Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtajana vielä tuolloin työskennellyt Mika Aaltola herätti kesähelteillä keskustelua Suomen ulkopolitiikan opetuksen ja tutkimuksen tilasta. Ilta-Sanomien kolumnissaan Aaltola totesi, että ulkopolitiikan opetus ja tutkimus on ajettu suomalaisissa yliopistoissa paikoin kokonaan alas.

Aaltolan mukaan Suomen erityispiirteiden ja -intressien tuntemusta ei ole pidetty arvossa EU-jäsenyyden aikana. Samalla hän peräänkuulutti suomalaisen valtiotaidon kehittämistä maailmanpolitiikan muutoksissa selviytymiseen.

Aaltolan huoli on aiheellinen. Vaikka suomalaisessa professori- ja tutkijakunnassa on edelleen monia Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osaajia – kuten Juhana Aunesluoma, Tuomas Forsberg, Hiski Haukkala, Hanna Ojanen, Kimmo Rentola, Charly Salonius-Pasternak, Teija Tiilikainen ja Aaltola itse – erityisesti nuoremmassa sukupolvessa on vain kourallinen Suomen ulkosuhteita pohtivia tutkijoita. Tilanne on erityisen heikko politiikan tutkimuksessa.

Historioitsijoita Suomen ulkopolitiikka kiinnostaa edelleen. Esimerkiksi Turun ja Helsingin yliopistoissa julkaistaan Suomen ulkopolitiikan historiaa käsitteleviä väitöstutkimuksia lähes vuosittain.

Tutkimuksen näivettymisen ohella myös Suomen ulkopolitiikkaan liittyvä opetustarjonta on vähentynyt. Lukuvuoden 2019–2020 opinto-oppaiden tietojen perusteella Suomen yliopistoissa on kitsaasti tarjolla kursseja, jotka perehdyttäisivät opiskelijat järjestelmällisesti Suomen ulkopolitiikan historiaan ja nyky-
kysymyksiin.

Turun yliopisto on eräs poikkeus – samoin Maanpuolustuskorkeakoulu. Santahaminassa Suomen turvallisuuskysymyksiä pohditaan paljon sotatieteen opintojen eri vaiheissa. Turussa traditio elää poliittisen historian oppiaineessa. Viime vuonna Tampereen yliopistossa järjestettiin Suomen ulkopolitiikan päätöksenteon simulaatio.

Myös politiikan kentällä on huolestuttu ulkopoliittisen osaamisen näivettymisestä. Eduskunnassa ulko- ja turvallisuuspolitiikan osaajat ovat järjestään vanhempaa kaartia, joka on astumassa väistämättä lähitulevaisuudessa sivuun päivänpolitiikasta. Ilkka Kanerva ja Erkki Tuomioja ovat yli 70-vuotiaita. Keskusta-konkari Seppo Kääriäinen ei enää pyrkinyt eduskuntaan. Pekka Haavistolla aktiivivuosia lienee enemmän jäljellä. Eduskunnan ulkopuolella osaajia ovat muun muassa Olli Rehn, Alexander Stubb ja Jutta Urpilainen.

Vaikka nouseva kansanedustajasukupolvi lienee edeltäjiään kansainvälisempää ja kieli­taitoisempaa, nuoret turvallisuuspolitiikan osaajat ovat vähissä. Ulkosuhteiden perinpohjainen osaaminen vaikuttaa julkisten puheenvuorojen vähäisyyden perusteella kapealta.

Eduskunnan 1980–90-luvuilla syntyneistä edustajista ainakin Elina Lepomäki voidaan lukea aktiivisten ulkopoliittisten keskustelijoiden joukkoon. Vapauden voitto -kirjassaan talousosaajana profiloitunut Lepomäki ruoti myös Suomen nykyulkopolitiikkaa, eritoten ulkopoliittisen linjan selkeyttä.

Potentiaalia Arkadianmäellä olisi, sillä tällä hetkellä ulkoasiain- ja puolustusvaliokunnissa on yhteensä seitsemän 1980-luvulla syntynyttä edustajaa.

Ulkopoliittisen osaamisen rakentamisessa sekä tiedon tuottamisessa tutkimuksella on erityisrooli.

