Washingtonin maamerkkeihin kuuluu kongressin päämaja Capitol-rakennus. Kuva: homas Hawk/Flickr
Yhdysvaltojen lippu on näyttänyt samalta vuodesta 1959 lähtien, jolloin siihen lisättiin kaksi tähteä Havaijin ja Alaskan osavaltioiden merkiksi. Ehdokkaita uusiksi osavaltioiksi kuitenkin on.
Tänä vuonna kongressin edustajainhuone hyväksyi esityksen pääkaupunki Washingtonia ympäröivän Columbian liittopiirin (District of Columbia) eli D.C.:n muuttamisesta osavaltioksi.
D.C. ei virallisesti kuulu mihinkään osavaltioon, vaan sillä on rajattu itsehallinto suoraan kongressin alaisuudessa. 1960-luvulla alue sai oikeuden omiin valitsijamiehiin presidentinvaaleissa. Osa kaupungin asukkaista kokee kuitenkin, ettei heillä ole yhtäläisiä oikeuksia vaikuttaa valtakunnan politiikkaan. Osavaltioliike on kerännyt voimaa 1980-luvulta lähtien.
Miksi Columbian liittopiiri ei ole osavaltio, tutkijatohtori Anna Kronlund Jyväskylän yliopistosta?
»Osaksi kyse on poliittisista voimasuhteista. Uusi osavaltio saisi kaksi senaattoria ja alahuoneeseen edustajia suhteessa väestöönsä, ja D.C. on vahvasti demokraattien äänestäjäaluetta. Edustajainhuoneessa demokraatit kannattivat ja republikaanit vastustivat D.C.:n osavaltiostatusta.»
Tästä syystä asia ei ole edennyt republikaanien hallitessa senaattia. Marraskuun vaaleissa kamppailu Georgian osavaltion senaattorien paikoista meni toiselle kierrokselle, joten tilanne saattaa lähiaikoina muuttua.
Osavaltiona D.C. olisi pinta-alaltaan Yhdysvaltojen pienin, väestöltään kolmanneksi pienin ja tulotasoltaan asukasta kohden äveriäin.
Suomen suurlähettiläät (vasemmalta oikealle) Kirsi Vanamo-Santacruz (Buenos Aires), Anne Sipiläinen (Berliini) ja Ritva Koukku-Ronde (New Delhi). Kuvat: Ulkoministeriö
Yksi neljästä Euroopan unionin jäsenmaiden ja G20-maiden suurlähettiläistä on naisia – vaikka naisten osuus koko diplomaattikunnasta on yli 40 prosenttia. Tämä selviää saksalaisen europarlamentaarikon Hanna Neumannin (EGP) käynnistämässä Shecurity-kampanjassa kerätyistä tiedoista.
Suomen, Ruotsin ja Viron maailmalle lähettämistä suurlähettiläistä lähes puolet oli viime vuonna naisia. Naisten osuus näiden maiden diplomaattikunnasta oli yli 60 prosenttia. Vähiten korkea-arvoisia naisedustajia oli Belgialla ja Tšekillä, vain reilut 10 prosenttia suurlähettiläskunnasta.
Myöskään Euroopan ulkosuhdehallinto ei noussut tilastossa korkealle. EUH:n johtotason paikoista vain noin kolmannes oli naisten hallussa.Kaikkein huonoiten sukupuolten välinen tasa-arvo näyttää toteutuvan silloin, kun kyse on rauhanneuvotteluista ja -välittämisestä. Shecurityn tietojen mukaan sopimukseen johtaneista merkittävistä rauhanneuvotteluista suurimmassa osassa naisia ei ollut välittäjinä lainkaan.
Valko-Venäjän kuohunta alkoi Aljaksandr Lukašenkan voitettua vilpilliset presidentinvaalit. Kuva: Wikimedia Commons
Valko-Venäjän pitkään jatkuneet protestit ja epävakaus huolettavat Suomea. Toistaiseksi Suomi on tyytynyt katsojan rooliin.
Suomelta puuttuu Valko-Venäjä-politiikka, sanoo tutkija Kristiina Silvan Ulkopoliittisesta instituutista: »Suomi on ollut passiivinen ja toivoo, että tilanne menisi nopeasti ohi.»
Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjin marraskuun alussa julkaiseman selvityksen mukaan Valko-Venäjän hallinnon ihmisoikeusloukkaukset ovat olleet systemaattisia. Hallinnon joukot ovat käyttäneet liiallista voimaa rauhanomaisia mielenosoittajia vastaan, kiduttaneet, siepanneet, pelotelleet ja pidättäneet ihmisiä mielivaltaisesti. Professori Wolfgang Benedekin kokoamassa selvityksessä on kymmeniä suosituksia Valko-Venäjälle. Vastakaikua ei ole maasta tullut.
Suomi on tukenut selvityksen tekemistä mutta ei ole Ruotsin tavoin kritisoinut näyttävästi Valko-Venäjän toimintaa, Silvan huomauttaa. Myös Baltian maat ovat olleet aktiivisempia. Esimerkiksi Liettua majoittaa Valko-Venäjän oppositiota.
Valko-Venäjän epävakaus heijastuu Itämeren alueen turvallisuustilanteeseen. Maanpuolustuskorkeakoulun sotilasprofessori Marko Palokankaan mukaan Itämeren alueen maissa, varsinkin Suomen eteläpuolella, on jo reagoitu turvallisuusympäristön horjumiseen.
»Esimerkiksi Ruotsi nosti elokuun lopussa puolustusvalmiuttaan, koska Venäjä kiihdytti harjoitustoimintaansa Itämerellä. Se kumpuaa välillisesti Valko-Venäjän epävakaasta tilanteesta», Palokangas sanoo.
Valko-Venäjän tilanteella ei ole toistaiseksi välitöntä vaikutusta Suomeen, mutta sitä seurataan tarkasti. Palokangas sanoo, että tilanne muuttuisi, jos protestit leviäisivät Valko-Venäjän ulkopuolelle.
Venäjälle Valko-Venäjän tilanne on aiempaa vaikeampi. Maa on tukenut Aljaksandr Lukašenkaa, mutta Venäjän johdon ja valkovenäläisten suhde on koetuksella.
Kansainvälisten yrittäjämessujen osallistuja Kenian pääkaupungissa Nairobissa. Kuva: Stuart Price/MEAACT
Noin 80 prosenttia Afrikan maiden asukkaista työskentelee epävirallisessa taloudessa. Keniassa työntekijöiden määrä epävirallisella sektorilla, esimerkiksi rekisteröimättömissä yrityksissä, on kasvanut koko 2000-luvun.
Brookings-instituutin mukaan epävirallisella sektorilla hyödynnetään kuitenkin yhä enemmän virallisen talouden sähköisiä maksujärjestelmiä ja virtuaalisia luottoja. Instituutin Foresight Africa 2020 -raportin mukaan Länsi-Afrikassa ja Keniassa yritykset voivat lohkoketjuteknologian ansiosta käydä kauppaa tehokkaasti ja luotettavasti myös niillä aloilla, jotka aiemmin ovat kuuluneet epävirallisen talouden piiriin.
Ekonomisti Njuguna Ndung’u ja Brookings-instituutin vanhempi tutkija Landry Signé katsovat, että digitalisoitumisen avulla ihmiset voivat parantaa omia elinolojaan ja työmahdollisuuksiaan asuinseuduillaan. Kenian M-Pesan kaltaiset mobiilipankkipalvelut ovat jo tavoittaneet esimerkiksi naisia ja tuoneet kotitalouksille keinoja hallita säästöjä.
Afrikka tulee digitalisaatiokehityksestä muun maailman jäljessä, ja erot myös maanosan sisällä ovat huomattavia. Tekoäly-, pilvipalvelu- ja lohkoketjuteknologioiden kehitys voi raportin mukaan kuitenkin muuttaa tilannetta, jos nuoria saadaan koulutettua ja jos investointeja onnistutaan suuntaamaan infrastruktuuriin ja nopeisiin verkkoyhteyksiin. Afrikan työmarkkinoille tulee 15–20 miljoonaa nuorta joka vuosi.
Tutustu Brookings-instituutin Foresight Africa 2020 -raporttiin täällä (vie ulkoiselle sivulle).
Toimittaja Tuula Malin selvittää kirjassaan haastattelujen ja muiden journalistisen tiedonkeruun menetelmien avulla venäläisten maakauppoja Suomessa. Kirjassa esitetään myös tulkinta näiden maakauppojen strategisesta tavoitteesta ja eritellään muita Venäjän »suurvaltaoperaatioiksi» nimettyjä menetelmiä Suomen suunnalla. Malinin kirja avaa tärkeitä näkökohtia Venäjän operaatioihin Suomessa, mutta sen tulkinta toiminnan motiiveista on paikoitellen turhan yksioikoinen ja siten jopa harhaanjohtava.
