Siirry sisältöön

»Urheilun ja politiikan erottaminen on aika keinotekoista, ellei jopa tekopyhää»

Urheilijoiden roolin politisoituminen kansainvälisissä urheilukisoissa on puhuttanut vuosien ajan. Kannanotot on kielletään silti olympialaisten säännöissä.

Teksti Anni Lindgren

Kuvat Antti Valta

 

Vuonna 2014 Tromssan shakkiolympialaiset päättyivät traagisesti, kun kaksi pelaajaa kuoli ja viisi katosi.

Seychellejä edustanut 67-vuotias Kurt Meier lyyhistyi shakkipöydän ääreen viimeisen finaalipelinsä aikana. Vain tunteja myöhemmin Uzbekistanin joukkueen edustaja löydettiin menehtyneenä hotellihuoneestaan. Molempien kuolinsyyksi paljastui sydänkohtaus.

Naisten kisassa lähes kokonainen joukkue katosi. Kyseiset viisi pelaajaa olivat matkustaneet kisapaikalle Burundista, yhdestä maailman köyhimmistä maista. Muutaman päivän kuluessa selvisi, että kadonneet olivat loikanneet Eurooppaan Schengen-viisumeidensa turvin.

Shakkiolympialaiset eivät ole osa virallisten olympialaisten ohjelmaa, mutta Tromssan tapahtumat heijastelevat kansainvälisen urheilumaailman todellisuutta. Ne tuovat yhteen alansa huiput, joiden odotetaan edustavan maataan hinnalla millä hyvänsä. Urheilukenttä vapauttaa mutta myös vangitsee. Kaikki tämä kiertyy osaksi globaalia poliittista peliä.

Tromssan shakkiolympialaisten voittajaksi sukeutui Kiina. 2000-luvun penkkiurheilijalle tämä tieto ei ole yllätys, koska maa on hallinnut olympialaisten mitalitilastoja ja tehnyt uusia lajivaltauksia. Vielä 1900-luvun puolivälissä maan voitokkuus oli kaukana nykyisestä.

Vuonna 1949 sisällissodan päättymisen ja kansantasavallan perustamisen jälkeen Kiina eli muusta maailmasta eristyksissä. Yhdysvallat suhtautui maahan kylmäkiskoisesti Taiwanin-kysymyksen vuoksi. Kiista Taiwanin kuulumisesta osaksi manner-Kiinaa oli vallankumouksen jäljiltä tuore, eikä Kiinan entinen johto tunnustanut uutta kommunistihallintoa. Suurin osa perinteisistä diplomaattisista kanavista, kuten YK:n päättävät pöydät, olivat Kiinalta säpissä.

1800-luvulla kiinalainen miesihanne oli kungfutselainen herrasmies, joka keskitti energiansa lukeneisuuteen ja pohdiskeluun, ei fyysiseen rasitukseen. Vuosisadan vaihteessa trendi muuttui, kun sotaisan maailman keskellä nuoret alkoivat seurata länsimaisen ruumiinkulttuurin ihanteita. Urheilullisuus edisti vahvuutta, joka puolestaan merkitsi voitokkuutta. Fyysistä voimaa ihannoivien nuorten joukkoon lukeutui myös opettajaopiskelija Mao Zedong.

Kiinan nykyinen globaali asema linkittyy urheiluun. Ajurina oli »pieni pallo, joka liikutti koko maailmaa» – pöytätennis. Pingisdiplomatia sai karrikoidusti alkunsa, kun amerikkalaisurheilija Glenn Cowan astui väärään bussiin matkustaessaan harjoitushallilta kisapaikalle Japanin Nagoyassa huhtikuussa 1971. Tapahtumien kulku johti epätodennäköiseen ystävyyteen Cowanin ja Kiinan pöytätennistähti Zhuang Zedongin välillä ja lopulta myös siihen, että Kiinan valtio kutsui amerikkalaisen pöytätennisjoukkueen vieraakseen.