Mistä kiikastaa? Kyse ei ole siitä, etteikö Suomessa olisi kiinnostusta kansainvälisiin suhteisiin. Päinvastoin, innostusta ja osaamista saattaa olla enemmän kuin koskaan ennen.

Toimiessani The Ulkopolitist -verkkolehdessä vuosina 2012–2018 sain huomata, miten vahvaa alue- ja ilmiöosaamista työuransa alkupuolella olevassa asiantuntijasukupolvessa on. Verkkolehden toimintaan saatiin vuosittain mukaan toinen toistaan loistavampia vapaaehtoisia, jotka kykenivät analysoimaan terävästi esimerkiksi Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän sekä Itä-Aasian poliittisia kiemuroita. Kirjoittajien houkutteleminen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan analyysin pariin oli vaikeampaa. Pääasialliset kiinnostuksen kohteet olivat monilla toisaalla.

Tilanne on siis jokseenkin paradoksaalinen. Maailmanpoliittista kiinnostusta ja osaamista on rutkasti, mutta uusi sukupolvi näyttää olevan haluton tarkastelemaan maailmaa Suomen näkökulmasta, vaikka tarve Suomi-keskeiselle analyysille ei ole katoamassa.

Syitä kiinnostuksen vähenemiselle on useita. Kylmän sodan loppumisen ja EU-jäsenyyden myötä Suomesta katosi selvä kansallinen doktriini. Samalla katosi tarve tutkia ja sisäistää Suomen ulkopolitiikan erityispiirteitä. Suomea ja maan ulkopolitiikkaa alettiin perustellusti tarkastella osana EU:ta.

Toisille keskittyminen globaalikysymyksiin on voinut olla normatiivinen valinta. Suomi-keskeinen tapa tarkastella maailmaa on näyttäytynyt vanhentuneelta ja ummehtuneelta.

Usein sekava ja kaoottinen kansainvälisten suhteiden todellisuus vaatii realiteetteja kiteyttäviä ja yksinkertaistavia kuvauksia.

Ulkopoliittisen osaamisen rakentamisessa sekä tiedon tuottamisessa tutkimuksella on erityisrooli. Tutkijoilla on mahdollisuus pohtia asioita lintuperspektiivistä. Koska tutkijakunta työskentelee päivittäisen politiikanteon ulkopuolella, tutkijoiden panos liittyy ennen kaikkea laajemman strategisen ymmärryksen lisäämiseen, ei suoranaisesti akuuttien politiikkaratkaisujen tarjoamiseen. Toisin sanoen tutkijat kykenevät tuomaan yhteiskuntaan ymmärrystä siitä, mitä kulloisetkin maailmanpolitiikan käänteet merkitsevät sekä yleiseltä että varsinkin Suomen kannalta.

Tutkimuksellista huomioita ansaitsevia ilmiöitä olisi tällä hetkellä runsaasti. Suomen asema eurooppalaisessa turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa sekä räjähdysmäisesti lisääntynyt puolustusyhteistyö ovat edelleen jääneet liian vähälle huomiolle.

Samaten Suomen asemaa ja politiikkaa globaalilla kentällä luotaava tutkimus on viime vuosina täysin ohitettu. Suomen YK-politiikasta ei ole kirjoitettu vuosiin, ja vaikka puhetta Suomen rauhanvälityksestä on paljon, tutkimusta Suomen välityspolitiikasta on niukalti, jos ollenkaan. Tiedustelun kasvavaa roolia Suomen turvallisuuspolitiikan instrumenttina olisi myös syytä käsitellä. Vertailun vuoksi: esimerkiksi Lundin yliopistossa Ruotsissa on tiedusteluanalyysiin keskittyvä professuuri.

Toinen arvokas tutkimuksen tehtävä on maailmanpolitiikkaa avaavien käsitteiden tuottaminen. Usein sekava ja kaoottinen kansainvälisten suhteiden todellisuus vaatii realiteetteja kiteyttäviä ja yksinkertaistavia kuvauksia. Sama pätee myös Suomen turvallisuuspoliittisen linjan kuvaamiseen.

