasettelu on synnyttänyt maassa 2010-luvulla poliittista väkivaltaa. Turvallisuustilannetta ovat heiluttaneet myös islamistien terrori-iskut.

 

Bangladesh ei ole ratifioinut Geneven pakolaissopimusta, mutta käytännössä rohingyoilla on jonkinlainen asema pakolaisina.

Bangladesh on kieltänyt pysyvät rakennukset leireillä, samoin kiellettyjä ovat avioliitot paikallisten ja rohingyojen välillä. Useat paikalliset miehet ovat silti avioituneet rohingya-naisten kanssa. Avustusjärjestöt pyörittävät pakolaisleireillä joitain kouluja, joissa rohingyoille opetetaan englantia ja burmaa. Bangladeshin kielen bengalin opetus on estetty.

»Virallisesti rohingyat eivät saa työskennellä, mutta monet työskentelevät leireillä. Jotkut käyvät työssä myös niiden ulkopuolella», Ahasan selittää.

Pakolaiskriisistä on ollut hyötyäkin alueelle. »Rohingyojen saapuminen on ollut siunaus hotellibisnekselle sekä asuntokaupalle ja vuokraukselle», sanoo Karim Kalim, Cox’s Bazarin hotelliyrittäjien liiton sihteeri. Syynä on kansainvälisen avustusoperaation työntekijöiden majoitus. Myös kuljetusala ja taksiliikenne ovat menestyneet.

Rohingyat suostuvat työhön rutkasti tavallista halvemmalla, mikä on raivostuttanut paikallisia, jotka ovat menettäneet työnsä. Toisaalta yli 20 000 bangladeshilaista on työllistynyt avustusjärjestöihin.

»Bisneksen kasvusta ja halpatyöstä hyötyvät rikkaat, mutta köyhät kärsivät. Heitä surettaa asuntovuokrien ja elintarvikkeiden hintojen nousu», Kalim sanoo.

Myanmar on väittänyt taistelevansa rohingyojen »islamilaista terrorismia» vastaan. Bangladeshissa on pelätty, että pakolaiset horjuttavat turvallisuustilannetta itärajalla, jossa on ollut pari vuotta sitten mellakoita buddhalaisia vastaan.

Mahbub Morshed, poliisikomentaja, joka vastaa Kutupalongin pakolaisleirin 5. laajennusleirin valvonnasta, nauraa väitteille islamistisesta terrorismista. »Emme ole löytäneet yhtään militanttiryhmää rohingyoista», hän vakuuttaa mutta myöntää, että kouluttamattomat rohingyat voivat olla alttiita islamistien kiihotukselle.

»Jos rohingyoille taattaisiin turvallisuus, Myanmarin kansalaisoikeuksien sekä maiden ja omaisuuden palautus, kaikki heistä haluaisivat palata», Morshed uskoo.

»Jos rohingyat eivät voi palata Myanmariin, seuraa isoja ongelmia.»

Hän lisää, että Bangladeshin ja Myanmarin välisissä sopimuksissa marraskuussa 2017 tai elokuussa 2019 ei luvattu mitään oikeuksia rohingyoille. Rohingyat joutuisivat sopimusten mukaan siirtymään leireihin Myanmariin.

Bangladeshin hallitus on väläytellyt rohingya-pakolaisten eristämistä jopa väkipakolla leireille Bengalinlahden saarille. »Jos rohingyat eivät voi palata Myanmariin, seuraa isoja ongelmia. He voivat liikkua eri maihin hakemaan turvapaikkaa. Ihmissalakuljetus ja pakolaisten kuolemat lisääntyvät», Morshed arvioi.

Useimpien bangladeshilaisten tapaan hän ajattelee, että kansainvälisen yhteisön täytyy painostaa Myanmar takaamaan rohingyoille kunniallinen paluu kotimaahansa.

Kirjoittaja

Mika Aaltola

Kamppailussa oikeudesta yksityisyyteen on kyse demokratian tulevaisuudesta. Ihmisten välinen kommunikaatio painottuu aiempaa enemmän digitaalisille alustoille. Päivittäinen elämä nivoutuu lähinnä kaupallisten digitaalisten palvelujen varaan pankissa asioimisesta valokuvien, kuulumisten ja ajatusten jakamiseen. Miljardien ihmisten tuottamasta datasta tulee polttoainetta digitaalisen talouden pyörittämiseen.

Samalla kansalaisiin kyetään vaikuttamaan myös poliittisesti. Yksilöiden jättämiä digitaalisia jalanjälkiä voidaan hyödyntää sosiaalisessa ja poliittisessa kontrollissa, mikä auttaa autokraattisia hallintoja turvaamaan jatkuvuutensa. Vaikuttaminen ulottuu yksilöiden poliittisen ajattelun muotoiluun ja hallinnointiin. Uuden teknologian piti tarjota avaimet aiempaa parempaan ja suorempaan demokratiaan. Nyt siitä on paikoin tullut poliittisen tukahduttamisen väline, joka palvelee ei-demokraattisia hallintoja

Demokratioissa tulisi pohtia kunnolla, mikä on yksilön oikeus omaan dataansa ja miten sitä säännellään.

