Yli 60-vuotias Ulkopolitiikka-lehti on uudistunut historiansa aikana lukuisia kertoja, ja ensi vuonna on jälleen uuden vaiheen vuoro.
Kun UP-lehti vuonna 1961 perustettiin, yhtenä sen keskeisenä tehtävänä mainittiin »ulkopolitiikan harrastuneisuuden lisääminen», ja sama pätee edelleen. Tässä ajassa lukijoiden kiinnostus ja tarve ymmärtää kansainvälistä politiikkaa, turvallisuutta ja taloutta on entistä suurempi. Siksi UP-lehti kehittyy vastaamaan yleisön muuttuviin tarpeisiin ja median digitaaliseen murrokseen.
Lehden ydin säilyy entisellään. Haluamme jatkossakin tarjota teräviä analyyseja, tinkimätöntä journalismia, ajattomia esseitä ja ajankohtaisia vieraskyniä. Kaiken tämän pyrimme tekemään entistä paremmin, keskittymällä vielä enemmän laatuun. Samalla kehitämme eri kanavia palvelemaan tehokkaammin erilaisia lukijoita ja lukutapoja.
Uudistus tapahtuu vaiheittain vuoden 2024 aikana.
Vuoden alussa luovumme digitilausten myynnistä, sillä verkkolehti on jatkossa ilmainen. Ei enää maksumuuria: kaikki sisällöt – niin arkisto kuin tuoreimmatkin jutut – ovat luettavissa ilman kirjautumista.
Kevään 2024 aikana ei ilmesty painettua UP-lehteä vaan keskitymme julkaisemaan uusia juttuja verkossa.
Jatkossa pysyt parhaiten kärryillä uusista jutuista ja lehden kuulumisista seuraamalla meitä sosiaalisen median kanavissamme: Facebookissa, X:ssä (ex-Twitter) ja Instagramissa. Lisäksi käynnistämme alkuvuodesta 2024 uuden uutiskirjeen, jonka voit tilata lähettämällä viestin otsikolla TILAA osoitteeseen uutiskirje@ulkopolitiikka.fi.
Lisätietoa uudistuksesta voit kysyä toimituksesta osoitteessa toimitus@ulkopolitiikka.fi. Tilausasioissa pyydämme ottamaan yhteyttä asiakaspalveluun osoitteessa asiakaspalvelu@fiia.fi.
Israel on miehittänyt Länsirantaa kesäkuun 1967 kuuden päivän sodasta lähtien. Sodassa Israel valtasi Länsirannan ja Itä-Jerusalemin, jotka olivat tuolloin Jordanian hallussa, sekä Egyptin miehittämän Gazan kaista.
Ennen sotaa, 1950-luvun alussa, rekisteröityjä palestiinalaispakolaisia oli noin 750 000. Nykyään heitä on YK:n mukaan 5,9 miljoonaa.
Israelin pääministeri Benjamin Netanjahun politiikka on edistänyt siirtokuntien rakentamista Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin. Siirtokuntalaisia on miehitetyillä palestiinalaisalueilla viimeisimmän tiedon mukaan jo 700 000.
Liberaaleja israelilaisia huoletti pitkään, että oikeistovoimat liittäisivät Länsirannan siirtokunnat virallisesti Israeliin. Kävikin niin, että siirtokuntalaiset ottivat haltuunsa koko Israelin, totesi kirjailija Etgar Keret New York Timesin mukaan.
Yksinkertaista elämää
Pelin Esmerin ohjaamassa dokumentissa Queen Lear viiden keski-ikäisen naisen teatteriryhmä kiertää Etelä-Turkin vuoristoa esittämässä Shakespearen näytelmää Kuningas Lear.
Tiet ovat huonossa kunnossa, toisinaan niitä ei tahdo edes erottaa muusta maastosta. Maisemat vaihtuvat jylhistä vuoristomaisemista karuihin hiekkatasankoihin. Naisten päättäväisyys ja omistautuneisuus teatterille on omaa luokkaansa: »Jos maasta tulee rikkaampi, me rakennamme teatterin joka kylään.»