Viime vuosina maailmalla ja Suomessakin on puhuttu liberaalin maailmanjärjestyksen tulevaisuudesta. Liberaalin maailmanjärjestyksen käsite on valunut politiikkapuheeseen tutkimuksesta. Eräät Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla työskentelevät tutkijat (kuulun itsekin tähän joukkoon) ovat puolestaan viime vuosina hahmottaneet suomalaista ulkopoliittista keskustelua eri koulukuntien kautta. Viittauksia suomalaisiin ulkopoliittisiin koulukuntiin – pienvaltiorealismiin, euroatlantismiin ja globalismiin – on lopulta kuultu jopa eduskuntakeskustelussa.

Lisäksi tutkijoilla on mahdollisuus kommentoida asioita virallista valtiojohdon linjaa avoimemmalla ja suoremmalla tavalla. Asiantuntijakeskustelulla voidaan vaikuttaa siihen, että kansalaisten tilannekuva Suomen ulkosuhteista ja maailman menosta pysyy mahdollisimman ajantasaisena. Tutkimustiedolla on siis demokratiaa tukeva rooli.

Tutkimustieto ja sen tuottama ymmärrys eivät leviä yhteiskuntaan ilman tutkimusviestintää. Kansainvälisen politiikan tutkijoiden näkyvyys on perinteisessä suomalaisessa mediassa hyvä. Medianäkyvyys tosin liittyy usein päivänpolttavien aiheiden kommentointiin.

Perusteellisempaa analyysiä tutkijat voivat jakaa Ulkopolitiikka-lehdessä tai The Ulkopolitistin kaltaisissa uusissa verkkojulkaisuissa sekä esimerkiksi Ylen Ykkösaamun ja Politiikkaradion tyyppisissä ajankohtaisohjelmissa. Myös yleistajuisille kirjoille on edelleen olemassa markkinat.

Kontakteilla esimerkiksi Yhdysvaltain kongressiin, Saksan liittopäiville tai Ruotsin valtiopäiville on Suomen kannalta keskeinen merkitys.

Ulkopolitiikkaa käsittelevän tiedon tuottaminen ja keskustelu eivät ole pelkästään tutkijoiden varassa. Esimerkiksi eläköityneet diplomaatit ruokkivat ilahduttavan paljon suomalaista keskustelua ajankohtais- ja muistelmateoksillaan. Suomessa on myös tietoa tuottavia kansalaisjärjestötoimijoita kuten rauhanjärjestöt, Atlantti-seura, Safer Globe ja laajan turvallisuuden verkosto WISE.

Järjestöjen vaikutus ulkopoliittiseen keskusteluun on kuitenkin jäänyt varsin kapeaksi, joitain poikkeuksia, kuten Safer Globen asekaupparaportteja, lukuun ottamatta. Kansalaisjärjestökentän resurssit ovat pienet, ja suomalaisen ulkopolitiikkaan liittyvän edunvalvonta- ja vaikuttamistyön kulttuuri on ohut.

Mediakentällä taas toimitusten kiirekierre on johtanut siihen, että ulko- ja turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin on entistä vähemmän aikaa perehtyä ja erikoistua. Näkemyksellistä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevää analyysiä kaipaisi toimittajilta enemmän, ja alan erikoistoimittajille olisi tilausta. Aukkoa ovat nousseet paikkaamaan blogit ja verkkolehdet, jotka ovat saaneet vakiintuneen jalansijan suomalaisessa keskustelussa.

Medioita tarvitaan päätösten kriittiseen tarkasteluun, kansalaisten valistamiseen ja myös agendan asettamiseen.

Mitä nousevaan poliitikkosukupolveen tulee, kiinnostus ulkoasioihin toivottavasti kasvaa kokemuksen myötä. Osaamisella ei tarkoiteta pelkästään valiokuntapaikkojen haalimista, vaan järjestelmällistä ulkopoliittisen tietotaidon rakentamista, joka karttuu esimerkiksi vaikuttamalla kansainvälisillä asiantuntijafoorumeilla. Maailman johtavilla ajatushautomoilla on esimerkiksi niin sanottuja Young Leaders -ohjelmia, joissa nuoria politiikan sekä yritys- ja tutkimusmaailman osaajia perehdytään kansainväliseen politiikkaan ja samalla luodaan verkostoja ympäri maailman. Suomalaisia mahtuisi taatusti mukaan.

Suhteiden rakentaminen tärkeisiin pääkaupunkeihin olisi myös ensiarvoisen tärkeää. Suomen viesti välittyy parhaiten henkilökohtaisia kanavia pitkin. Kontakteilla esimerkiksi Yhdysvaltain kongressiin, Saksan liittopäiville tai Ruotsin valtiopäiville on Suomen kannalta keskeinen merkitys.