 

Yhteiskuntia myös häiritään aiempaa tehokkaammin niin sisäisesti kuin ulkoisesti hyödyntämällä kansalaisten dataa. Hyvin analysoitua dataa voidaan käyttää vaikuttamaan ihmisten havaintoihin ja tuntemuksiin. Yhdysvaltojen 2016 vaaleissa varastettiin johtavan ehdokkaan kampanjan sähköpostit ja vuodettiin nämä julkisuuteen. Tätä hyödynnettiin laajamittaisessa mustamaalausoperaatiossa. Samaa yritettiin Ranskan presidentinvaaleissa 2017.

Esimerkit osoittavat, että demokratioita horjutetaan ja häiritään varastetulla tai vuodetulla datalla yhä enemmän. Demokraattisten prosessien, kuten vaalien, turvaaminen vaatii datan käytön sääntelyn tehostamista. On selvää, että esimerkiksi Facebookin keräämää dataa ei ole hyödynnetty pelkästään markkinoinnissa vaan myös vaalivaikuttamisessa ja -häirinnässä.

Oikeus yksityisyyteen on nousemassa keskeiseen rooliin suhteessa monikansallisiin digitaalisen maailman yritysjätteihin. Tekoälyn avulla dataa voidaan analysoida yhä tehokkaammin. Mainos tai viesti voidaan kohdentaa digitaalisten jalanjälkien perusteella yksilötasolle saakka, millä on tehokas vaikutus yksilön kulutusvalintoihin.

Demokratioissa tulisi pohtia kunnolla, mikä on yksilön oikeus omaan dataansa ja miten sitä säännellään. Kysymyksessä on paljon pelissä, niin demokratioissa kuin niiden ulkopuolella. Yksityisyydestä on vaarassa tulla yhä nimellisempää – ja yksityisyyden puolustamisesta yhä olennaisempaa.

Oikean sääntelytason löytäminen on vaikeaa. Ylikansallisia digitaalisia alustoja tulisi säännellä ylikansallisella tasolla. Eurooppa puolestaan muodostaa digitaalisille alustoille houkuttelevan markkina-alueen. EU-tason sääntely onkin osoittanut melko tehokkaaksi suhteessa erityisesti yhdysvaltalaisiin alustoihin.

Eurooppa ei syntynyt 1900-luvun lopun perussopimuksilla. Euroopan ovat luoneet veljeskansat, jotka ovat rakentaneet verrattoman kulttuurisen yhteisön Itämeren ja Egeanmeren välille vuosituhansien aikana.»

Näin kirjoitti vuonna 2011 ranskalainen historioitsija ja esseisti Dominique Venner (1935–2013), josta on tullut sittemmin niin kutsutun identitaarisen liikkeen esikuva. Omaa henkilömyyttiään Venner rakensi ampumalla itsensä Pariisissa Notre Damen katedraalin alttarin edessä 78-vuotiaana, keskellä turisteja.

Vennerin ajattelussa Eurooppa on vaarassa. Maanosa on langennut amerikka­laisperäiseen globalismiin. Läntiset universalistiset arvot palvelevat vain markkinoita ja vapaaseen seksuaalimoraaliin tiivistyvää huvittelunhaluista demokratiaa.

Vennerin omat juuret olivat toisen maailmansodan jälkeisessä ranskalaisessa uusfasismissa. Venner lähti vapaaehtoisena Algerian sotaan ja liittyi sieltä palattuaan vuonna 1956 äärikansallismieliseen Jeune Nation -liikkeeseen. Kun se kiellettiin Ranskan kansalliskokoukseen tehdyn pommiattentaatin jälkeen, Venner tuomittiin 18 kuukaudeksi vankeuteen valtion turvallisuuden vaarantamisesta.

Vapauduttuaan hän perusti vuonna 1963 Europe-Action-liikkeen, joka otti etäisyyttä äärioikeiston aiempaan kansallismielisyyteen ja demokratiavastaisuuteen. Niiden sijaan Venner ryhtyi ajamaan pan­eurooppalaista nationalismia, jonka ytimessä on »valkoisen rodun» ylemmyys.

Vennerin katsannossa Eurooppa on hengellisessä kriisissä, koska se on menettänyt yhteyden todellisiin juuriinsa, kuten Homeroksen sankaritarinoiden ideaaleihin. Hänen maailmassaan ne ovat vastakohtaisia islamilaisen sivilisaation lakihenkisyydelle ja sorrolle.

Mielikuva kahdesta erillisestä sivilisaatiosta on noussut keskiöön 2000-luvun äärioikeiston ajattelussa. Osa tästä liikehdinnästä ryhmittyy »identitaaristen» tunnusten alle. Identitaareille oikeita eurooppalaisia ovat germaanien, kelttien, slaavien ja muiden maanosaa asuttaneiden heimojen jälkeläiset. He vaalivat muistoa muslimeja vastaan käydyistä historiallisista taisteluista, kuten Wienin piirityksestä vuonna 1529.

Identitaarien mielestä heikkouteen vajonneen Euroopan eliitti on avannut portit muslimien maahanmuutolle. Seurauksena on asteittainen »väestönvaihto», jossa elinvoimaisempi maahanmuuttajaväestö korvaa eurooppalaiset ja tuo sivistyksen tilalle šaria-lain.

