Kun pienen maan sitkeä liittoumattomuus viime keväänä kääntyi turvallisuusuhaksi, Suomi päätti laittaa kaiken peliin ja hakea jäseneksi Pohjois-Atlantin puolustusliitto Natoon. Liittymisprosessin edetessä maan johtoportaasta on monella suulla kerrottu, että Suomi istahtaa Nato-pöytiin ilman varaumia.

»Valtiojohdon keskeinen linja on, että liitymme Natoon sellaisena kuin se on. Jäsenyyteen ei aseteta mitään poliittisia reunaehtoja», Jarmo Viinanen muotoilee.

Suurlähettiläs Viinanen on ulkoministeriön asevalvontayksikön johtava asiantuntija. Hän vastaa puhelimeen Washingtonissa, missä hän tapaa edustajia sekä Yhdysvaltain puolustushallinnosta että energiaministeriöstä, joka vastaa maan ydinaseista.

Niin, ydinaseet. Joukkotuhontaan tarkoitetut pommit ovat yksi Naton keskeisimmistä pelote- ja puolustusmekanismeista. Ydinpelote on ollut Naton turvallisuustakuun keskiössä jo liittouman perustamisesta, vuodesta 1949 lähtien.

Natossa on voimassa niin kutsuttu ydinaseiden jakopolitiikka, nuclear sharing, joka edellyttää, että kaikki jäsenmaat ottavat vastuuta ydinasepolitiikan suunnittelusta. Kaikki Nato-maat kuuluvat niin kutsutun ydinsateenvarjon piiriin.

Kuulostaa jännittävältä varovaisen pohjoismaan näkökulmasta. Miten Viinanen kuvaa Nato-Suomen linjaa ydinasekysymyksiin?

»Tulemme varmasti osallistumaan Nuclear Planning Groupin toimintaan täysmääräisesti koko ajan. Ydinpelote on meille tärkeä osa liittokunnan luomaa turvallisuutta, kuten pääministeri jo keväällä totesi», Viinanen sanoo viitaten Sanna Marinin (sd.) huhtikuisiin lausuntoihin.

Nuclear Planning Group on Naton ydinasepolitiikasta vastaava suunnitteluryhmä. Mukanaolo itsessään ei vielä ole suuri kannanotto, sillä NPG:hen kuuluu 29 maata – kaikki Nato-jäsenmaat Ranskaa lukuun ottamatta. Palatessaan Naton täysimääräiseksi jäseneksi vuonna 2009 Ranska halusi säilyttää itsenäisen päätösvallan ydinaseistaan.

Monet Nato-pöydät ovat Suomelle entuudestaan tuttuja, mutta NPG:n ovet eivät ole aiemmin auenneet. Suunnitteluryhmän asiakirjat ovat tiukasti turvaluokiteltuja, eikä niistä hiiskuta porstuassa odotteleville. Puolustus­ministeriön neuvotteleva virkamies Tiina Raijas arvioi, että suunnitteluryhmän keskusteluissa teemoja käydään läpi monipuolisesti.

»Ydinasepolitiikan kehittämistä, ydinpelote­asioita ja turvallisuutta. Siellä valmistellaan myös liittokunnan kantoja ydinaseriisuntaan, vaikka Nato ei sinällään olekaan aseriisuntatoimija.»

Raijas vastaa puolustusministeriössä kaikista CBRN-uhista. Kirjainyhdistelmä kattaa kemialliset, biologiset, radiologiset ja ydinaseuhkat. Vastaavalla spektrillä kumppani­maiden ministeriöissä työskentelee jopa useamman yksikön verran väkeä.

Raijas siis hahmottaa useimpia suomalaisia kattavammin sen, mitä ydinasekysymykset pitävät sisällään. Yhtäkään valtiota ei Naton puolelta pakoteta askaroimaan joukkotuhoaseiden parissa, Raijas vakuuttaa.