1970-luvulla Kiina oli maailman suljetuimpia maita. Pöytätennis raivasikin tietä urheilulle kansainvälisen järjestyksen määrittelijänä. Kiina onnistui valjastamaan avukseen jotain, mitä lännessä ei aiemmin ollut osattu ottaa huomioon: urheiludiplomatian.

 

Urheilun ja politiikan suhde ulottuu vielä kultaista 70-lukua pidemmälle – ja samoin näiden kahden välisen yhteyden kieltäminen.

»Kylmän sodan aikana KOK:n puheenjohtaja Avery Brundage käytti mantraa ’pidetään politiikka poissa urheilusta’ varmistaakseen, että olympialaiset toteutuvat. Maailma oli niin jakautunut», kertoo tutkijatohtori Susan ­Brownell Missouri–St. Louisin yliopistosta

Kyseessä ei koskaan ole ollut olympialaisten virallinen käytäntö, Brownell muistuttaa. Nurinkurista oli myös se, että Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) itse käytti politiikkaa lyömäaseena Kiinaa kohtaan. Yksi kylmän sodan ajan poliittisimpia valintoja urheilussa oli Kiinan sulkeminen ulos olympiakisoista Taiwanin-kysymyksen vuoksi.

 

 

»Kun Kiina yritti nostaa tätä esiin, heitä syytettiin urheilun politisoinnista ja uhattiin erottamisella. Kiina on ollut katkera asiasta siitä asti, ja nykypäivänä maa käyttää KOK:n omaa asetta sitä vastaan».

Kiinan asema urheiluvaltana on kirvoittanut kiivaita kannanottoja myös nykypäivänä. Lähestyvät vuoden 2022 Pekingin talviolympialaiset ovat jo nyt aiheuttaneet boikotteja ja mielenilmauksia ympäri maailmaa. Syynä on Kiinan ihmisoikeustilanne, erityisesti uiguurien kohtelu.

Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson kertoo, että suuret kansalaisjärjestöt eivät kuitenkaan kannata kisojen boikotointia. Esimerkiksi valtion ihmisoikeuksiin, toiminnan läpinäkyvyyteen ja työoloihin liittyvät asiat tulisi Johanssonin mukaan ratkaista huomattavasti ennen hetkeä, jolloin kisat tietyn maan olympiakomitealle myönnetään.

KOK:n näkökulmasta olympialaisten yhteiskuntavastuuta ei voi ulottaa valtion politiikkaan.

Kisojen järjestelyssä kunnioitetaan ihmisoikeuksia, mutta rajoitukset, sopimukset ja kannustimet yltävät vain kisaorganisaatioihin ja kansallisiin olympiakomiteoihin, kertoo komitean suomalaisjäsen, kansanedustaja Sari Essayah (kd). Kisojen myöntäminen ei Essayahin mukaan ole poliittinen kannanotto tai merkitse sitä, että maan toimet tai politiikka hyväksyttäisiin.

Järjestökentällä tämä perustelu kaikuu kuitenkin kuuroille korville tai on jopa vauhdittanut vastaiskua. Kun vuoden 2008 Pekin­­g­­in olympialaisissa noin 50 kansalaisjärjestöä protestoi kisoja, vuoden 2022 kisoissa vastaava luku on tähän mennessä jo 180.

Brownellin mukaan luku kattaa vain ihmisoikeuksista kiinnostuneet järjestöt. Lisäksi vastustusta herättävät esimerkiksi kisajärjestelyiden työolot.

»Olympialaisista on tullut kansalaisjärjestöille magneetti, jolla ne yrittävät saada näkyvyyttä toiminnalleen. Samaan aikaan olympia­organisaatiot ovat yhä juurtuneempia asemaansa, jossa ne toistelevat, etteivät voi korjata kaikkia maailman ongelmia», Brownell sanoo.

 

Valtioiden johtajat tai kansalliset olympia­komiteat eivät ole vaatineet Kiinan olympialaisten boikotointia. Päättäjien keskuudessa näyttäisi vallitsevan sama konsensus kuin edellisissä Pekingin kisoissa vuonna 2008: boikotit vahingoittavat vain urheilijoita.