Venner varoitti väestönvaihdosta itsemurhaviestissään. Liikkeen piirissä hänen itsemurhansa nähtiin taistelu­huutona kohtalonomaista kehitystä vastaan. Esimerkiksi Réflèchir & Agir -lehden päätoimittaja Éric Fornal vannoi jatkavansa »taistelua mantereen puhdistamiseksi». Huomiotta jäi, että Venner oli kuollessaan jo parantumattomasti sairas.

 

Lissabonin yliopiston tutkija José Pedro Zúquete käy lähes 500-sivuisessa teoksessaan tiheällä kammalla läpi identitaarisen liikkeen syntyä ja ajattelua Ranskassa, Italiassa ja muualla Euroopassa.

Liikkeen jäsenpohja on melko pieni. Äärioikeiston tutkija Stéphane François arvioi vuonna 2017, että ranskalaisella Bloc Identitairella olisi korkeintaan 1 500–2 000 seuraajaa. Internet-aikana liike on kuitenkin onnistunut levittämään sanomaansa laajalle.

Tässä ovat auttaneet mediatempaukset, joista näyttävin oli pari–kolmekymppisten identitaarien vuonna 2017 Välimerelle joukkorahoituksen avulla varustama C-Star-alus. Se partioi lopulta vain lyhyen aikaa Defend Europe -tunnuksen alla, tehtävänään estää siirtolaisia kuljettavien alusten saapuminen satamaan, mutta näkyvyys oli suurta.

Identitaarit toimivat pääsääntöisesti puoluepolitiikan ulkopuolella, mutta aatteellinen vaikutus erityisesti populistiseen oikeistoon on ilmeinen. Ranskan Kansallisen liittouman johtaja Marine Le Pen puhui maan »väestön organisoidusta vaihtamisesta» jo 2011, ja sama salaliittoteoria on noussut etualalle Vaihtoehto Saksalle -puolueen retoriikassa.

Suomessa iskevää väestön­vaihto-käsitettä ovat viime vuosina käyttäneet sekä perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho että ensimmäinen varapuheenjohtaja Riikka Purra.

 

Euroopan laitaoikeiston sisäistä kehitystä luotaa myös Cynthia Miller-Idrissin ja Hilary Pilkingtonin toimittama artikkelikokoelma. Erityisen kiinnostavaa on ollut naisten aseman vahvistuminen joissakin äärioikeiston liikkeissä, kuten Britannian islaminvastaisessa English Defence Leaguessa (EDL) ja Latvian Kansallisessa rintamassa.

Kuten Pilkington kirjoittaa, äärioikeiston perinteinen ideologia rakentuu käsityksille luonnollisesta eriarvoisuudesta, paluusta perinteisiin arvoihin sekä autoritaarisuuden ihannoinnista. Nämä piirteet ovat vedonneet vaaleissa paremmin miehiin kuin naisiin.

Pilkingtonin mukaan Britannian EDL on houkutellut naisia riveihinsä esiintymällä eurooppalaisen suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon linnakkeena islamin taantumusta vastaan: liikkeen mielenosoituksissa on kannettu jopa sateenkaarilippuja.

Vastaavasti monet Euroopan radikaalin oikeiston puolueet ovat pitäneet keskustelussa esillä kunniamurhia, naisten sukuelinten silpomista ja järjestettyjä avioliittoja. Arvostelemalla islamiin liitettyjä käytäntöjä puolueet kampanjoivat samalla monikulttuurisuutta vastaan, yhtenäisen kansakunnan puolesta.

José Pedro Zúquete: The Identitarians. The Movement Against Globalism and Islam in Europe. University of Notre Dame Press 2018, 466 s.

Cynthia Miller-Idriss ja Hilary Pilkington (toim): Gender and the Radical and Extreme Right. Routledge 2019, 155 s.

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtajana vielä tuolloin työskennellyt Mika Aaltola herätti kesähelteillä keskustelua Suomen ulkopolitiikan opetuksen ja tutkimuksen tilasta. Ilta-Sanomien kolumnissaan Aaltola totesi, että ulkopolitiikan opetus ja tutkimus on ajettu suomalaisissa yliopistoissa paikoin kokonaan alas.

Aaltolan mukaan Suomen erityispiirteiden ja -intressien tuntemusta ei ole pidetty arvossa EU-jäsenyyden aikana. Samalla hän peräänkuulutti suomalaisen valtiotaidon kehittämistä maailmanpolitiikan muutoksissa selviytymiseen.

Aaltolan huoli on aiheellinen. Vaikka suomalaisessa professori- ja tutkijakunnassa on edelleen monia Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osaajia – kuten Juhana Aunesluoma, Tuomas Forsberg, Hiski Haukkala, Hanna Ojanen, Kimmo Rentola, Charly Salonius-Pasternak, Teija Tiilikainen ja Aaltola itse – erityisesti nuoremmassa sukupolvessa on vain kourallinen Suomen ulkosuhteita pohtivia tutkijoita. Tilanne on erityisen heikko politiikan tutkimuksessa.

Historioitsijoita Suomen ulkopolitiikka kiinnostaa edelleen. Esimerkiksi Turun ja Helsingin yliopistoissa julkaistaan Suomen ulkopolitiikan historiaa käsitteleviä väitöstutkimuksia lähes vuosittain.