»Nato ei ole kuin EU. Se ei voi antaa meille ylikansallista ohjausta. Jokaisella valtiolla on Natossa oma kansallinen ääni.»

Suomen kansallinen ääni on luultavasti alkuun varsin hiljainen. »Ei varaumia» tarkoittaa avoimuutta olemassa olevalle politiikalle. Lausuntoa voi tulkita myös niin, ettei Suomella liittyessään ole vahvoja mielipiteitä suurista kysymyksistä.

Yhtenäisyydellä ja jakopolitiikan noudattamisella on kuitenkin arvonsa kokonaiskuvassa. Ydinaseiden sijoittelumahdollisuuksien lisäksi ne korostavat Yhdysvaltain sitoutuneisuutta Euroopan puolustukseen, Jarmo Viinanen muistuttaa. Yhteinen rintama korostaa Naton ydinpelotetta tavalla, johon mikään valtio ei yksin pysty.

»Pelotteessa ei saa olla aukkoja. Ydinaseiden sijoittaminen Eurooppaan on yksi osa tätä.»

Kansainvälisessä ydinasekeskustelussa Suomi on ollut tähän asti seinäruusu. Kuulumme toki suurimpiin ydinsopimuksiin, mutta suuria kannanoton paikkoja ei ole ­osunut kohdalle. Asiantuntijakeskustelujen painotukset ovat olleet ydinasevalvonnassa ja -riisunnassa.

Nato ei ole kuin EU. Se ei voi antaa meille ylikansallista ohjausta.

Laaja yleisö ei Suomessa ole perinteisesti ollut ydinasekysymyksistä erityisen kiinnostunut. Tässä eroamme naapureista, sillä esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa aiheesta on keskusteltu laajasti niin kansalaisyhteiskunnassa kuin korkeimpien päättäjienkin keskuudessa. Kummassakin maassa on ollut vahva ydinaseiden vastainen liike.

Ukrainan sota sekä Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon ovat kuitenkin muuttaneet keskustelun sävyä Norjassa, toteaa Målfrid Braut-Hegghammer. Hän on Oslon yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksen ydinase­projektin johtaja.

»Ennen sotaa Norjan ydinasekiellon puolesta puhuneet argumentoivat, että on moraalisesti väärin kuulua ydinaseita sisältävään liittoumaan. Mutta kun Venäjä uhkaa meitä ydinaseilla, on paljon vaikeampaa esittää tällaista perustelua.»

Nyt Suomi on Nato-hakemuksen turvin ottanut askeleen seinänviereltä kohti valokeilaa. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä on määritelty, että Suomi voi ylläpitää »korkeaa profiiliaan aseriisuntakysymyksissä» Naton ydinasepelotetta kyseenalaistamatta.

Kansalaisen korvaan määritelmä kuulostaa ristiriitaiselta. Tiina Raijas kuitenkin kertoo, että toimintatapa on Nato-maiden keskuudessa tavallinen.

»Nato-mailla on erilaisia rooleja asevalvonnassa ja -riisunnassa. Jotkut ovat hyvinkin aktiivisia, silti kyseenalaistamatta Naton ydinasepelotetta.»

Venäjän hyökkäyssodan varjossa ydinaseet tuntuvat käytännölliseltä ja jopa pakolliselta varautumiskeinolta. Ydinaseiden äärimmäisen tuhoisuuden takia niiden käyttöä on kuitenkin yritetty suitsia jo 1960-luvulta. Tuolloin aloitettiin neuvottelut Nuclear Non-Proliferation Treaty -ydinsulkusopimuksesta. Nykypäivänä NPT:hen kuuluu lähes 200 valtiota, mukaan lukien Suomi.

Sulkusopimus tuntuu vuosikymmenten edetessä muuttuneen sanahelinäksi – sopimuksen on allekirjoittanut muun muassa Venäjä, jonka nykyinen ydinasekäytäntö on ihan muuta kuin riisuvaa.