Ulkoministeriön alivaltiosihteeri Kai Sauer ei juuri ole nähnyt Kiinan olympiakisoja kyseenalaistavia puheenvuoroja suomalaisen politiikan kentällä. Joitain vaatimuksia diplomaattisesta boikotoinnista on esitetty – tällöin itse kisoja ei boikotoida, mutta poliittinen valtio­johto ei osallistu kisaseremonioihin. Joulukuun alussa Yhdysvallat vahvisti diplomaattisen boikotin Pekingin talviolympialaisiin. Perässä seurasi muitakin maita.

Olympialaisten osalta syynä vähäiseen reagointiin voi olla se, että Kiinan tapahtumat ovat suomalaisesta päivänpolitiikasta verrattain kaukana. Suurempia tunteita herättivät jääkiekon MM-kisat, joiden järjestäminen Valko-Venäjällä peruttiin alkuvuodesta maan poliittisen tilanteen takia.

Sauerin mukaan Kansainvälisen jääkiekkoliiton päätös herätti keskustelua myös ulkoministeriössä.

»Liitot tekivät päätöksen lopulta tietysti itse, mutta myös kisoihin osallistuvien maiden ulkoministerit kommunikoivat keskenään tilanteesta. Tässä tapauksessa painetta tuli varmasti niin hallituksilta, sponsoreilta kuin kansalaisilta.»

Sauerin mukaan Valko-Venäjän kisojen tilanteeseen haluttiin vaikuttaa, koska maan poliittinen tilanne on vakava kysymys koko Euroopalle. Pitkän diplomaattiuran tehnyt Sauer on myös itse todistanut urallaan useaan otteeseen urheilun merkityksen »diplomaattisena voiteluaineena».

»Urheilun ja politiikan erottaminen on aika keinotekoista, ellei jopa tekopyhää.»

KOK:n Essayah on sen puolella, että valtioiden ihmisoikeuskysymyksiä nostetaan keskusteluun urheilun nojalla. Vaikuttaminen sanktioin ja boikotein pitäisi ulottaa myös maailmantalouteen.

»Miksi samaan aikaan käydään iloisesti kauppaa ilman, että pohditaan ihmisoikeuskysymyksiä millään tapaa, kun solmitaan suuria kauppasopimuksia? Tässä ei pitäisi olla kaksois­standardeja», Essayah toteaa.

Hänen mukaansa urheilulla on rooli ihmisoikeuksien puolustajana, mutta päävastuu on lopulta poliitikoilla.

Kiinan kaltaisen valtion painostaminen ei tunnu yltävän piikiksi suurvallan lihaan. Raha saattaa motivoida paatuneimpiakin valtioita.

 

Paluu Eurooppaan koittaa pian.

Pekingin talviolympialaisten jälkeen seuraavina isäntäkaupunkeina ovat vuonna 2024 Pariisi ja kaksi vuotta myöhemmin yhteisellä sopimuksella italialaiskaupungit Milano ja Cortina. Sitten vuorossa ovat Los Angeles ja Brisbane.

»Jos katsoo valittuja järjestäjiä, kyseessä ovat vahvasti läntisen arvoyhteisön pohjalta ponnistavat kaupungit», Essayah sanoo.

Aihetta muutokseen oli. Kun päätös Pekingin talviolympialaisista tehtiin vuonna 2015, olympialiike ajautui kriisiin, kertoo ­Brownell.

»Kun Oslo vetäytyi järjestäjäkisasta, länsimainen media ja kriitikot kuvasivat sitä tilanteeksi ’kahden diktatuurin välillä’.»

Järjestäjäehdokkaita olivat Peking ja Kazakstanin Almaty. Brownellin mukaan KOK:n sisäpiiri suostutteli Kiinan ottamaan kisat. Kiinalle suurin motivaattori oli kisojen tuoma pehmeä valta ja se, että muut Aasian maat eivät saisi napattua kisoja.