Tutkimuksen näivettymisen ohella myös Suomen ulkopolitiikkaan liittyvä opetustarjonta on vähentynyt. Lukuvuoden 2019–2020 opinto-oppaiden tietojen perusteella Suomen yliopistoissa on kitsaasti tarjolla kursseja, jotka perehdyttäisivät opiskelijat järjestelmällisesti Suomen ulkopolitiikan historiaan ja nyky-
kysymyksiin.

Turun yliopisto on eräs poikkeus – samoin Maanpuolustuskorkeakoulu. Santahaminassa Suomen turvallisuuskysymyksiä pohditaan paljon sotatieteen opintojen eri vaiheissa. Turussa traditio elää poliittisen historian oppiaineessa. Viime vuonna Tampereen yliopistossa järjestettiin Suomen ulkopolitiikan päätöksenteon simulaatio.

Myös politiikan kentällä on huolestuttu ulkopoliittisen osaamisen näivettymisestä. Eduskunnassa ulko- ja turvallisuuspolitiikan osaajat ovat järjestään vanhempaa kaartia, joka on astumassa väistämättä lähitulevaisuudessa sivuun päivänpolitiikasta. Ilkka Kanerva ja Erkki Tuomioja ovat yli 70-vuotiaita. Keskusta-konkari Seppo Kääriäinen ei enää pyrkinyt eduskuntaan. Pekka Haavistolla aktiivivuosia lienee enemmän jäljellä. Eduskunnan ulkopuolella osaajia ovat muun muassa Olli Rehn, Alexander Stubb ja Jutta Urpilainen.

Vaikka nouseva kansanedustajasukupolvi lienee edeltäjiään kansainvälisempää ja kieli­taitoisempaa, nuoret turvallisuuspolitiikan osaajat ovat vähissä. Ulkosuhteiden perinpohjainen osaaminen vaikuttaa julkisten puheenvuorojen vähäisyyden perusteella kapealta.

Eduskunnan 1980–90-luvuilla syntyneistä edustajista ainakin Elina Lepomäki voidaan lukea aktiivisten ulkopoliittisten keskustelijoiden joukkoon. Vapauden voitto -kirjassaan talousosaajana profiloitunut Lepomäki ruoti myös Suomen nykyulkopolitiikkaa, eritoten ulkopoliittisen linjan selkeyttä.

Potentiaalia Arkadianmäellä olisi, sillä tällä hetkellä ulkoasiain- ja puolustusvaliokunnissa on yhteensä seitsemän 1980-luvulla syntynyttä edustajaa.

Ulkopoliittisen osaamisen rakentamisessa sekä tiedon tuottamisessa tutkimuksella on erityisrooli.

 

Mistä kiikastaa? Kyse ei ole siitä, etteikö Suomessa olisi kiinnostusta kansainvälisiin suhteisiin. Päinvastoin, innostusta ja osaamista saattaa olla enemmän kuin koskaan ennen.

Toimiessani The Ulkopolitist -verkkolehdessä vuosina 2012–2018 sain huomata, miten vahvaa alue- ja ilmiöosaamista työuransa alkupuolella olevassa asiantuntijasukupolvessa on. Verkkolehden toimintaan saatiin vuosittain mukaan toinen toistaan loistavampia vapaaehtoisia, jotka kykenivät analysoimaan terävästi esimerkiksi Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän sekä Itä-Aasian poliittisia kiemuroita. Kirjoittajien houkutteleminen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan analyysin pariin oli vaikeampaa. Pääasialliset kiinnostuksen kohteet olivat monilla toisaalla.

Tilanne on siis jokseenkin paradoksaalinen. Maailmanpoliittista kiinnostusta ja osaamista on rutkasti, mutta uusi sukupolvi näyttää olevan haluton tarkastelemaan maailmaa Suomen näkökulmasta, vaikka tarve Suomi-keskeiselle analyysille ei ole katoamassa.

Syitä kiinnostuksen vähenemiselle on useita. Kylmän sodan loppumisen ja EU-jäsenyyden myötä Suomesta katosi selvä kansallinen doktriini. Samalla katosi tarve tutkia ja sisäistää Suomen ulkopolitiikan erityispiirteitä. Suomea ja maan ulkopolitiikkaa alettiin perustellusti tarkastella osana EU:ta.

Toisille keskittyminen globaalikysymyksiin on voinut olla normatiivinen valinta. Suomi-keskeinen tapa tarkastella maailmaa on näyttäytynyt vanhentuneelta ja ummehtuneelta.

Usein sekava ja kaoottinen kansainvälisten suhteiden todellisuus vaatii realiteetteja kiteyttäviä ja yksinkertaistavia kuvauksia.

 

Ulkopoliittisen osaamisen rakentamisessa sekä tiedon tuottamisessa tutkimuksella on erityisrooli. Tutkijoilla on mahdollisuus pohtia asioita lintuperspektiivistä. Koska tutkijakunta työskentelee päivittäisen politiikanteon ulkopuolella, tutkijoiden panos liittyy ennen kaikkea laajemman strategisen ymmärryksen lisäämiseen, ei suoranaisesti akuuttien politiikkaratkaisujen tarjoamiseen. Toisin sanoen tutkijat kykenevät tuomaan yhteiskuntaan ymmärrystä siitä, mitä kulloisetkin maailmanpolitiikan käänteet merkitsevät sekä yleiseltä että varsinkin Suomen kannalta.