Suomi purki maakauppoja koskevat kaupankäynnin esteet 1990-luvulla samanaikaisesti sekä Euroopan unionin jäsenvaltioiden että kolmansien maiden kansalaisilta. Maakauppoihin liittyvistä mahdollisista riskeistä ei Malinin selvitysten mukaan käyty syvällistä keskustelua. Poliitikot ja virkamiehet luottivat siihen, että olemassa olevat rajoitukset olisivat riittäviä omistukseen liittyvien turvallisuusuhkien ennakoimiseksi.
Vasta vuoden 2014 jälkeen eduskunnassa herättiin vaatimaan maakauppojen turvallisuusvaikutusten arviointia. Ulkomaalaisten tekemiä kauppoja rajoittavan lakihankkeen valmistelu aloitettiin kesällä 2015 puolustusministeri Jussi Niinistön (ps.) johtamana, ja se astui voimaan vuoden 2020 alusta. Uuden lain nojalla EU:n ja ETA-alueen ulkopuolisten valtioiden kansalaisten maa- ja kiinteistökauppoja voidaan rajoittaa Suomen kansallisen turvallisuuden kannalta merkittävillä alueilla.
Uusi laki palauttaa harkintavallan ja vastuun viranomaisille hankkeissa, joilla on »strategista merkitystä Suomen maanpuolustukselle ja huoltovarmuudelle». Lain soveltaminen edellyttää kuitenkin kykyä tunnistaa jyvät akanoista. Malinin kirja osoittaa tehtävän vaikeuden.
Malin tulkitsee, että venäläisten maakauppojen avulla on luotu »vipuvarsi, jolla Suomea oli mahdollista ohjailla, painostaa ja kiristää». Kirjan lähtöoletuksena on, että vipuvartta tarvitaan Venäjän etupiirin vahvistamiseksi ja Suomen asemoimiseksi osaksi Venäjän »suojavyöhykettä». Tämän linjan »päästrategiksi» kirjassa nostetaan Ukrainan sotaa kirjoituksillaan lietsonut Aleksandr Dugin ja hänen rinnalleen Venäjän sodankäyntitaitojen »pääideologiksi» Venäjän asevoimien yleisesikunnan päällikkö, armeijankenraali Valeri Gerasimov. Todellisuudessa he eivät ole niin merkittäviä hahmoja kuin Malin olettaa.
Malinin kirjan tärkein ansio on kirjassa tunnistettu systemaattinen tapa, jolla maakauppoja on eri puolella Suomea pohjustettu. Maanostajat ovat harhauttaneet talousvaikeuksista kärsivien kuntien päättäjiä visioilla kasvuodotuksista ja venäläismatkailijoista. Malin nostaa esiin hankkeita, joilla on yhteyksiä järjestäytyneeseen rikollisuuteen, korruptioon, rahanpesuun ja mahdollisesti tiedusteluun. Hän ei kuitenkaan ole merkinnyt lähteitään viitteisiin, mikä on tietokirjassa erikoinen ratkaisu.Kirjoittaja on Venäjän turvallisuuspolitiikan tutkimuksen apulaisprofessori Helsingin yliopistossa ja Maanpuolustuskorkeakoulussa.
Kirjoittaja on Venäjän turvallisuuspolitiikan tutkimuksen apulaisprofessori Helsingin yliopistossa ja Maanpuolustuskorkeakoulussa.
Tuula Malin: Putinin pihapiirissä. Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa. Docendo 2020, 286 s.
Miten Kiinan silkkitiehanke vaikuttaa kansainväliseen politiikkaan? Törmäävätkö suurvaltojen intressit Euraasiassa? Näitä kysymyksiä pohtii Johns Hopkinsin yliopiston kansainvälisten suhteiden tutkimuksen professori Daniel Markey kirjassaan China’s Western Horizon.
Silkkitiehankkeella Kiina pyrkii lisäämään vaikutusvaltaansa, vahvistamaan kauppareittejään ja täyttämään kansainväliset markkinat tuotteillaan. Kirja kuvaa Pakistania, Kazakstania ja Irania käsittelevin tapaustutkimuksin, miltä miljardi-investoinnit näyttävät Euraasian valtioiden näkökulmasta.