Valinta oli kuitenkin skandaali jopa olympialiikkeen sisällä. Kansalliset olympiakomiteat Saksassa, Itävallassa, Sveitsissä ja Ruotsissa allekirjoittivat yhteisen vetoomuksen hakemusprosessin uudistamisesta.

Muutostoiveet toteutuivat. Uusi, tarjousperustainen hakemusprosessi astui voimaan pian Pekingin kisojen myöntämisen jälkeen.

Myös Pekingin kisasopimukseen on kirjattu lyhyt lauseke ihmisoikeuksista, joka tuomitsee kaiken vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän. Pykälän muotoilu on kuitenkin ympäripyöreä. Brownellin mukaan sopimusten erilaisissa velvoitteissa on kuitenkin kyse puhtaasti ajoituksesta, eikä siitä, että Kiinalle olisi räätälöity maalle paremmin sopivat säännöt. Toisaalta sattuma koitui myös KOK:n työntekijöiden onneksi.

»Jos Kiinalle pitäisi asettaa jonkinlaiset ihmisoikeusstandardit, niiden valvominen olisi mahdotonta. Maassa ei ole läpinäkyvyyttä.»

 

Urheilijoiden roolin politisoituminen kansainvälisissä urheilukisoissa on puhuttanut viime vuosina.

Perinteisesti urheilijoiden kannanotot urheilutapahtumissa ovat olleet pannassa. Toimintatavan pohjana on olympialaisten peruskirjan sääntö 50, jonka mukaan »minkäänlaista mielenilmausta tai poliittista, uskonnollista tai rodullista propagandaa ei sallita missään olympiayhteyksissä, suorituspaikoilla tai muilla alueilla». Sääntö 50 määriteltiin kisaohjeisiin vuonna 1975, mutta mielenilmausten välttäminen on ollut osa kisaetikettiä aina.

Joskaan se ei ole toiminut.

Ensimmäisenä olympialaisten poliittisena protestina pidetään Peter O’Connorin mielenilmausta vuodelta 1906. Irlantilainen yleisurheilija joutui poliittisten voimasuhteiden takia edustamaan olympialaisissa Britanniaa. Vastalauseena O’Connor kipusi stadionin yli kuusimetriseen lipputankoon, josta hän heilutti vihreää lippua, johon oli kirjattu iiriksi teksti Irlanti, ikuisesti.

KOK on perustellut mielenilmauskieltoa urheilijoiden suojelemisella. Brownell huomauttaa, että Tokion olympialaisissa viime kesänä kannanottoja katsottiin jo hieman läpi sormien.

Myös urheiluliigoissa kansanliikkeet kuten Black lives matter ovat näkyneet voimakkaasti 2020-luvulla. Jo vuonna 2016 Yhdysvaltain kansallisessa jalkapalloliigassa kuhisi, kun pelinrakentaja Colin Kaepernickin johdolla pelaaja toisensa jälkeen polvistui kansallislaulun aikana vastalauseena maan huonolle kohtelulle mustia ja muita vähemmistöjä kohtaan.

Ulostulo herätti kritiikkiä, mutta raivasi samalla näkyvästi tietä syrjinnän vastustamiselle. Tokiossa Britannian naisten jalkapallojoukkue polvistui kentällä ennen ottelun alkua ilmaistakseen tukensa antirasismille.

»Kesän 2020 jälkeen yleinen mielipide muuttui enemmän siihen suuntaan, että kantaaottavuus on urheiluorganisaatiolle vaatimus. Ne alkoivat olla historian väärällä puolella», Brownell sanoo, viitaten laajamittaisten BLM-mielenosoitusten ajanjaksoon.

 

Selkeimmin valtioiden urheilupolitiikka näkyy ammattiurheilijoiden elämässä. Elokuussa 2021 laajaa mediahuomiota keräsi valkovenäläisu Krystsina Tsimanouskajan tapaus.

Pikajuoksija yritettiin pakottaa takaisin kotimaahansa kesken olympiakisojen hänen arvosteltuaan Valko-Venäjän urheilujohtoa. Tsimanouskaja sai kuitenkin Puolalta humanitaarisen viisumin, jonka turvin hän pääsi pakenemaan turvallisuuttaan uhanneesta tilanteesta.

