Skip to main content

Turkki jätti lännen leirin ja perustaa uuden ulkopolitiikkansa voimankäyttöön

Turkki jätti lännen leirin ja perustaa uuden ulkopolitiikkansa voimankäyttöön

Turkki haikailee paluuta Osmanivaltion aikoihin ja näkee itsensä islamilaisen maailman uutena johtotähtenä. Euroopassa muutoksen merkitystä ei vielä ole ymmärretty.

Teksti Toni Alaranta

Kuvat Arda Savaşcıoğulları/Alamy/All Over Press

Viime vuosia on leimannut kiihkeä keskustelu niin sanotun liberaalin kansainvälisen järjestyksen rapautumisesta. Varsinkin ei-eurooppalaisessa maailmassa länsimaiden suhteellisen vallan heikkenemisen ja uusien valtojen – ennen muuta Kiinan – nousun voi nähdä merkittävänä tekijänä kokonaan uusien kansallisten kertomusten esiinnousussa. Turkki on tästä kuvaava esimerkki.

Turkin modernin historian läpitunkeva kertomus on perustunut ajatukseen ensin Osmanivaltion ja sittemmin uuden Turkin tasavallan »ehkäisevän modernisaation» projektista. Kyse on ollut siitä, kuinka vastata länsimaiden haasteeseen omaksumalla läntinen tiede ja teknologia. Tässä pyrkimyksessä on ollut kaksi kilpailevaa oppisuuntaa, jotka voidaan nimetä kokonaisvaltaiseksi ja valikoivaksi.

Ensin mainittu on ymmärtänyt moderni­saation kokonaisvaltaisena, paitsi poliittisena ja taloudellisena myös kulttuurisena modernisoitumisena. Sen taustalla on ajatus yhdestä, kaikkialla samojen lainalaisuuksien mukaan tapahtuvasta siirtymisestä moderniin yhteiskuntaan. Valikoiva traditio on puolestaan korostanut Turkin oman, islamilaiseksi ymmärretyn, autenttisen kulttuurin suojelemista uutta tiedettä ja teknologiaa hyödynnettäessä.

Kiinan nousun ja länsimaiden ylläpitämän liberaalin maailmanjärjestyksen heikentymisen voidaan nähdä synnyttäneen Turkissa todellisen »kertomusten maanjäristyksen». Nämä kehityskulut ovat ensimmäistä kertaa sitten 1700-luvun lopun haastaneet edellä mainitun hallitsevan kertomuksen valtioidentiteetistä ja Turkin paikasta maailmassa.

On tultu uuteen tilanteeseen. Turkin nykyjohto puhuu maasta määrätietoisesti islamilaisen kulttuuripiirin johtotähtenä ja haastaa avoimesti nykyisen, länsimaiden johtaman kansainvälisen järjestyksen.

 

Turkissa on nähtävissä kaksi keskenään kilpailevaa strategisen kulttuurin suuntausta: tasavaltalainen ja imperiaalinen. Ensin mainittu oli hallitseva 1920-luvulta 1980-luvulle. Tämän jälkeen alkoi murrosvaihe, ja nykyisen valtapuolue AKP:n ja presidentti Recep Tayyip Erdoğanin kaudella aiemmin marginaalissa ollut imperiaalinen strategisen kulttuurin traditio on noussut vallitsevaksi.

Tasavaltalaisessa traditiossa Turkkia edeltäneen Osmanivaltion alueiden menettämisestä tehtiin pakon edessä hyve keskittymällä turvaamaan sisäinen modernisaatioprojekti Lausannen rauhansopimuksessa määriteltyjen rajojen sisällä. Imperiaalinen traditio puolestaan näkee aluemenetykset traumana ja historiallisena vääryytenä, jota nyt pyritään korjaamaan vaikutusvaltaa laajentamalla.

Turkin nykyistä ulkopolitiikkaa tarkasteltaessa onkin hyvä erottaa pitkä linja ja aivan viime vuosien kehityskulut.

Pitkässä linjassa ratkaisevaa on ollut kylmän sodan päättymisen jälkeinen uuden roolin etsintä, Neuvostoliiton vuodesta 1945 vuoteen 1991 jatkuneen eksistentiaalisen uhan poistuminen sekä pyrkimykset laajentaa Turkin omaa liikkumavaraa kansainvälisessä järjestelmässä.

Lyhyellä aikavälillä eli vuodesta 2016 alkaen leimallista on ollut Turkin asevoimien entistä määrätietoisempi käyttö maan uuden kansainvälisen aseman rakentamisessa. Viime vuosina ulkopolitiikan painopiste on siirtynyt kauppa- ja kulttuuriyhteyksien varaan rakentuvasta diplomatiasta sotilaalliseen voimapolitiikkaan.

