Skip to main content

Essee: Krimistä alkanut muutos osoittaa, että myös keskivalloista on kasakoiksi

Uusi yhteistyön malli voisi tulla Pohjolasta.

Teksti Lauri Tähtinen

Kuvat Ida G​uldbaek Arentsen/ALL OVER PRESS

On vaikea määrittää tarkkaan, milloin rajojen koskemattomuudesta muodostui vahva kansainvälinen normi. Sitä se kuitenkin oli vuosikymmeniä.

Toisen maailmansodan jälkeiset rajat pysyivät. Neuvostoliiton romahtaessa itsenäistynyt Venäjä ei myynyt Karjalaa Suomelle, ja myös menetetty Petsamo jäi uudelle haltijalleen.

Samalla Suomi vältti miinan. Jugoslavian hajoamisen yhteydessä vuonna 1991 käynnistyneet etniset puhdistukset kertovat, miten kansallisvaltioiden aikakaudella voi käydä, kun kansoja yritetään sovittaa valtioiden rajoihin.

Ukrainan konfliktin puhkeaminen helmikuussa 2014 oli alkusoitto vielä suuremmalle sinfonialle. Venäjä muutti maailman valtaamalla Krimin niemimaan ja perusteli rajansiirtoa Yhdysvaltain toiminnalla parin kuluneen vuosikymmenen aikana.

Rinnastus ontui. Naton väliintuloon Kosovon sodassa vuonna 1999, Irakin vallanvaihtoon vuonna 2003 tai suojeluvastuun periaatteella toteutettuun humanitaariseen interventioon Libyassa vuonna 2011 liittyi roppakaupalla ongelmia, mutta ero vanhakantaiseen maantieteelliseen laajentumiseen pysyi selvänä: länsivaltojen sodissa hyökkääjä ei liittänyt maita väestöineen omaan valtioalueeseensa.

Krimin liittäminen Venäjään tarkoitti uuden alkua – ja samalla paluuta historiasta tuttuun todellisuuteen Suomenkin itärajalla. »Kasakka vie kaiken, mikä irti jää», viestitti tasavallan presidentti Sauli Niinistö Washingtonissa Brookings-instituutissa pitämällään luennolla syksyllä 2018. Aiemmin Niinistö oli jakanut samaa oppia Financial Times -lehdelle, ja se vaikuttaa iskostuneen jo ainakin Suomea seuraavien amerikkalaisten mieliin.

Niinistön kommentin voi nähdä jatkavan kokoomustaustaisten poliitikoiden selväsanaisia reaktioita Venäjän voimapolitiikkaan tai sen uhkaan. Ulkoministeri Alexander Stubb määritti Helsingin vuoden 2008 suurlähettiläspäivien 080808-puheessaan Georgian sodan kansainvälisen politiikan käännekohdaksi. Vuonna 2007 Washingtonissa pitämässään puheessa puolustusministeri Jyri Häkämies puolestaan muotoili Suomen turvallisuushaasteet sanoin »Venäjä, Venäjä, Venäjä».

Viime kesään saakka Venäjä oli kuitenkin poikkeustapaus kansainvälisessä politiikassa. Myös Niinistön puhe kasakoista viittasi tiettyyn ilmansuuntaan, vaikka hän ja muut yrittivät yleistää sen sanomaa. Kesä ja syksy 2019 ovat todistaneet, että kaikki suurvallat ja keskivallatkin voivat toimia kasakan tavoin.

Apple on poistanut Taiwanin lipun Hongkongin iPhone-käyttöjärjestelmistään.

 

Elokuussa pääministeri Narendra Modin hallitus muutti Intian perustuslakia ja liitti Jammun ja Kashmirin osavaltion kiinteäksi osaksi Intian liittovaltiota. Se tietää suurta muutosta alueen vanhaan autonomiseen asemaan: nyt puoli miljoonaa Intian sotilasta voi ostaa Kashmirista maata ja kiinteistöjä. Alueelle houkutellaan myös ulkomaisia sijoittajia.

Otteiden kiristämistä ja autonomian alasajoa on nähty myös Kiinassa. Erityisesti vuoden 2008 mielenilmausten jälkeen Peking on kiinalaistanut Tiibetiä ja rajoittanut sen autonomista asemaa. Tiibetiin on valunut sijoituksia ja siirtolaisia, ja alueen väestöön on kohdistettu kokonaisvaltaisempaa sosiaalista kontrollia, jonka välineenä ovat muun muassa uudet henkilökortit. Vapaasta Tiibetistä muistuttavat enää Intian puoleiset rajakyltit, joissa lukee Tiibet eikä Kiina.