Markeyn mukaan Kiinan satojen miljardienkaan sijoitukset eivät suoraan kasvata maan vaikutusvaltaa alueella, vaan Kiina joutuu sopeutumaan kohdemaiden intresseihin.
Heti johdannossa Markey kertoo esimerkiksi, kuinka Pakistanin silloinen presidentti Pervez Musharraf oli aloitteellinen osapuoli vuonna 2002 aloitetuissa jättimäisissä satamainvestoinneissa Arabianmerellä sijaitsevaan Gwadarin kaupunkiin. Kiinan yhteistyö Pakistanin kanssa on jatkuvaa taiteilua maan Intia-suhteiden vuoksi.
Kazakstanissa ja Iranissa Kiina joutuu tasapainoilemaan maiden sisäpolitiikan ja alueen muiden voimatekijöiden intressien suhteen. Kiinan investoinnit hyödyttävät maiden talouseliittiä ja hallintoja mutta tarjoavat vipuvartta korruptiota kritisoiville oppositiovoimille. Ulkoisista toimijoista etenkin Venäjä ja Saudi-Arabia ovat huolestuneita Kiinan kasvavista energiainvestoinneista.
Kiinan toiminta Euraasiassa lisää Yhdysvaltojen ja Kiinan välisiä jännitteitä. Jätti-investoinnit ja kilpailevat taloudelliset instituutiot, kuten vuonna 2015 perustettu Aasian infrastruktuuri-investointipankki, tarjoavat vaihtoehdon Maailmanpankille ja muille Yhdysvaltojen johtamille talousinstituutioille.
Suurimman ongelman Markey näkee Kiinan mahdollisuudessa käyttää varojaan kohdemaiden poliittisten järjestelmien muokkaamiseen. Havainto ei ole uusi: Kiina tarjoaa lainarahaansa ilman vaatimuksia demokratiakehityksestä tai ihmisoikeuksista.
Kiinan kauppareitit eivät kuitenkaan kuljeta autoritääristä hallintomallia kohdemaihin automaattisesti, jos myös länsimaat pystyvät tarjoamaan kohdemaita hyödyttävää yhteistyötä ja osoittamaan liberaalidemokraattisen mallin vahvuudet.
Markeylla ei ole suoraa vastausta kysymykseen siitä, onko kilpailu Euraasiassa nollasummapeliä, joka voi johtaa konfliktiin. Hän katsoo, että Yhdysvaltojen toimintaa ohjaa klassinen geopoliittinen tavoite: estää alueellisen hegemonin synty Euraasian mantereelle. Konfliktin riski kasvaa, jos Kiina onnistuu nousemaan hegemonin asemaan.
Markey kehottaa länsimaita syventämään ymmärrystä Euraasian valtioiden tarpeista. Länsi voi kilpailla Kiinaa vastaan sen omin asein, noudattamalla muinaisen kiinalaisen filosofin Sunzin oppia. Tunne itsesi, tunne vastustajasi, niin voittosi ei ole vaarassa.
Daniel Markey: China’s Western Horizon. Beijing and the New Geopolitics of Eurasia. Oxford University Press 2020, 336 s.
Tänä syksynä EU ottaa voimakkaasti kantaa rauhanvälityksen puolesta, kun vuonna 2009 laadittu EU:n ensimmäinen rauhanvälityskonsepti saa seuraajan. Suomi pani päivitetyn rauhanvälityskonseptin laatimisen alulle viime vuonna puheenjohtajakaudellaan.
Uusi konsepti päivittää EU:n rauhanvälityksen vastaamaan sekä EU:ssa että maailmassa tapahtuneita muutoksia. Se syntyy entistä epävarmempaan maailmaan, jossa vanhoja kumppanuuksia kyseenalaistetaan,
YK:n kriisi syvenee ja sotien kulkuun vaikuttaa yhä suurempi määrä ulkopuolisia maita geopoliittisine ja taloudellisine tavoitteineen. Radikalisoituminen ja terrorismi uhkaavat rauhaa ympäri maailmaa, ja koronapandemia lisää jännitteitä monessa jo ennestään hauraassa valtiossa. Perinteiset neuvottelukeinot osoittautuvat yhä useammin riittämättömiksi.
EU:n rauhanvälityskonseptilta odotetaan nyt paljon.