Muutama vuosi sitten, joidenkin mielestä vastauksena NPT:n jämähdykseen, syntyi uusi YK:n ydinkieltosopimus. TPNW-sopimus (Treaty on the Prohibition of Nuclear Weapons) kieltää siihen liittyneiltä valtioilta ydinaseiden kehittämisen, testaamisen, kuljettamisen, hallussa­pidon, säilyttämisen, käytön ja käytöllä uhkailun. Lisäksi valtiot eivät saa sallia ydinaseiden sijoittelua niiden alueelle.

TPNW-sopimuksen on ratifioinut 68 maata. Suomi ei ole allekirjoittanut ydinasekieltoa – kuten ei yksikään Nato-maa saati ydinasemaa. Nato on sitoutunut asevalvontaan, aseriisuntaan ja ydinsulkuun. Työ on käytännössä kovin laihaa.

»Niin kauan kuin maailmassa on ydinaseita, Nato pysyy ydinaseliittokuntana», puolustusministeriön Raijas toteaa.

Tammikuussa 2021 julkaistiin vetoomus, joka vaati Suomea liittymään YK:n ydinasekieltoon. Vetoomuksen oli allekirjoittanut 121 suomalaista politiikan, tieteen ja kulttuurin alan vaikuttajaa. Yksi heistä oli kansanedustaja ja puolustusvaliokunnan jäsen Atte Harjanne (vihr.).

Euroopan turvallisuustilanteen muututtua alkuvuodesta Harjanne oli yksi eduskunnan äänekkäimmistä Naton puolestapuhujista. Samoihin aikoihin Naton jäsenmaiden johtajat päättivät huippukokouksessaan vahvistaa ydinpelotepolitiikkaansa.

»Olen kannattanut ydinasekieltoa, mutta näen, että nyt on etsittävä käytännöllisiä ja vaikuttavia keinoja», Harjanne toteaa.

Harjanne kertoo edelleen kannattavansa ydinaseriisuntaa ja on sitä mieltä, että myös Natossa tähän pyritään. Tuloksellinen aseriisunta kuitenkin edellyttäisi luottamusta, jonka saavuttaminen Venäjän kanssa on tällä hetkellä mahdotonta.

Päämäärä on keinoja tärkeämpää, Harjanne toteaa.

»Tämän vuosikymmenen konkreettinen haaste saattaa olla, ettei ydinasemaita tule lisää. On valtava riski, jos muodostuu sellainen käsitys, että ydinaseilla uhkailu toimii tai on jopa ainoa tapa suojautua ydinaseilta.»

Naton ydinaseet ovat tosiasiassa Yhdysvaltain ydinaseita. Amerikkalaisia ydinaseita on sijoitettu myös Eurooppaan: Belgiaan, Saksaan, Alankomaihin, Turkkiin ja kahteen paikkaan Italiassa. Viime vuonna arvioitiin, että näissä kuudessa tukikohdassa on noin 100 ydinasetta. Rauhan aikana Euroopassa säilytettäviä ydinaseita vartioi Yhdysvaltain ilmavoimat.

Konfliktin syttyessä ydinaseita ­voidaan käyttää osana minkä tahansa valtion puolustusta.

Euroopan Nato-­maista sekä Britannialla että Ranskalla on myös omia ydinaseita. Useat Euroopan maat ovat lisäksi sitoutuneet ­tarjoa­maan sodan ajan tukea muun muassa Snowcat-toiminnassa eli ydinaseiden kuljetuksessa. Ohjelman nimi tulee kirjainyhdistelmästä, joka viittaa sanoihin support of nuclear operations with conventional air tactics.

Monia suomalaisia on Nato-jäsenyyden kynnyksellä alkanut huolettaa ajatus ydin­aseiden lennättämisestä uunituoreilla F-35-hävittäjillä tai säilyttämisestä suomalaisella maaperällä. Mikään ei kuitenkaan ole vielä osoittanut, että tämä olisi Naton tai Suomen tavoite.