YK:n ihmisoikeuspaneelin mukaan Tiibetin pohjoispuolella Xinjiangin autonomisella alueella ainakin miljoona uiguuria on suljettu keskushallinnon »uudelleenkoulutusleireille». BBC:n selvityksen mukaan muslimilapsia erotetaan tarkoituksella vanhemmistaan.

Vanha oppi pätee muuntaen: mitä isot edellä, sitä keskisuuret perässä. Lokakuinen Turkin hyökkäys Syyrian kurdialueille oli ikävä muistutus pikavauhtia muuttuvasta normistosta. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump näytti hyökkäykselle vihreää valoa vetämällä yhdysvaltalaisjoukot pois tieltä.

Jos Kiina tekee oman siirtonsa, astuisiko Yhdysvallat vain syrjään, kuten Syyriassa tänä syksynä?

 

Turkki haluaa luoda Pohjois-Syyriaan suojavyöhykkeen, jonne se voi sijoittaa uudelleen Turkissa asuvia pakolaisia sekä samalla estää vihollisinaan pitämien kurdien poliittisia pyrkimyksiä.

Myös Trumpin röyhkeä ehdotus Grönlannin ostamisesta osoittaa, että autonomia ja muut kansalliset erioikeudet ovat aiempaa huterammalla pohjalla. Yhdysvalloilla on jo strategisesti tärkeä Thulen sotilastukikohta Pohjois-Grönlannissa, mutta tulevaisuutta ajatellen Yhdysvalloille olisi helpompaa liittää saari luonnonvaroineen osaksi liittovaltiota kuin yrittää torjua jokaista kiinalaista infrastruktuuri- tai kaivoshanketta erikseen.

Erityisesti Norjassa ja Yhdysvalloissa on huolehdittu myös Venäjän kasvavista intresseistä Huippuvuorilla. Esimerkiksi Washingtonissa ilmestyvä ja ulkopoliittisen realismin koulukuntaa edustava The National Interest viljelee huhuja siitä, miten Venäjä jopa suunnittelee valtaavansa saaret kokonaisuudessaan. Arktinen peli on käynnissä.

 

Myrdalin maailmassa Yhdysvallat oli primus inter pares eli vain suurempi Ruotsi.

 

Kuluneen vuoden kenties suurin uutinen on tullut kuitenkin Kiinasta: Hongkong on onnistunut toistaiseksi säilyttämään erityisasemansa keskushallinnon painostuksesta huolimatta. Hongkong muodostaa poikkeuksen laajempaan trendiin, koska sen raja on pitänyt.

Yksi maa, kaksi järjestelmää -periaate on voinut paremminkin, mutta on edelleen hengissä, eikä kansantasavalta ole vyörynyt tukahduttamaan terrorismiksi kutsumaansa demokratialiikettä. Vaikka mannermaan vastustamisesta on joutunut viime vuosina entistä herkemmin tiilille myös Hongkongissa, sen nuoriso uskaltaa vastustaa jättiläismäistä autoritaarista valtiota, jonka nousu on ollut erityisesti vuoden 2008 talouskriisin jälkeisen ajan suurin kansainvälinen kertomus.

Tiibetistä Xinjiangiin ja sieltä Hongkongiin on kuljettu pitkä tie, mutta ne ovat kaikki välietappeja. Päätepysäkki on Taiwan, jonka yhdistäminen mannermaahan on ykkösenä Pekingin tavoitelistalla.

Asiaa edistetään monella rintamalla. Yhdysvalloissa on herättänyt ihmetystä, miten amerikkalaisyritykset luopuvat Pekingin painostuksen vuoksi Taiwanin nimen ja symbolien käytöstä. Esimerkiksi Apple on poistanut Taiwanin lipun Hongkongin iPhone-käyttöjärjestelmistään.

Myös koripalloliiga NBA:ta on syytetty Pekingin nöyristelystä. Kun Houston Rockets -joukkueen toimitusjohtaja tuki Hongkongia Twitterissä, NBA kiirehti pyytämään Kiinalta anteeksi. NBA on hyvin suosittu myös Kiinassa, jonka markkinoilla on koripalloliigalle iso taloudellinen merkitys.