Tutkimuksellista huomioita ansaitsevia ilmiöitä olisi tällä hetkellä runsaasti. Suomen asema eurooppalaisessa turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa sekä räjähdysmäisesti lisääntynyt puolustusyhteistyö ovat edelleen jääneet liian vähälle huomiolle.

Samaten Suomen asemaa ja politiikkaa globaalilla kentällä luotaava tutkimus on viime vuosina täysin ohitettu. Suomen YK-politiikasta ei ole kirjoitettu vuosiin, ja vaikka puhetta Suomen rauhanvälityksestä on paljon, tutkimusta Suomen välityspolitiikasta on niukalti, jos ollenkaan. Tiedustelun kasvavaa roolia Suomen turvallisuuspolitiikan instrumenttina olisi myös syytä käsitellä. Vertailun vuoksi: esimerkiksi Lundin yliopistossa Ruotsissa on tiedusteluanalyysiin keskittyvä professuuri.

Toinen arvokas tutkimuksen tehtävä on maailmanpolitiikkaa avaavien käsitteiden tuottaminen. Usein sekava ja kaoottinen kansainvälisten suhteiden todellisuus vaatii realiteetteja kiteyttäviä ja yksinkertaistavia kuvauksia. Sama pätee myös Suomen turvallisuuspoliittisen linjan kuvaamiseen.

Viime vuosina maailmalla ja Suomessakin on puhuttu liberaalin maailmanjärjestyksen tulevaisuudesta. Liberaalin maailmanjärjestyksen käsite on valunut politiikkapuheeseen tutkimuksesta. Eräät Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla työskentelevät tutkijat (kuulun itsekin tähän joukkoon) ovat puolestaan viime vuosina hahmottaneet suomalaista ulkopoliittista keskustelua eri koulukuntien kautta. Viittauksia suomalaisiin ulkopoliittisiin koulukuntiin – pienvaltiorealismiin, euroatlantismiin ja globalismiin – on lopulta kuultu jopa eduskuntakeskustelussa.

Lisäksi tutkijoilla on mahdollisuus kommentoida asioita virallista valtiojohdon linjaa avoimemmalla ja suoremmalla tavalla. Asiantuntijakeskustelulla voidaan vaikuttaa siihen, että kansalaisten tilannekuva Suomen ulkosuhteista ja maailman menosta pysyy mahdollisimman ajantasaisena. Tutkimustiedolla on siis demokratiaa tukeva rooli.

Tutkimustieto ja sen tuottama ymmärrys eivät leviä yhteiskuntaan ilman tutkimusviestintää. Kansainvälisen politiikan tutkijoiden näkyvyys on perinteisessä suomalaisessa mediassa hyvä. Medianäkyvyys tosin liittyy usein päivänpolttavien aiheiden kommentointiin.

Perusteellisempaa analyysiä tutkijat voivat jakaa Ulkopolitiikka-lehdessä tai The Ulkopolitistin kaltaisissa uusissa verkkojulkaisuissa sekä esimerkiksi Ylen Ykkösaamun ja Politiikkaradion tyyppisissä ajankohtaisohjelmissa. Myös yleistajuisille kirjoille on edelleen olemassa markkinat.

Kontakteilla esimerkiksi Yhdysvaltain kongressiin, Saksan liittopäiville tai Ruotsin valtiopäiville on Suomen kannalta keskeinen merkitys.

 

Ulkopolitiikkaa käsittelevän tiedon tuottaminen ja keskustelu eivät ole pelkästään tutkijoiden varassa. Esimerkiksi eläköityneet diplomaatit ruokkivat ilahduttavan paljon suomalaista keskustelua ajankohtais- ja muistelmateoksillaan. Suomessa on myös tietoa tuottavia kansalaisjärjestötoimijoita kuten rauhanjärjestöt, Atlantti-seura, Safer Globe ja laajan turvallisuuden verkosto WISE.

Järjestöjen vaikutus ulkopoliittiseen keskusteluun on kuitenkin jäänyt varsin kapeaksi, joitain poikkeuksia, kuten Safer Globen asekaupparaportteja, lukuun ottamatta. Kansalaisjärjestökentän resurssit ovat pienet, ja suomalaisen ulkopolitiikkaan liittyvän edunvalvonta- ja vaikuttamistyön kulttuuri on ohut.

Mediakentällä taas toimitusten kiirekierre on johtanut siihen, että ulko- ja turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin on entistä vähemmän aikaa perehtyä ja erikoistua. Näkemyksellistä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevää analyysiä kaipaisi toimittajilta enemmän, ja alan erikoistoimittajille olisi tilausta. Aukkoa ovat nousseet paikkaamaan blogit ja verkkolehdet, jotka ovat saaneet vakiintuneen jalansijan suomalaisessa keskustelussa.

Medioita tarvitaan päätösten kriittiseen tarkasteluun, kansalaisten valistamiseen ja myös agendan asettamiseen.