EU:n vahvuuksiin rauhanvälittäjänä kuuluu 145 EU-edustuston ja jäsenmaiden suurlähetystön verkosto unionin ulkopuolella. EU pystyy tukemaan rauhanprosesseja sekä ruohonjuuri- että korkeimmalla poliittisella tasolla ja lisäämään rauhanvälityksen vaikuttavuutta muiden politiikkalohkojen toimilla turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta kauppasuhteisiin ja kehitysyhteistyöhön.
Lisäksi unioni kykenee tukemaan rauhansopimusten toteuttamista sekä poliittisesti että rahoittamalla sopimuksiin liittyvää työtä esimerkiksi kehitysyhteistyövaroista. EU voi tarvittaessa käyttää myös pakotteita lisätäkseen konfliktin osapuolten valmiutta neuvotteluihin.
EU:n rauhanvälitystyö ei kuitenkaan ole kovin tunnettua. Tunnetuimpiin esimerkkeihin kuuluu vuonna 2015 solmittu Iranin ydinsopimus, jota koskevia neuvotteluja EU koordinoi 12 vuoden ajan – ja sai lopulta Iranin ja Yhdysvallat sopimuksen taakse. Toinen esimerkki on Serbian ja Kosovon käymä vuoropuhelu, joka pyrkii normalisoimaan maiden väliset suhteet. Viime vuonna käydyt Sudanin rauhanneuvottelut ovat saattaneet tulla suomalaisille tutuiksi EU-mandaatilla neuvotteluja vauhdittaneen ulkoministeri Pekka Haaviston (vihr.) vuoksi.
Usein työtä kuitenkin tehdään varsinaisten neuvottelupöytien ulkopuolella.
EU on esimerkiksi tukenut Syyrian sodan osapuolia edustavien naisryhmien kohtaamisia. Niillä on pyritty yhteisymmärryksen lisäämiseen, yhteisten tavoitteiden asettamiseen ja naisten roolin vahvistamiseen poliittisissa prosesseissa. Libyassa EU on tukenut konfliktin osapuolien vuoropuhelua ja kansalaisjärjestöjen rauhanvälitystyötä. EU on edistänyt tai edistää rauhanvälitystyötä sen laajassa merkityksessä myös esimerkiksi Kolumbiassa, Filippiineillä, Afganistanissa, Jemenissä, Nigeriassa, Keski-Afrikan tasavallassa ja Boliviassa.
Rauhanvälityksessä on uskallettava ottaa riskejä, sillä työn tuloksesta ei voi olla varmuutta.
Uusi konsepti määrittelee EU:n rauhanvälitystyön keskeisiksi periaatteiksi sukupuolten tasa-arvon ja ihmisoikeuksien edistämisen. Uusiksi teemoiksi konsepti nostaa rauhanvälityksen yhteyden ilmastonmuutokseen sekä kulttuuriperintöön ja sen suojelemiseen. Sekä luonnonvaroja että kulttuuriperintöä voidaan käyttää hyödyksi käytännön rauhantyössä esimerkiksi kehittämällä eri yhteisöjen yhteisiä suojeluhankkeita. Myös digitaalinen viestintä ja sosiaalinen media ovat mukana sekä uusina konfliktien ulottuvuuksina että rauhanrakentamisen mahdollisina välineinä.
EU pääsee toteuttamaan uutta konseptia vahvistetulla miehityksellä, sillä tämän vuoden kesäkuussa Euroopan ulkosuhdehallintoon luotiin erityinen rauhanvälitykseen erikoistunut ryhmä. Siinä 20 kokenutta EU-diplomaattia ovat päätoimiensa ohessa valmiudessa toimimaan EU:n rauhanvälitystehtävissä. Uusi ryhmä täydentää ulkosuhdehallinnossa vuodesta 2011 toiminutta rauhanvälityksen tukitiimiä. Rauhanvälitysryhmässä on mukana suomalainen Terhi Lehtinen, ja tukitiimissä toimii komennuksella Suomen ulkoministeriöstä Hanna Lepistö.
EU voi edistää rauhaa, jos viisi perusedellytystä täyttyvät. Ensinnäkin jäsenmaiden poliittinen tahto ja tuki ovat edellytyksiä tehokkaalle EU-rauhanvälitykselle. Esimerkiksi Euroopan ulkosuhdehallinnon pääsihteerin Helga Schmidin mukaan onnistuminen Iranin ydinsopimusneuvotteluissa oli mahdollista vain, koska jäsenmaat olivat yksimielisesti tavoitteen takana.