Kiina on muovannut strategista pelikenttää rakentamalla saaria Etelä-Kiinan merelle ja kehittämällä maihinnousua tukemaan uuden 075-hyökkäysaluksen. Taiwan on edellä mainittuja autonomisia alueita suvereenimpi, rikkaampi ja väestöltään suurempi. Lisäksi sillä on kyky puolustaa itseään sotilaallisesti. Silti Kiinan kansantasavalta pitää Taiwania omanaan, vaikkei ole koskaan hallinnut saarta.

Yhdysvalloilla on historiansa arvaamattomin presidentti, joka on jo osoittanut, ettei vanhoilla liittolaisilla ole entistä merkitystä maan strategiassa. Jos Kiina tekee oman siirtonsa, astuisiko Yhdysvallat vain syrjään, kuten Syyriassa tänä syksynä?

Selvää on, ettei Yhdysvallat halua olla enää maailmanpoliisi, vastavoima kasakan tavoin toimiville suurvalloille. Jos maasta tulee yksi kasakka muiden joukossa, kuten kesän Grönlanti-keskustelun yhteydessä vaikutti, asetelma muuttuu entisestään. Silloin pienempien valtioiden on seurattava Suomen ulkopoliittisen opin jatkoa, kuten presidentti Niinistö on sen muotoillut: »Pitää siis panna asiat kuntoon, eikä jättää mitään, mikä lähtee irti.»

Käytännössä asioiden kuntoon paneminen tarkoittaa kahta asiaa. Ensinnäkin se merkitsee, että kaikkien suvereenien valtioiden on varmistettava, että autonomisten alueiden asema ja valtiorajat ovat selkeitä sekä itsenäinen toimintakyky ja sotilaallinen suorituskyky vahvoja. Lisäksi on kyettävä kuvittelemaan maailmanjärjestys – lähestymistavat ja rakenteet – jotka pitävät kasakat kurissa ja nuhteessa.

Vanhojen siirtomaavaltojen tarkoitusperiin suhtaudutaan syystä epäillen.

 

Jakamattoman alueellisen itsemääräämisoikeuden korostaminen asettuu pahimmillaan törmäyskurssille maapallon ja sen myötä ihmiskunnan tulevaisuuden kanssa. Erityisesti ilmastonmuutoksen torjuminen vaatii yhteistoimintaa, jossa valtiot jakavat suvereniteettia keskenään.

Ennakkovaroitus tuli tänä kesänä, kun eurooppalaiset johtajat käänsivät syyttävän sormensa Brasilian presidentin Jair Bolsonaroon. Bolsonaro on ajanut maatalous- ja ympäristöpolitiikan törmäyskurssille ja kantaa siten vastuuta Amazonin sademetsässä riehuneista tulipaloista.

Bolsonarolle muut maat näyttäytyvät kasakoina, ja syyskuussa YK:n yleiskokouksessa Bolsonaro piti itsemääräämisoikeuden puolustuspuheen. Siinä hän syytti arvostelua esittäneitä maita »julkeasta ja hengeltään kolonialistisesta» käyttäytymisestä. Bolsonaro korosti, miten jotkut maat »jopa kyseenalaistivat pyhimmän arvomme: meidän oman suvereniteettimme.»

Brasiliassa pelkoja nostatti Harvardin yliopiston professorin Stephen M. Waltin Foreign Policy -lehdessä elokuussa julkaistu artikkeli Who Will Save the Amazon (and How)? Kirjoituksessa Walt leikki ajatuksella, että Yhdysvallat hyökkäisi tai ainakin pommittaisi Brasiliaa vuonna 2025 sademetsien suojelemiseksi. Walt perusteli kuvitteellista väliintuloa tai vähintäänkin talouspakotteita niin itsepuolustuksella kuin suojeluvastuun periaatteella, vaikka sanoi ettei todellisuudessa kannattanut kumpaakaan.

Brasilian lehdistössä heräsi keskustelu ulkomaisesta uhasta, jolla on historialliset esikuvansa. Toisin kuin Yhdysvalloissa, Brasiliassa muistetaan, miten amerikkalaiset halusivat avata Amazonin 1800-luvulla maailmalle – tai vähintään Yhdysvalloille – ja kuinka Henry Ford perusti 1920-luvulla sademetsään oman utopistisen kaupunkinsa, Fordlândian, kehittääkseen kumintuotantoa ja ympäröiviä alueita. Vanhojen siirtomaavaltojen tarkoitusperiin suhtaudutaan syystä epäillen.

