Arabikevät nosti Egyptin johtoon sotilashallinnon, joka lupasi vakautta sekasorron jälkeen
Julkaistu: 3.12.2020
Tammikuussa 2021 Tahrir-aukion kansannoususta tulee kuluneeksi kymmenen vuotta. Egyptin vankiloissa viruu 60 000 poliittista vankia, yli 2 000 kansalaisjärjestöä on lakkautettu, toisinajattelijat elävät maanpaossa ja talous on kuralla.
Ei tullut vallankumousta, vaan entistä laajemmalle yhteiskuntaan levittyvä armeijan sortovalta. Maata johtaa entinen puolustusvoimien tiedustelupalvelun johtaja ja armeijan ylipäällikkö Abdel Fattah al-Sisi, jolla ei ole aikomustakaan luopua vallasta. Egypti on uusi Pakistan.
Millaista valtiota kenraalit ovat rakentamassa sadan miljoonan asukkaan maaksi paisuneeseen Egyptiin?Egyptin armeijaan erikoistuneen tutkijan Joshua Stackerin kirja Watermelon Democracy lähestyy aihetta opposition suhteiden, vaalien, valtion väkivallan ja poliittisen talouden näkökulmista.
Vuonna 2011 kansannousu mursi kansalaisten pelon muurin ja johti istuvan presidentin Hosni Mubarakin eroon sekä vapaisiin vaaleihin. Islamistit saivat murskavoiton, ja seuraavana vuonna presidentinvaalit voitti islamistiliike muslimiveljeskuntaa edustanut Muhammed Mursi. Hänen vain vuoden kestänyt valtansa päättyi suureen mielenosoitukseen ja armeijan väliintuloon.
Stacker osoittaa, miksi vallankumous ei Egyptissä onnistunut, toisin kuin vaikkapa Venäjällä 1917 tai Iranissa 1979. Kun ainoastaan vallanpitäjä poistetaan, deep state eli armeija, turvallisuusjoukot, tiedustelupalvelu ja muu valtion virkakoneisto selviytyy, mutta sen työ keskeytyy. Stackerin mukaan tällaisessa tilanteessa Egyptiin muodostui valtatyhjiö, jonka armeija täytti.
Egyptissä järjestelmää vastustava protestiliike ja lakkoileva työväenliike eivät pystyneet yhdistämään voimiaan. Protestiliikkeellä ei ollut selkeää johtohahmoa eikä yksimielisyyttä siirtymäajan luonteesta. Siksi armeija liittoutui muslimiveljeskunnan kanssa – se oli oppositioryhmä, joka ei halunnut laajentaa poliittista tilaa kaikille. Upseerit, al-Sisi etunenässä, kannustivat veljeskuntaa osallistumaan politiikkaan ja marginalisoimaan vallankumouksellisia ääniä.
Kaduilla kokoontuvaa kansaa on vaikeaa kontrolloida, joten heti Mubarakin kukistumisen jälkeen armeija tarjosi vaaleja siirtymävaiheen seuraavaksi etapiksi. Niinpä Egyptissä järjestettiin peräti viidet vaalit vuosina 2011–2012. Armeija loi ilmapiirin, jossa piti valita armeijan tai protestoijien puoli. Lakkoilu ja mielenosoittaminen kriminalisoitiin ja lähes 12 000 siviiliä tuomittiin sotilastuomioistuinten oikeudenkäynneissä.
Stacker viittaa useasti New York Timesin kirjeenvaihtajan David D. Kirkpatrickin kirjaan Into the Hands of the Soldiers. Entinen politiikan toimittaja tuo esiin Washingtonin sisäpiiritietoa ja näyttää, kuinka vähän liikkumavaraa muslimiveljeskuntaa edustaneella, epävarmalla Mursilla oli. Kirja antaa hyytävän kuvan armeijan ylipäälliköstä al-Sisistä, joka hymyillen vakuutti palvelevansa presidenttiä mutta juoni samaan aikaan tämän syrjäyttämistä.