Toiseksi rauhanvälitys tulee nähdä kiinteänä osana muuta konfliktinestotyötä ja EU:n laajempaa keinovalikoimaa kriisinhallinnassa. Tavoitteiden tulee olla linjassa toistensa kanssa.
Kolmanneksi nopeus ja ketteryys ovat valttikortteja, kun tilaisuus rauhanvälitykseen avautuu. Sopiva hetki voi olla lyhyt, ja EU:n täytyy pystyä toimimaan sukkelasti. Uusi rauhanvälitysryhmä on konkreettinen askel tähän suuntaan, ja se pitää saada tarvittaessa liikkeelle jopa muutamassa päivässä.
Neljänneksi EU:n rooli pitää kalibroida kulloiseenkin tilanteeseen sopivaksi. Siinä missä EU tuo joissakin konflikteissa selkeää lisäarvoa rauhanvälitykseen, toisissa sen kannattaa jäädä taustalle ja tukea muita rauhanvälittäjiä, ensisijaisesti YK:ta. Afrikan kriiseissä Afrikan unioni tai Länsi-Afrikan talousyhteisö (ECOWAS) ovat varteenotettavia toimijoita.
Viidenneksi rauhanvälityksessä on uskallettava ottaa riskejä, sillä työn tuloksesta ei voi olla varmuutta. Esimerkiksi Kolumbiassa rauhanvälitystä yritettiin useita vuosikymmeniä ennen vuonna 2016 syntynyttä hallituksen ja Farc-sissien sopimusta. On kuitenkin parempi yrittää ja epäonnistua kuin olla yrittämättä. Työ ei myöskään lopu rauhansopimuksen solmimiseen.
Varsinainen työ voi alkaa monasti vasta, kun rauhansopimus on allekirjoitettu.
Aseellisia ryhmiä vilisevässä Somaliassa turvallisuus nielee rahaa. Pormestarikaan ei ole turvassa Somaliassa
Mogadishun pormestari Abdirahman Omar Osman päätti viime vuonna poikkeuksellisesti lähteä iltakävelylle tervehtimään kaupunkinsa asukkaita. Pidetty, aiemmin Britanniassa työskennellyt Osman ei halunnut antaa pelolle sijaa. Turvallisuustoimet olivat äärimmäiset – mutta lopulta pormestari ei ollut turvassa edes työaikanaan. Hän sai surmansa pari viikkoa myöhemmin terroristijärjestö al-Shabaabin iskussa, jonka toteutti pormestarin oma työntekijä.
Dokumentti esittää lohduttoman kuvan maasta, jossa al-Shabaab hallitsee edelleen merkittäviä alueita ja länsimaiden tukirahat valuvat paitsi korruptioon myös mittaviin turvallisuustoimiin. Valtion perustoimintojen ja pankkijärjestelmän puuttuessa klaanijohtajien asema korostuu ja arkinen rahaliikenne hoituu tekstiviestein.
→ Ulkolinja: Somalia tuuliajolla. Katsottavissa Yle Areenassa.
Etiopia luisui sisällissotaan
Yksi Afrikan polttavimmista kysymyksistä on Etiopian kriisi, todetaan International Crisis Groupin (ICG) podcastissa Hold Your Fire. Etnisiin ryhmiin pohjautuva liittovaltiojärjestelmä ja viimeaikaiset yhteenotot ovat suistaneet Afrikan sarven valtion sisällissotaan.
Pääministeri Abiy Ahmed aloitti sotatoimet marraskuussa Tigrayn kansan vapautusrintamaa vastaan. Tilanne on lyhyessä ajassa kärjistynyt, kymmenet tuhannet ovat paenneet maasta ja konfliktin pelätään uhkaavan koko alueen vakautta. ICG:n vanhemman analyytikon William Davisonin mukaan vähemmistöoikeuksien lisääminen olisi tarpeellista tilanteen vakauttamiseksi.
→ International Crisis Groupin The Horn – ja Hold Your Fire! -podcastit. Kuunneltavissa Spotifyssa ja Apple Podcastissa
Heroiini löysi reittinsä Keniasta
Heroiinin kauppareitti Afganistanista Lähi-idän kautta Eurooppaan ja muualle maailmaan on viime vuosina tukkeutunut etenkin Syyrian sodan ja Euroopan tiukentuneen rajavalvonnan vuoksi. Siksi huumekartellit ovat etsineet uusia reittejä, joista merkittäväksi on noussut Itä-Afrikan reitti Kenian satamakaupunki Mombasan kautta.