Samanlainen ristiriita valtiollisen suvereniteetin ja ihmiskunnan kohtalonkysymysten välille on muodostumassa Indonesiassa. Loppukesästä Indonesian presidentti Joko Widodo julisti siirtävänsä maan pääkaupungin Jakartan Borneon saarelle Itä-Kalimantaniin.

Jakarta uhkaa jäädä veden alle ja on muutenkin pahasti ruuhkautunut. Borneo sen sijaan on tunnettu sademetsistään ja alkuperäis­asukkaistaan. Saaren olosuhteet muuttuisivat väkisinkin toisiksi, jos siitä tulisi pääkallonpaikka yli 260 miljoonan asukkaan maalle.

 

Ihmiskunnan kohtalonkysymykset muokkaavat maailmanjärjestystä. Planeetan tulevaisuudesta tulisi kyetä huolehtimaan samalla kun puolustetaan rajojen koskemattomuutta.

Vuosi sitten Washingtonissa puhutti Robert Kaganin The Jungle Grows Back -teos, jossa unelmoidaan kansainvälistä järjestystä vaalivan – ja kasakoita kurittavan – Yhdysvaltain paluusta. Tällainen maailma on kuitenkin menneen talven lumia. Se ei toteudu, vaikka Kagan saisi tahtomansa ja Yhdysvalloista tulisi jälleen liberalismin puolustaja. Yhdysvaltain suhteellinen asema heikkenee varsinkin taloudellisesti, ja viimeistään Trump on pysyvästi horjuttanut liittolaisten uskoa Washingtonin lupausten pitävyyteen.

Eurooppa on kukoistanut omalla nurkallaan myös yhdysvaltalaisen voiman ja vallan tukemana. Tämän näkökulman ovat sekä Kagan että Niinistö ottaneet esille. Kunhan brexitin tuomasta sekaannuksesta joskus päästään, on aika varmistaa, että eurooppalaisten luoma pienoismaailma kantaa myös silloin kun rajat liikkuvat. Parhaimmillaan siitä olisi vastavoimaksi, vaihtoehdoksi maailmalle, jossa kasakat jylläävät.

Toisen maailmansodan ollessa lopuillaan ruotsalainen tiede- ja valtiomies Gunnar Myrdal mallinsi maailmanjärjestystä, jossa pienten valtioiden olisi hyvä olla. Yhdysvalloilla oli siinä oma tärkeä tehtävänsä imperiumien vastavoimana. Mutta ennen kaikkea Ruotsin kaltaisilla valtioilla oli tilaa toteuttaa itseään ja mahdollisuus luottaa koskemattomuuteensa. Myrdalin maailmassa Yhdysvallat oli primus inter pares eli vain suurempi Ruotsi.

Rajoja siirtelevät suurvallat herättävät väkisinkin kysymyksen siitä, miten pienet maat ja ehkä keskivallatkin voisivat toimia yhdessä mielekkäämmän maailman puolesta. EU on yksi malli, toinen on Pohjola.

EU on kanavoinut kansainvälistä kilpailua rauhanomaisille väylille. Erityisesti Saksa on keskittynyt talouskilpailuun ja jättänyt voimapolitiikan muille.

Pohjoismaiden strategiset perusratkaisut eroavat toisistaan – vain osa niistä kuuluu Natoon, Euroopan unioniin tai euroalueeseen. Silti ne ajavat maailmalla yhdessä hyvinvointia, koulutusta ja tasa-arvoa. Muu maailma näkee teknologisesti kehittyneissä pohjoismaisissa yhteiskunnissa paljon esimerkillistä.

Kasakoiden maailmassa rauhanomaista kilpailua ja keskenään erilaisten maiden yhteistyötä on pidettävä entistä vahvemmin esillä.

»Pohjoismaisesti» ajattelevia maita ja muita toimijoita voisi yrittää nyt löytää maailman eri kolkista. Pohjoismaiden viiteryhmä voisi kiinnostaa Baltian ja muun pohjoisen Euroopan lisäksi monia Afrikan ja Latinalaisen Amerikan toimivia demokratioita sekä myös Aasian tiikereitä. Koska YK-järjestelmän toimintakyky on koetuksella, myös pienemmät maat ja rauhanomaisemmat keskivallat tarvitsevat vaihtoehtoisia vaikutuskanavia.  

 

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka seuraa maailmaa Washingtonista.