Poliitikkojen tehtävä on kuitenkin ennen kaikkea johtaa. Poliittisilta vaikuttajilta soisi näkevän enemmän Suomen valintojen aktiivista pohtimista ja maan asemoimista kansainvälisen politiikan areenalla, ei niinkään oman puoluelinjan liturgista tukemista. Sotilaallisen liittoutumattomuuden puolustaminen tai Nato-jäsenyyden kannattaminen eivät vielä käy ulkopoliittisesta keskustelusta.

Suomessa tulisi kasvattaa osaajia, joilla on valmius arvioida Suomen ulkosuhteita kriittisesti ja joilla on halu pohtia uusia ratkaisuja.

Suomen pienuudesta johtuen maahamme voidaan rakentaa rajallinen määrä osaamista. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimuksen volyymi pysyy parhaimmassakin tapauksessa melko suppeana. Tiedon tuottaminen ja Suomen aseman analysointi ei voi siksi olla yksistään tutkimusmaailman harteilla.

Kasvattaakseen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osaamista Suomi tarvitsisi moniäänisen kansallisen turvallisuuden yhteisön, jossa tutkijat, kansalaisjärjestötoimijat ja harrastajat, politiikantekijät sekä toimittajat luotaisivat maailmanpolitiikkaa ja keskustelisivat Suomen linjavalinnoista, turvallisuuspolitiikasta ja maan kansallisesta edusta.

Tällaisen yhteisön luominen edellyttää eri tahojen vuorovaikutuksen tietoista lisäämistä sekä ulkopolitiikan tutkimukseen ja analysointiin kohdistuvien voimavarojen kasvattamista. Yhteisö olisi myös ylisukupolvinen. Yhtäältä se nojaisi kokeneiden ammattilaisten tiedolliseen ja käytännön osaamiseen. Toisaalta se taas mentoroisi ja kasvattaisi uuden sukupolven ulkopolitiikan osaajia.

Suomen ulkopolitiikka kaipaa lisää ideointia ja ideoiden kilpailua. Turvallisuuspoliittisen yhteisön vahvistamisessa ei tule olla kyse paluusta yhden kansallisen doktriinin yksiääniseen tukemiseen. Sen sijaan Suomessa tulisi kasvattaa osaajia, joilla on valmius arvioida Suomen ulkosuhteita kriittisesti ja joilla on halu pohtia uusia ratkaisuja. Konsensuksen saavuttaminen ei ole itseisarvo, vaan sen sijaan tulisi kasvattaa toleranssia kriittiseen keskusteluun.

Sanomattakin on selvää, että suomalaisen yhteisön on oltava yhteydessä myös kansainväliseen keskusteluun. Pienessä maassa ryhmäajattelun riskit ovat ilmeiset. Yhteisöllä on oltava rooli myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevan tiedon välittämisessä ulkomaille.

Tässä meillä on opittavaa muun muassa Baltian maista. Esimerkiksi Lennart Meri -konferenssi Tallinnassa tuo Viroon vuosittain maailman johtavia turvallisuuspolitiikan osaajia keskustelemaan kansainvälisen politiikan tilasta. Samalla Viron ja laajemmin Itämeren turvallisuushaasteet ja -tarpeet tulevat keskustelijoille tutuiksi.

On ryhtiliikkeen paikka. Paikatakseen nyky­tilanteen aukkoja Ulkopoliittinen instituutti on käynnistämässä uudelleen Suomen ulko­politiikan tutkimuksen projektia. Hankkeen tarkoituksena on vahvistaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osaamista sekä tutkimusta, mikä näkyy Suomen ulkosuhteisiin liittyvien seminaarien ja julkaisujen lisääntymisenä.

Tärkein tavoite on kuitenkin tuoda Suomen turvallisuudesta kiinnostuneita osaajia tiiviisti ja säännöllisesti yhteen pohtimaan, mitä maailman muutos Suomen osalta tarkoittaa. Näin voidaan jälleen katsoa maailmaa Suomen silmin.  

Kirjoittaja toimii vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa ja väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi Suomen ulkopolitiikasta lokakuussa 2019.