Toistaiseksi Natolla ei ole ollut tarvetta siirtää aseita nykyisestä viidestä maasta, Tiina Raijas toteaa. Hän myös muistuttaa, ettei ydinaseen siirtäminen tapahdu rauhan aikana hetken mielijohteesta. Ydinaseet ovat lentopommeja, joten niiden strateginen sijainti ei ole kilometreistä kiinni.

Näiden tietojen valossa on epätodennäköistä, että Suomesta tulisi osa Naton 70-vuotiaan ydinasepolitiikan etupiiriä.

Myös Atte Harjanne toteaa, että kysymys ydinaseiden sijoittamisesta Suomeen on varsin teoreettinen.

»On vaikea nähdä, mitä sotilaallista hyötyä olisi ydinaseiden sijoittamisesta lähemmäs Venäjää. Sillä olisi varmasti hyvin vahva signaloiva vaikutus sellaiseen suuntaan, jota emme halua.»

Suomi on ilmoittanut liittyvänsä Natoon varauksetta. Avomielisyys on kuitenkin vielä eri asia kuin aktiivinen puolustuskaluston ja toimijuuden haaliminen. Esimerkiksi Puola on toistuvasti tuonut ilmi intonsa vastaanottaa ydinaseita, eikä ole niitä siitäkään huolimatta maaperälleen saanut.

Suomalaisia ydinaseita vastaan puhuu myös maamme ydinenergialaki, joka kieltää ydinaseiden maahantuonnin, valmistamisen, hallussapidon ja räjäyttämisen Suomessa.

Tästä huolimatta kysymys ydinaseista tuo uuden kulman suomalaiseen puolustuspolitiikkaan. Aiemmin olemme saattaneet ajatella olevamme ydinasekysymysten ulkopuolella, vaikka se ei lopulta ole koskaan pitänyt paikkaansa, Atte Harjanne tähdentää.

»Ei ole eurooppalaista ydinsotaa, joka ei kaikissa skenaarioissa osuisi myös tälle tontille.»

Tästä johtuen poliittinen keskustelu ydinaseiden sijoittelusta on Harjanteen mielestä vinoutunutta. Monet puolueet, vihreät mukaan lukien, ovat lausuneet, etteivät suostuisi vastaanottamaan ydinaseita Suomen maaperälle. Harjanne muistuttaa, että on hurskastelua keskittyä pelkästään siihen, minkä valtion rajojen sisällä ydinaseita säilytetään.

»Me nojaamme kollektiiviseen pelotteeseen, ja joku sen pelotteen kantaa.»

Nato ei ole Suomelle tuntematon kumppani. Suomalaiset ovat osallistuneet komitea­työskentelyyn eriasteisesti jo vuosia.

Jatkossa liittouman jäsenenä Suomi osallistuu yhteiseen puolustussuunnitteluun täysimääräisesti. Se tarkoittaa myös sitä, että Suomen oma puolustussuunnittelu kiinnostaa maan rajojen ulkopuolella.

Jäsenyyden myötä puolustusministeriön valta kasvaa ja puolustusministerin kansain­välinen rooli vahvistuu entisestään. Nato-prosessissa avainasemassa ovat ministeriön kanslia­päällikkö Esa Pulkkinen ja puolustuspoliittisen osaston päällikkö Janne Kuusela.

Atte Harjanne uskoo, että oman politiikan jakaminen muille liittokunnan maille voi olla Suomelle »tervehdyttävää». Luonteva vuorovaikutus auttaa osoittamaan samoja arvoja vaalivia liittolaisia ja luomaan kumppanuuksia. Tällaisia voisi Harjanteen mukaan löytyä, kuten usein, muista Pohjoismaista.

Målfrid Braut-Hegghammer näkee runsaasti mahdollisuuksia Naton sisäisessä pohjoismaisessa yhteistyössä. Hän viittaa norjalaisen puolustuspolitiikan tutkimuksen suurmieheen Rolf Tamnesiin, joka arvioi aiemmin tänä vuonna, että Pohjoismaiden Nato-jäsenyys kannustaa maita kehittämään mahdollisimman toimivan yhteisen näkemyksen ydinpelotteesta ja kansallisten toimien yhteen­sovittamisesta.