Turkki onkin Erdoğanin johdolla muuttunut revisionistiseksi valtioksi, joka haastaa nykyisen, länsimaiden johtaman kansain­välisen järjestyksen. Tämän yksi uusimmista ilmentymistä on ollut Turkin aktiivinen rooli Azerbaidžanin ja Armenian välisessä taistelussa Vuoristo-Karabahin hallinnasta.

Azerbaidžanin presidentti Ilhan Aliyev on perustellut oman hallintonsa voimankäyttöä kansainvälisen yhteisön kyvyttömyydellä ja haluttomuudella painostaa Armeniaa vetäytymään miehittämiltään alueilta. Tämä kansainvälisen yhteisön epäkelpoisuutta korostava puheenparsi on kuin suoraan presidentti Erdoğanin suusta. Erdoğan pyrkii jatkuvasti oikeuttamaan Turkin sotilasoperaatiot Syyriassa, Libyassa ja itäisellä Välimerellä viittauksilla kansainvälisen järjestelmän kyvyttömyyteen toteuttaa näillä alueilla »oikeudenmukaisen järjestyksen» periaatetta.

Tässä katsantokannassa Turkki on nyt ryhtynyt aktiivisella ulkopolitiikallaan tuottamaan tätä uutta, oikeudenmukaisempaa järjestystä.

Turkki on muuttunut revisionistiseksi valtioksi, joka haastaa nykyisen, länsimaiden johtaman kansain­välisen järjestyksen.

Erdoğanin alaisuudessa muotoutuvan Turkin uuden ulkopolitikan perusta on sisäpolitiikassa. Kyse on ennen muuta islamilais-konservatiivisesta projektista, joka toteutetaan valtaa keskittämällä. Erdoğanin ja hänen lähipiirinsä käsityksissä Turkissa on toteutettu kahden viime vuosikymmenen aikana merkittävä restauraatio: maa on palautettu aikanaan Osmanivaltion edustaman islamilaisen sivilisaation keskiöön.

Tämän kotimaisen restauraation jatkeena on uusi ulkopolitiikka, jossa keskeistä on ollut aikaisemman länsimaihin kiinnittyneen suuntauksen korvaaminen Turkin entisen ulkoministerin Ahmet Davutoğlun muotoilun mukaan monivektorisella lähestymis­tavalla. Näin ollen länsimaissa selkeästi uhkana koettu liberaalin maailmanjärjestyksen rapautu­minen ja uuden moninapaisen järjestelmän synty­minen tulkitaan Turkissa ennemminkin mahdollisuutena.

2000-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen merkittävän talouskasvun vauhdittamana Turkin ulkopolitiikan keskiöön on noussut ajatus Turkista järjestystä rakentavana toimijana. Tästä näkökulmasta niin sanottu vanha Turkki vain alistui muiden määrittelemään järjestykseen, kun taas nykyinen itse aktiivisesti luo uutta maailmanjärjestystä.

Yhä useammin tämä aktiivinen järjestyksen luominen näyttää ulkopuolelta tarkasteltuna pikemminkin tuottavan epäjärjestystä. Vuodesta 2011 lähtien Turkin ulkopolitiikassa on koettu radikaali muutos, kun maa on aktiivisesti pyrkinyt kaatamaan naapurimaa Syyrian hallinnon.

Vuoteen 2016 saakka Turkki rahoitti sunnikumouksellisia ryhmiä laajasti, Turkin yhteen kokoaman niin sanotun Vapaan Syyrian armeijan (FSA) taistelijoista aina salafi-jihadistijärjestöihin, kuten Ahrar al-Shamiin ja Jabhat al-Nusraan. Pyrkimykset kaataa Syyrian hallinto avasivat kuitenkin tien Syyrian PKK-liitännäisten kurdiryhmien de facto autonimiselle hallinnolle Turkin vastaisen rajan tuntumassa. Tämän vuoksi erityisesti vuodesta 2016 lähtien Turkin omat asevoimat ovat taistelleet Syyrian hallinnon puolella kurdijoukkoja vastaan.

Presidentti Erdoğanin keskeisin motto on »maailma on suurempi kuin viisi». Se viittaa YK:n turvallisuusneuvoston viiteen pysyvään jäseneen ja Turkin vaatimukseen nousta itse turvallisuusneuvostoon. Turkki on yksi niistä toimijoista, jotka kaikkein äänekkäimmin vaati­vat kansainvälisissä suhteissa uusia järjestelyjä ja niiden avulla lisää sananvaltaa.

Nykyisellään Erdoğanin johtama ulkopolitiikka on yhdistelmä elementtejä perinteisestä tasavaltalaisesta doktriinista ja uudesta imperiaalisesta, islamilaisen sivilisaation erityisyyttä korostavasta ajattelutavasta.