Mursin kauden alkua leimasivat haparointi ja kansan tyytymättömyys. Hänen lähtölaskentansa alkoi marraskuussa 2012, kun hän ilmoitti, että presidentin päätöksistä ei voi valittaa eikä niitä voi peruttaa. Hätkähdyttävän ilmoituksen taustalla oli pelko, että Mursia vastustava perustuslakituomioistuin oli aikeissa mitätöidä presidentinvaalit. Muslimiveljeskunta oli jo menettänyt valtaansa, kun islamistienemmistöinen parlamentti hajotettiin.
Ilmoitus sytytti protesteja, joissa tuhannet mielenosoittajat tuhosivat veljeskunnan toimistoja ja omaisuutta. Mursi vastasi islamistisilla iskulauseilla, jotka hän osoitti tukijoilleen, ei suurelle yleisölle. Presidentin palatsin edustalla taisteltiin, turvallisuusviranomaisten katseiden alla.
Washingtonissa epäröitiin. Presidentti Barack Obama ja osa Valkoisesta talosta halusivat nähdä demokraattisesti valitun presidentin onnistuvan, mutta osa piti Mursia vaarallisena islamistina ja pelkäsi Egyptin muuttuvan Iraniksi. Jo alkuvuodesta 2013 liikkui tietoja, että tiedustelupalvelut suunnittelivat Mursin syrjäyttämistä.
Amerikkalaiset uskoivat al-Sisin tarinaa, jollaista myös Mubarak oli kertonut: joko minä tai kaaos.
Armeija otti avukseen kansanliike Tamarodin, joka uhosi keräävänsä 15 miljoonaa nimeä Mursin eroa vaativaan vetoomukseen. Myöhemmin kävi ilmi, että liike sai tukea al-Sisiltä ja rahaa Arabiemiraateista. Kun miljoonat marssivat kaduilla, armeija toimi »kansan tahdon» mukaisesti ja syrjäytti Mursin.
Washington ei päässyt yksimielisyyteen siitä, miten selkkausta nimitettäisiin. Jos se oli vallankaappaus, sotilasapu olisi pitänyt lopettaa heti.
Mursin kukistamisen jälkeen elämä palautui Egyptiin kuin taikaiskusta: poliisi tuli jälleen päivänvaloon, sähkökatkokset loppuivat ja bensaa sai taas. Kirkpatrick kertoo, että hän alkoi tuntea anti-islamistisen manian leviävän myös liberaaleina pitämiensä tuttujen keskuuteen.
»Vain vuotta aiemmin muslimiveljeskunta oli voittanut Egyptin vapaat vaalit. Nyt he olivat vaarallisia, vieraita, toisia, peräti ali-ihmisiä», Kirkpatrick kirjoittaa.
Elokuussa 2013 armeija iski Rabaa al-Adawiyan aukiolle muslimiveljeskunnan telttaleiriin ja tappoi 817 ihmistä. Se on yksi ihmiskunnan historian suurimmista mielenosoittajiin kohdistuneista verilöylyistä.
Vaikka Egyptissä eletään nyt ennen näkemättömän sorron aikaa, maa näyttäytyy vakaana verrattuna muihin arabikevään myllertämiin maihin, kuten Libyaan, Jemeniin ja Syyriaan. Niissä ulkovallat ovat käyttäneet hyväkseen valtatyhjiötä. Egyptissä ulkovaltojen etujen mukaista oli pitää valta armeijalla – varmuuden vuoksi.
Joshua Stacker: Watermelon Democracy. Egypt’s Turbulent Transition. Syracuse University Press 2020, 288 s.
David D. Kirkpatrick: Into the Hands of the Soldiers. Freedom and Chaos in Egypt and the Middle East. Bloomsbury Publishing 2019, 384 s.