Mitä nousevaan poliitikkosukupolveen tulee, kiinnostus ulkoasioihin toivottavasti kasvaa kokemuksen myötä. Osaamisella ei tarkoiteta pelkästään valiokuntapaikkojen haalimista, vaan järjestelmällistä ulkopoliittisen tietotaidon rakentamista, joka karttuu esimerkiksi vaikuttamalla kansainvälisillä asiantuntijafoorumeilla. Maailman johtavilla ajatushautomoilla on esimerkiksi niin sanottuja Young Leaders -ohjelmia, joissa nuoria politiikan sekä yritys- ja tutkimusmaailman osaajia perehdytään kansainväliseen politiikkaan ja samalla luodaan verkostoja ympäri maailman. Suomalaisia mahtuisi taatusti mukaan.

Suhteiden rakentaminen tärkeisiin pääkaupunkeihin olisi myös ensiarvoisen tärkeää. Suomen viesti välittyy parhaiten henkilökohtaisia kanavia pitkin. Kontakteilla esimerkiksi Yhdysvaltain kongressiin, Saksan liittopäiville tai Ruotsin valtiopäiville on Suomen kannalta keskeinen merkitys.

Poliitikkojen tehtävä on kuitenkin ennen kaikkea johtaa. Poliittisilta vaikuttajilta soisi näkevän enemmän Suomen valintojen aktiivista pohtimista ja maan asemoimista kansainvälisen politiikan areenalla, ei niinkään oman puoluelinjan liturgista tukemista. Sotilaallisen liittoutumattomuuden puolustaminen tai Nato-jäsenyyden kannattaminen eivät vielä käy ulkopoliittisesta keskustelusta.

Suomessa tulisi kasvattaa osaajia, joilla on valmius arvioida Suomen ulkosuhteita kriittisesti ja joilla on halu pohtia uusia ratkaisuja.

 

Suomen pienuudesta johtuen maahamme voidaan rakentaa rajallinen määrä osaamista. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimuksen volyymi pysyy parhaimmassakin tapauksessa melko suppeana. Tiedon tuottaminen ja Suomen aseman analysointi ei voi siksi olla yksistään tutkimusmaailman harteilla.

Kasvattaakseen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osaamista Suomi tarvitsisi moniäänisen kansallisen turvallisuuden yhteisön, jossa tutkijat, kansalaisjärjestötoimijat ja harrastajat, politiikantekijät sekä toimittajat luotaisivat maailmanpolitiikkaa ja keskustelisivat Suomen linjavalinnoista, turvallisuuspolitiikasta ja maan kansallisesta edusta.

Tällaisen yhteisön luominen edellyttää eri tahojen vuorovaikutuksen tietoista lisäämistä sekä ulkopolitiikan tutkimukseen ja analysointiin kohdistuvien voimavarojen kasvattamista. Yhteisö olisi myös ylisukupolvinen. Yhtäältä se nojaisi kokeneiden ammattilaisten tiedolliseen ja käytännön osaamiseen. Toisaalta se taas mentoroisi ja kasvattaisi uuden sukupolven ulkopolitiikan osaajia.

Suomen ulkopolitiikka kaipaa lisää ideointia ja ideoiden kilpailua. Turvallisuuspoliittisen yhteisön vahvistamisessa ei tule olla kyse paluusta yhden kansallisen doktriinin yksiääniseen tukemiseen. Sen sijaan Suomessa tulisi kasvattaa osaajia, joilla on valmius arvioida Suomen ulkosuhteita kriittisesti ja joilla on halu pohtia uusia ratkaisuja. Konsensuksen saavuttaminen ei ole itseisarvo, vaan sen sijaan tulisi kasvattaa toleranssia kriittiseen keskusteluun.

Sanomattakin on selvää, että suomalaisen yhteisön on oltava yhteydessä myös kansainväliseen keskusteluun. Pienessä maassa ryhmäajattelun riskit ovat ilmeiset. Yhteisöllä on oltava rooli myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevan tiedon välittämisessä ulkomaille.

Tässä meillä on opittavaa muun muassa Baltian maista. Esimerkiksi Lennart Meri -konferenssi Tallinnassa tuo Viroon vuosittain maailman johtavia turvallisuuspolitiikan osaajia keskustelemaan kansainvälisen politiikan tilasta. Samalla Viron ja laajemmin Itämeren turvallisuushaasteet ja -tarpeet tulevat keskustelijoille tutuiksi.

 

On ryhtiliikkeen paikka. Paikatakseen nyky­tilanteen aukkoja Ulkopoliittinen instituutti on käynnistämässä uudelleen Suomen ulko­politiikan tutkimuksen projektia. Hankkeen tarkoituksena on vahvistaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osaamista sekä tutkimusta, mikä näkyy Suomen ulkosuhteisiin liittyvien seminaarien ja julkaisujen lisääntymisenä.

Tärkein tavoite on kuitenkin tuoda Suomen turvallisuudesta kiinnostuneita osaajia tiiviisti ja säännöllisesti yhteen pohtimaan, mitä maailman muutos Suomen osalta tarkoittaa. Näin voidaan jälleen katsoa maailmaa Suomen silmin.  

Kirjoittaja toimii vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa ja väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi Suomen ulkopolitiikasta lokakuussa 2019.

 

Mallikansalaisten nimiä listattiin taululla Itä-Kiinan Rongchengissa tammikuussa 2018.