Esimerkkejä perinteisestä linjasta ovat taistelu Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) syyrialaista sisarpuoluetta vastaan Syyriassa sekä järkähtämätön asenne Kyproksen turkkilaisosan ja itäisen Välimeren resurssien hyödyntämisessä. Uutta, islamiin kiinnittyvää ulkopolitiikkaa ilmentävät muslimiveljeskuntaliikkeen tukeminen eri maissa Syyriasta Libyaan ja pyrkimykset nousta sunni-islamilaisen maailman johtotähdeksi.

Muslimiveljeskunnan määrätietoinen tukeminen on myös ajanut Turkin törmäyskurssille Saudi-Arabian, Egyptin ja Arabiemiraattien kanssa. Näiden valtojen keskinäinen taistelu alueellisesta herruudesta ulottuu aina Libyaan ja Afrikan sarven alueelle sakka.

Kaikki nämä kehityskulut nousevat pintaan myös Turkin suhteessa Euroopan unioniin ja laajemmin eurooppalaisuuteen.

EU:n ja Turkin suhde on jo pitkään ollut lukkiutunut Turkin ehdokasmaan asemaan ja EU:n kyvyttömyyteen kuvitella rakentavampia malleja.

Länsimaissa on ollut pitkään vallalla ajatus Turkista länsimaiden ideologisena jatkeena, johon on tosin suhtauduttu varauksellisesti. Kylmän sodan ajoista lähtien Turkin nähtiin pitkälti Nato-jäsenyyden vuoksi kuuluvan länsimaiden leiriin. Tältä perustalta Turkkia pidettiin myös eurooppalaisena valtiona ja täten luontevana EU-jäsenyyden hakijana. Ennen muuta tämän vuoksi monelle on tullut yllätyksenä Turkin nykyjohdon määrätietoinen puhe maasta islamilaisen kulttuuripiirin johtotähtenä ja toisaalta sen lisääntyvä yhteistyö Venäjän kanssa.

EU-jäsenehdokkaana Turkki on ollut alusta asti erityistapaus. EU-maat ovat suhtautuneet Turkin jäsenyyteen vähintään epämääräisesti, samalla kun varsinkin nykyisen AKP:n valtakaudella turkkilaisten kannanotoissa – silloinkin kun he periaatteessa puhuvat unioniin liittymisen puolesta – ilmenee usein taustaoletuksena erillisyyden ajatus. Sen mukaan Turkki kuuluu Euroopasta erilliseen islamilaiseen sivilisaatioon.

Turkin nykyjohdon mukaan EU on jäänyt vanhan, länsimaiden hallitseman maailmanjärjestyksen vangiksi. Tästä tilasta unioni on kuitenkin pakotettu rimpuilemaan irti. Turkin mukaan eurooppalaiset kipeästi tarvitsevat yhteistyökumppanikseen uudeksi alueelliseksi johtotähdeksi nousevaa Turkkia, joka on ottanut ohjat käsiinsä laajalla Eurooppaa ympäröivällä vyöhykkeellä Kaukasukselta Pohjois-Afrikkaan.

Turkkilaisessa sekä akateemisessa että laajasti mediassakin esiintyvässä, kansainvälisiä suhteita kuvaavassa kertomuksessa on paljon viittauksia länsimaiden ylimieliseen tapaan sanella Turkille ehtoja. Siinä missä turkkilaiset ennen sopeuttivat itsensä muiden kertomaan tarinaan, Erdoğanin uuden Turkin tarinassa Turkki itse on nyt asettunut kertojan paikalle ja historian tekijäksi.

Tämä oman toimijuuden ajatus on keskeinen selittävä tekijä sille, miksi Erdoğanin aggressiivinen ulkopolitiikka löytää laajan kotimainen kannattajakunnan – myös sellaisten ihmisten piirissä, jotka muuten häntä vastustavat.

EU:n ja Turkin suhde on jo pitkään ollut lukkiutunut Turkin ehdokasmaan asemaan ja EU:n kyvyttömyyteen kuvitella rakentavampia malleja. Turkin EU-ehdokkuuden pitkä historia ja siihen liittyvät mekanismit ovat kuitenkin nykytilanteessa kääntyneet uuden, toimivan ja realistisesti vallitsevat asiaintilat huomioon ottavan keskinäisen suhteen esteeksi. Turkin ja EU:n välit ovat umpikujassa, koska Turkki ei ole entisellään ja toisaalta Euroopassa ei osata kuvitella muunlaista suhdetta kuin se, jossa Turkki jäsenyyttä hakevana maana voidaan edelleen pitää länsimaiden leirissä.

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.