CIA:n entisen analyytikon Amaryllis Foxin dokumentin mukaan kartellit valitsevat huumekaupan keskuksiksi mielellään maita, joiden hallintojärjestelmä on suhteellisen vakaa ja joissa rahoitus- ja kuljetusinfrastruktuuri sekä tietoliikenneverkko toimivat. Kenia täyttää kriteerit – ja kaupunkien slummeista löytyy aina niitä, jotka ovat valmiita kokeilemaan onneaan kuriireina tai kauppiaina.
→ The Business of Drugs. Katsottavissa Netflixissä.
Suomen edustajat matkustivat laivalla Tarton rauhanneuvotteluihin vuonna 1920. Kuvassa vasemmalta Väinö Tanner, Väinö Voionmaa, Väinö Kivilinna ja Rudolf Walden. Äärimmäisenä oikealla Juho Vennola, jonka vasemmalla puolella Alexander Frey. Kolmantena oikealta mahdollisesti Juho Kusti Paasikivi. Kuva: Finna.fi/Työväen arkisto
Suomi solmi lokakuussa 1920 Neuvosto-Venäjän kanssa Tarton rauhansopimuksen. Sopimus vakiinnutti Suomen rajat seuraavaksi 20 vuodeksi. Suomi sai itselleen Petsamon alueen, jota kohtaan Norjalla puolestaan oli omia intressejään.
Suomessa oikeistopiirit eivät olleet Tarton rauhaan tyytyväisiä, ja suhteet itänaapuriin jäivät hyvin jännittyneiksi.
Kristiania (Oslo):
»Yleensä olen saanut sen vaikutelman, että lähentymistä ja yhteisymmärrystä Suomen ja Norjan välillä myöskin Petsamon kysymykseen nähden tällä hetkellä on omiaan edistämään se seikka, että norjalaiset ovat alkaneet käydä varsin levottomiksi sen kiihkeän bolshevikki-agitatsionin johdosta, jota Finnmarkenissa nykyisin harjoitetaan. Pelätään monella taholla, että siitä agitatsionista voi syntyä suoranainen vaara kansalliselle eheydelle. Ja niin ollen voi Suomi olla parempi naapurina, joskin sitäkin monet epäluuloisin silmin katsovat peläten sen hautovan anastussuunnitelmia.»
Rolf Thesleff, 8. syyskuuta 1920
Tallinna:
»Käydessään 16/10 1920 puheillani mainitsi Tanskan konsuli myöskin torstaina allekirjoitetusta rauhasta ja kysyi minulta, olisko Suomea onniteltava sen johdosta vai olisko parempi jättää onnittelut lausumatta. Tähän en tietysti vastannut kieltävästi enkä myöntävästi, koska kysymyksessä jo näkyi hänen mielipiteensä, jota hän sitten tarkemmin selostikin pitäen rauhaa vähemmän suotavana etupäässä sen takia, että bolshevikit eivät [pidä] puheitaan ja että Suomi ehkä siten on menettänyt sen suosiollisen mielialan, jota sitä kohtaan on tunnettu länsi-Europassa; varsinkin hän luuli Ranskan sympatiojen sammuvan tai ainakin lientyvän.»
Erkki Reijonen, 18. lokakuuta 1920
Berliini:
»Tässä yhteydessä haluan, jos kohta reservatsioonilla, mainita, että eräs saksalaisen amiraliteetin upseeri äskettäin on palannut Moskovasta, jossa hän kertoi vallinneen sotaisan mielialan Suomea kohtaan. Hänellä muka olisi mukanaan kartta bolshevikkien miinoituksesta Suomen lahdessa, jonka hän oli luvannut asettaa tarvittaessa käytettäväksemme. Koetan päästä lähemmin tästäkin asiasta selville.»
Harri Holma, 30. joulukuuta 1920
Sarjassa seurataan Suomen ulkomaanedustustojen raportointia sadan vuoden takaisista tapahtumista.
Kliseisen sanonnan mukaan Yhdysvaltain presidentinvaalit ratkaisee lopulta aina talous.
Väite on jokseenkin ironinen, koska vaalien välillä taisteluita käydään usein aivan muilla kuin talouskysymyksillä.