Autoritaarisissa maissa urheilusta voi muodostua sitä ammattimaisesti harjoittaville vankila, jossa muulle elämälle ei ole tilaa. Osalle kansainväliset kisat voivat kuitenkin olla avain paremman tulevaisuuden tavoitteluun. Hyvä esimerkki tästä ovat Tromssan shakkiolympialaisissa Schengen-viisumillaan Eurooppaan loikanneet burundilaiset.

Suuret urheilutapahtumat vaikuttavat myös tavallisiin kansalaisiin. Brownellin mukaan menneiden vuosien olympialaiset ovat vaikuttaneet monien kehittyvien maiden tilanteeseen myös positiivisesti.

»Ei kysymystäkään, etteivätkö esimerkiksi Ateena ja Peking olisi saaneet kisojen myötä parempaa infrastruktuuria, kuten uudet lento­kentät ja laajennetun julkisen liikenteen verkoston. Maissa ei olisi näitä parannuksia ilman urheilukisoja.»

Myös Essayahin mukaan olympialaiset voivat olla parhaimmillaan alueelle piristysruiske, joka tuo uusia taloudellisia mahdollisuuksia ja paikallisia hyödyttäviä muutoksia.

Amnestyn Johansson on eri mieltä. Hienot stadionit rakentuvat monessa maassa heikoimmassa asemassa olevien elintilalle. Esimerkiksi Brasiliassa Rio de Janeirossa arviolta 20 000 ihmistä häädettiin kodeistaan olympiainfran tieltä vuoden 2016 olympialaisten valmistelussa. Qatarin jalkapallon maailmanmestaruuskisojen stadioneiden rakennustyömailla on kuollut jo yli 6 500 siirtotyöläistä.

Johansson ei ole vakuuttunut siitä, että yksin kisojen tuoma mediahuomio parantaisi autoritaaristen maiden ihmisoikeustilannetta. Vuonna 2008 Pekingin kisoissa Amnestylla oli iso ihmisoikeuskampanja, joka vesittyi.

»Kisoja ennen kaikki, jotka olisivat vähänkään halunneet keskustella vierailijoiden kanssa ja tuoda julki maan asioita, olivat joutuneet vangituksi, karkotetuksi tai yksinkertaisesti kadonneet.»

Kiinan kaltaisen valtion painostaminen ei tunnu yltävän piikiksi suurvallan lihaan. Raha saattaa motivoida paatuneimpiakin valtioita.

Essayahin mukaan »raharuuvi» on yksi keskeinen motivaattori kansainvälisen olympialiikkeen sisäisen tasa-arvokehityksen vauhdittamisessa.

KOK jakaa päivittäin yli kolme miljoonaa euroa kansainvälisille lajiliitoille ja kansallisille olympiakomiteoille. Rahoituksen saaminen edellyttää sitoutumista tiettyihin ehtoihin ja toimintamalleihin, joilla voidaan kannustaa esimerkiksi syrjivien rakenteiden purkamiseen.

Ideaalitilanteessa urheilu voisi olla osa globaalia rauhanliikettä, toteaa Susan Brownell. Hän on eri mieltä George Orwellin kuuluisan sanonnan kanssa, jonka mukaan »urheilu on sotaa ilman ampumista».

»Minun mielestäni urheilu on vastavoima sodalle. Se tuo ihmiset yhteen rauhanonmaisissa suhteissa.»

»Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin – yhdessä!» julistaa myös olympialaisten kesällä päivitetty motto.

Yhtenäisyyden painottaminen paperilla ja korulauseissa muuttuu kuitenkin todeksi vasta, kun yhteisesti jaetut ihmisoikeudet toteutuvat kentällä ja katsomossa.

Jutun alkuperäistä lehtiversiota on päivitetty ilmestymispäivänä 9.12.2021: Yhdysvallat vahvisti diplomaattisen boikotin joulukuussa. Marraskuussa lehden mennessä painoon se vielä harkitsi sitä.