 

Vuodenvaihteessa Kiinassa astuu voimaan yrityksiä koskeva pisteytysjärjestelmä. Sen ensisijainen tehtävä on huolehtia, että yritykset todella toteuttavat Kiinan sinänsä kattavaa lainsäädäntöä esimerkiksi ympäristönsuojelussa, sanoo pistejärjestelmään perehtynyt Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksen yliopistonlehtori Outi Luova.

»Noudattamalla lakia ja sääntöjä yritys voi päästä punaiselle listalle, joka on hyvä asia. Jos yritys ei noudata sääntöjä, se voi joutua mustalle listalle, mikä taas aiheuttaa rajoituksia yrityksen toiminnalle.» Järjestelmä koskee myös ulkomaisia yrityksiä, joka toimivat Kiinassa.

Kaavaillun pistejärjestelmän lisäksi Kiinassa on jo nyt käytössä hallinnon ylläpitämä, yksityishenkilöitä koskeva listajärjestelmä, joka perustuu oikeuden ratkaisuihin. Jos henkilö esimerkiksi ajaa useasti punaisia päin autolla eikä maksa rikesakkojaan, hän saattaa joutua mustalle listalle.

Mustalle listalle joutuvat eivät pääse tekemään ylellisyysostoksia, kuten lentolippuja tai luotijunan matkalippuja. »Ihmisille ei ole kerrottu, jos he joutuvat mustalle listalle. Se on saattanut tulla vastaan täytenä yllätyksenä, kun on yrittänyt ostaa lippua», Luova kuvaa.

Viime huhtikuussa South China Morning Post uutisoi, että Kiinan hallinto esti 20,47 miljoonan lentolipun ja 5,71 miljoonan junalipun ostamisen rangaistuksena epäluotettavasta käyttäytymisestä tai velkojen laiminlyönnistä.

 

Edellä mainittujen järjestelmien lisäksi Kiina testaa parhaillaan eri kaupungeissa kansainvälistä huomiota saanutta sosiaalisen pisteytyksen järjestelmää. Järjestelmä nojaa massadataan, jota hallinto kerää kiinalaisista eri tavoin – myös tekoälyä käyttämällä.

Jokaiselle kiinalaiselle laskettaisiin järjestelmässä pistemäärä tämän yhteiskunnallisesta luotettavuudesta. Epävarmaa on, milloin järjestelmä saataisiin käyttöön koko maassa. Keskushallinto on pitänyt yksityiskohdat datan keruusta ja analyysista pitkälti omana tietonaan.

Kansallinen pisteytysjärjestelmä sai suurta huomiota vuonna 2014, jolloin Kiinan valtioneuvosto julkisti sitä koskevat suunnitelmansa.

Pisteytysjärjestelmistä on jo käytössä kaupallisia versioita, kuten e-kauppajätti Alibaban tytäryhtiön Ant Financial Services Groupin ja Tencent Creditin kehittämä Sesame Credit, jota kuluttajat voivat vapaaehtoisesti käyttää saadakseen tiettyjä etuja.

Esimerkiksi Sesame Credit pisteyttää käyttäjänsä luottokelpoisuuden 350–950 pisteen asteikolla, joka nojaa viiteen kriteeriin: luottoon, kulutuskäyttäytymiseen, lainan takaisinmaksukykyyn, henkilötietoihin ja sosiaalisiin suhteisiin, kuten sosiaalisen median verkostoon.

Tutkimuksessa kaupallisia pisteytysjärjestelmiä on verrattu kanta-asiakkuusohjelmiin: kuluttaja luovuttaa omaa dataansa, jos hän saa jotain vastineeksi.

 

Toistaiseksi on ilmestynyt vasta muutamia tutkimuksia siitä, mitä kansalaiset ajattelevat Kiinassa pisteytysjärjestelmistä. Berliinin yliopiston Kiinan-tutkimuksen professorin Genia Kostkan tutkimuksen mukaan yllättävän moni Kiinassa kannattaa niitä. Varakkaat, korkeasti koulutetut, kaupunkilaiset ja vanhukset kannattivat järjestelmiä eniten. He tulkitsevat, että pisteytysjärjestelmät tuottavat hyötyä ja vahvistavat rehellistä käyttäytymistä.

Tutkimuksessa kysyttiin kansalaisten mielipidettä niin kaupallisista kuin keskushallinnon testaamista pisteytysjärjestelmistä. Jopa neljä viidestä tutkimukseen vastanneesta käytti jotain kaupallista sosiaalisen pisteytyksen järjestelmää.

Kostkan mukaan tutkimustulos on yllättävä, sillä lähtöoletuksen mukaan liberaalit kaupunkilaiset suhtautuisivat pisteytysjärjestelmään epäilevästi.

Kostka tulkitsee, että kaupallisia pisteytysjärjestelmiä pidetään tärkeinä siksi, että ne tarjoavat pankki- ja luottopalveluita, jotka sopivat palveluiden käyttäjille. Lainan saaminen ei näihin päiviin saakka ole ollut itsestään selvää monillekaan kiinalaisille kotitalouksille.

Osa kiinalaisista näkee myös keskushallinnon pisteytysjärjestelmät toivottuna sääntelyn muotona. Esimerkiksi keskushallinnon pilottihanke Honest Shanghai -sovellus tarjoaa käyttäjälle luotettavaa tietoa siitä, noudattavatko tietyt ravintolat ruokaturvallisuussäännöksiä. Erilaisissa ruokakriiseissä ryvettyneen maan asukkaille tieto on olennainen ja tärkeä.  