Toimittaja Thomas Frankin vuonna 2004 julkaistun kuuluisan What’s the Matter with Kansas -kirjan perusteesi on, että Yhdysvaltain republikaanipuolue onnistui 1980- ja 1990-luvulla kääntämään Yhdysvaltain työväenluokan ja maanviljelijät demokraateista republikaaneiksi keskittymällä talouden sijaan uskontoon ja identiteettiin liittyviin moraalikysymyksiin: abortin vastustamiseen, samaa sukupuolta olevien avioliiton torjumiseen ja kristinuskon puolustamiseen.
Kun republikaanit sitten pääsivät valtaan, he keskittyivät ajamaan varakkaita ja suuryrityksiä hyödyttävää talouspolitiikkaa: verojen alentamista, sääntelyn purkamista ja julkisten palvelujen leikkaamista.
Demokraatit vastasivat samalla mitalla. Talouspolitiikassaan he lähestyivät republikaaneja, mutta niin sanotussa identiteettipolitiikassaan he puolustivat aborttioikeutta ja vähemmistöjen oikeuksia. Puolueiden ero syntyi arvoissa, ei taloudessa.
Metodi toimi aikansa, kunnes pikkuhiljaa molempien puolueiden äänestäjät alkoivat saada tarpeekseen. Niinpä: Donald Trump ja Bernie Sanders.
Trump ratsasti kyllä identiteettikysymyksillä, mutta arvosteli republikaaniksi poikkeuksellisella tavalla globalisaatiota, investointipankkien ja suuryritysten valtaa sekä maahanmuuton vaikutuksia työllisyyteen. Hän puhui tavallisen ihmisen taloudesta.
Sanders ajoi kaikille yhteistä, julkista sairausvakuutusta, opintolainojen anteeksiantoa, Wall Streetin sääntelyä, korkeampia veroja rikkaille ja minimipalkkojen nostoa. Hänkin puhui tavallisen ihmisen taloudesta.
Kumpikin pääsi viestillään pitkälle.
Yhdysvaltain presidentin- ja kongressivaalit osoittivat, että amerikkalaisten äänestäjien puolueuskollisuus on muuttumassa ja puolueiden sisäinen taistelu omasta suunnastaan on vasta alkamassa. Taistelun keskiössä on Trumpin ja Sandersin menestyksen herättämä kysymys: Voisiko työväen- ja keskiluokan taloudellisten etujen ajaja kerätä äänestäjiä molemmista puolueista ja ylittää arvokysymysten luomia jakolinjoja?
Nyt demokraattien oikeisto- ja vasemmistosiipi riitelevät julkisesti siitä, millaiset talouspoliittiset viestit tehosivat ja tuhosivat näissä vaaleissa ja miten Joe Bidenin hallinnon tulisi talouspolitiikkaansa linjata.
Republikaanipuolueen sisäinen liike on hiljaisempaa mutta sitäkin vallankumouksellisempaa: Puolueesta kuuluu ääniä, jotka haluaisivat muuttaa republikaanit aidosti työväenluokan puolueeksi ja vaativat puolueelta aivan uusia talouspoliittisia linjauksia amerikkalaisten työntekijöiden tueksi
Jos eliitti ei huomioi äänestäjiä, äänestäjät etsivät johtajia muualta.
Käytännössä Yhdysvaltain puolue-eliitin ote puolueistaan on vahva ja voi hyvin olla, että kahdessa tai neljässä vuodessa mikään ei lopulta muutu. Biden edustaa demokraattien oikeaa laitaa, vaikka onkin siirtynyt joissakin kannanotoissaan vasemmalle. Republikaanien poliittinen eliitti taas koostuu edelleen varakkaita suosivan talouspolitiikan kannattajista.
Toisaalta Trump, Sanders ja viime vaalit ovat osoittaneet, että äänestäjät eivät pysy näkemyksissään puolue-eliitin asettamien rajojen sisällä. Jos eliitti ei huomioi äänestäjiä, äänestäjät etsivät johtajia muualta.
Sopiva johtaja sopivalla viestillä saattaisi ylittää puolueiden rajat.
Yhdysvaltain puolueet ovat ennenkin muuttaneet suuntaansa historian käänteissä, ja taitekohdissa äänestäjät ovat virranneet puolueesta toiseen.
Uusjakoa odotellessa.