Yhtenäinen pohjoismainen rintama näyttää hyvältä myös muiden liittolaisten suuntaan.

»Yhdysvaltalaiset näkevät Pohjoismaat tiiviinä joukkona samanmielisiä demokraattisia maita, joiden odotetaan seisovan etulinjassa puolustamassa liberaaleja periaatteita ja sääntöperustaista maailmanjärjestystä», Tamnes kirjoittaa Norjan atlanttisen komitean julkaisussa.

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydet muokkaavat liittouman strategista tasapainoa ja parantavat samalla pohjoismaista puolustusyhteistyötä myös Naton ulkopuolella. Yhteinen pohjoismainen rintama voisi Braut-Hegghammerin mukaan edistää myös asevalvonnan ja ase­riisunnan kysymyksiä, jotka ovat Pohjoismaille jaettu kiinnostuksen kohde.

»Uskon, että Norjan vuosien saatossa harjoittama tasapainottelu aseriisunnan ja ydinpelotteen välillä on tuonut mukanaan oppeja, joista voi olla hyötyä myös Suomelle.»

Pohjoismainen yhteistyö voi nousta arvoonsa erityisesti arktisesta alueesta sekä sen asevalvonnasta ja ydinpelotteesta keskusteltaessa.

Braut-Hegghammer pitää todennäköisenä, että Venäjä jatkaa niin ydinpelotteen kuin perinteisten kyvykkyyksiensä kehittämistä pohjoisessa. Venäjän armeija on Ukrainan sodan aikana joutunut paljastamaan puutteensa koko maailman edessä. Haavoittuvaisuus saa maan tarraamaan yhä tiukemmin kiinni ydinaseiden kaltaisiin koviin keinoihin, mikä osaltaan vahvistaa vaaran tuntua arktisella alueella.

Huhuja Venäjän ydinkokeista on kuultu jo kauan ennen Ukrainan sotaa. Braut-Hegghammerin mukaan yhtenä mahdollisena alueena kokeille on pidetty Barentsinmerta. Vaikka fyysiset vahingot jäisivät pieniksi, koe horjuttaisi tuntuvasti pohjoisen pallonpuoliskon turvallisuutta.

»Venäjän valmiuksien uudelleenrakentaminen arktisella alueella on haaste Pohjoismaille. Mitä enemmän sensitiivistä sotilaallista toimintaa, sitä suurempi todennäköisyys onnettomuuksille.»

Arktisella alueella sijaitsee muun muassa Novaja Zemljan saari, jota Neuvostoliitto käytti jo vuonna 1954 ydinkokeisiin, Braut-Hegghammer muistuttaa.

»Vahinkoja sattuu. Me huomaamme sen hyvin nopeasti, jos näin käy.»

Ydinuhka on pohjolassa olemassa, mutta siihen suhtaudutaan varsin pragmaattisesti. Pohjoismainen ajattelu eroaa vahvasti esimerkiksi Keski-Euroopassa tai Baltiassa vallitsevasta ajatustavasta.

»Suomi ja Ruotsi haluavat Tanskan ja Norjan tavoin ryömiä Naton ydinsateenvarjon alle mutta tunnustavat vain hiljaa tällaisen takuun merkityksen», Tamnes kirjoittaa.

Pohjoismaisen puolustuspolitiikan voi nähdä rakentuvan sopivassa suhteessa omien ponnisteluiden ja strategisen yhteistyön päälle. Ulkoministeriön Viinasen mukaan Nato-jäsenyys ei edusta suomalaiselle politiikalle suurta vallankumouksellista muutosta vaan jatkuvuutta.

»Suomen puolustuksen keskeinen tehtävä on nyt, on ollut ja tulee jatkossa olemaan Suomen omasta puolustuksesta huolehtiminen.»