 

Kirjoittaja

Reijo Aarnio

Kirjoittaja on tietosuojavaltuutettu.

Taistelua digitaalisesta tulevaisuudestamme käydään monella rintamalla. Toisella puolella ovat EU:n perusoikeuskirjassa määritelty henkilötietojen suoja ja sitä kuvaava tiedollinen itsemääräämisoikeus, toisella Aasian ja Tyynenmeren APEC-valtioiden käsitys yksityisyydestä (privacy). Jälkimmäisen ajattelutavan mukaan kaikki on sallittua, ellei tietojen käsittely aiheuta harmia rekisteröidyille.

Eurooppalainen tietosuoja-ajattelu perustuu teknologia-neutraaliudelle: oikeudet ovat voimassa teknologiasta riippumatta. Sen sijaan muualla teknologian käyttäjät eivät ole asiakkaita vaan tuotteita. Alustapalvelujen tarjoajat myyvät mainostajille, tutkimuslaitoksille ja hallituksille henkilötietoja ja niistä johdettuja profiileja. Tässä taistelussa eurooppalainen tietosuoja-asetus GDPR näyttäisi pääsevän niskan päälle. Siitä on tullut lähes de facto -standardi.

GDPR edustaa kolmannen sukupolven tietosuojasääntelyä. Ensimmäiset tietosuojalait perustuivat tarpeeseen vahvistaa perus- ja ihmisoikeuksia. Seuraavan sukupolven sääntelyä tarvittiin vastaamaan uuden teknologian haasteisiin. GDPR:n taustalla on näiden lisäksi pyrkimys vahvistaa eurooppalaisten toimijoiden kilpailukykyä globaaleilla digitaalisilla markkinoilla.

Tietosuoja-asetuksen valmistelu alkoi Euroopan ollessa syvässä taloudellisessa taantumassa ja pankkikriisissä. Silloin huomattiin, että kuluttajat ostivat digitaalisia tuotteita ja palveluita EU:n ulkopuolelta. Komissiossa pääteltiin, että kuluttajien luottamus EU:n digitaalisiin sisämarkkinoihin oli liian heikko. Sen vahvistamiseksi valmisteltiin toimenpideohjelma osana monipuolista digimarkkinastrategiaa. Ohjelmaan kuuluivat GDPR:n lisäksi digitaalista kuluttajansuojaa ja digitaalista sisältöä koskevat direktiivit.

Valmistelussa on paraikaa sähköisen viestinnän luottamuksellisuutta sosiaalisen median viestintäpalveluihin laajentava tietosuojauudistus ePrivacy. Lainvalvontaviranomaisten toimivaltuuksia on vahvistettu. Sen seurauksena on laskettu, että Google maksaa Eurooppaan enemmän hallinnollisia seuraamusmaksuja kuin veroja.

GDPR on sellaisenaan kaikissa jäsenvaltioissa sovellettavaa oikeutta, jolla säädellään automatisoitua henkilötietojen käsittelyä – myös algoritmeihin perustuvaa. Meillä on siis jo nyt yleislaki, jota voi soveltaa tekoälyyn. On kuitenkin mahdollista, että tekoälyä on säänneltävä lisäksi sektorikohtaisesti.

Samoin on välttämätöntä käydä keskustelua tekoälyn ja koneoppimisen valtiosääntöoikeudellisista kysymyksistä, kuten vastaako virkamies koneen tekemästä päätöksestä. Onneksi eduskunnan perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt näihin huomionsa. Luottamuksen rakentaminen tekoälyn käyttöön edellyttää myös menemistä lainsäädäntöä pidemmälle – kysymykseen tekoälyn eettisestä hyväksyttävyydestä.

Brittany Kaiser (s. 1986, kuvassa) työskenteli Barack Obaman ensimmäisen vaalikampanjan mediatiimissä ja Amnestyssa ennen »kääntymystään pimeälle puolelle» pahamaineisessa Cambridge Analytica -konsulttiyhtiössä, jonka avainjohtajiin hän kuului. Kaiser on yksi päähenkilöistä Netflixin levittämässä visuaalisesti hienossa dokumenttielokuvassa The Great Hack.

Kaiserin mukaan yksilöistä kerätyn massadatan käyttö kohdennetussa Facebook-mainonnassa on murtanut demokratian. »Cambridge Analytica kehitti asekelpoisen viestintätekniikan Britannian väestöä vastaan», hän sanoo elokuvassa viitaten vuoden 2016 brexit-äänestykseen.

Haastatteluissa kuullaan taustoitusta myös muilta Cambridge Analytican työntekijöiltä. Elokuvaan sisältyy salaa kuvattu video, joka osoittaa, kuinka kyynisesti yrityksen johtajat suhtautuivat demokratiaan Nigerian, Liettuan tai Trinidadin ja Tobagon kaltaisissa maissa, joista se sai toimeksiantoja.

Vähälle huomiolle jää, että jo kuopatun yhtiön ohella samalla kentällä huseeraa paljon muitakin toimijoita.

Karim Amer ja Jehane Noujaim: The Great Hack. Netflix 2019.

Kuva: Netflix