Naiset tuntevat kyläläisten elämäntavat ja kutsuvat henkilökohtaisesti asukkaita katsomaan näytöstä koulujen pihoille ja toreille. Vierailujen aikana puhutaan kyläläisten huolista, yhteiskunnan ongelmista ja esimerkiksi siitä, miten lehmiä lypsäessä voi parhaiten välttyä hyttysten ajautumiselta suuhun.
Kiertueella käydään keskustelua naisen paikasta. Kuva: True StoryNäyttelijät rohkaisevat kylien naisia ilmaisemaan itseään rohkeasti. He haluavat jakaa teatterissa oppimaansa itseluottamusta ja auttaa muitakin naisia pärjäämään elämässä paremmin – myös ilman miehiä.
Lavastus ja puvustus ovat vaatimattomia, mutta esitykset vangitsevia. Yksi esiintyjistä tiivistää kiertueen annin: »Kunpa Jumala antaisi meille aihetta nauruun koko loppuelämämme ajan».
→ Queen Lear DAfilms.com-palvelussa
Murha Istanbulissa
Viulut soivat, kyyneleitä virtaa, petoksia paljastuu yksi toisensa jälkeen ja rakkaus saa alkunsa epätodennäköisimmässä hetkessä. Black Money Love -sarja on malliesimerkki turkkilaisesta tv-draamasta.
Italiassa korusuunnittelijana työskentelevä Elif palaa Turkkiin 30-vuotissyntymäpäivilleen. Pian hänen isänsä ja nainen nimeltä Sibel murhataan autossa läheisellä kielekkeellä. Sibelin kihlattu, poliisi Ömer ja Elif ryhtyvät selvittämään murhaa. Tarinan edetessä hiljalleen paljastuvat salaisuudet pakottavat heidät toistensa luo.
Tarinan äärimmäisyys ja epäuskottavuus eivät estä jäämästä koukkuun draamaan, jota sarja tarjoilee vaatimattoman 164 jakson verran. Black Money Love on kerännyt katsojia ja arvostelumenestystä paitsi Turkissa, myös laajasti ympäri maailmaa.
→ Black Money Love Netflixissä
Martti Lutherin Jumala ompi linnamme on tunnetuimpia protestanttisia virsiä. Suomessa sitä on totuttu veisaamaan vakavissa yhteyksissä eräänlaisena kansallisvirtenä. 9. lokakuuta 1939 sitä veisasi Helsingin rautatieasemalla väkijoukko, joka oli saattamassa J. K. Paasikiveä matkalle neuvotteluihin Moskovaan.
Virren mukaan Jumala on »miekkamme ja kilpemme, ajalla vaaran, vaivan». Sielunvihollinen puolestaan on »se vanha vainooja» – luonteeltaan kavala ja julma.
Talvisodan kynnyksellä vanha vainooja viittasi Venäjään. Joku ajattelee veisatessaan vielä kaukaisempia aikoja.
Koin yllätyksen kolmisen vuotta sitten, kun tuoreena Kannuksen kaupunginjohtajana olin tutustumassa sen keskipohjalaisen juureviin sivukyliin. Minulle kerrottiin luontevasti isonvihan aikaisista tapahtumista: Tuossa kasakka iski sen ja sen isännän kuoliaaksi. Tuon talon pojat kasakat veivät Venäjälle orjiksi; toinen heistä palasi. Tuolta löytyi kasakoilta piilotettu kulta-aarre, ja niin edelleen.
Sukuja oli kylissä asunut paikallaan 1600-luvulta lähtien ja isonvihan kiroja oli säilynyt kyläläisten mielissä, vaikka tapahtumista oli yli 300 vuotta. Minua tämä hämmästytti siksikin, että venäläisten hirmutekoja on Suomessa sukupolvien ajan totuttu silittelemään ja selittelemään – karkeimpana esimerkkinä partisaanien sotarikokset jatkosodassa.
Isoviha on hirvittävintä, mitä Suomen kansa on historiansa aikana kokenut. Se on totisinta totta eikä mikään suomalaiskansallisen historiantutkimuksen luoma myytti, kuten suomettumisen vuosikymmeninä annettiin ymmärtää.
Historiallinen kokemuksemme ja tämän päivän tilanne Ukrainassa rummuttavat alitajunnassamme: vanha vainooja uhkaa idästä. Iivana Julmasta Pietari Suureen, Stalinista Putiniin: imperialistinen Venäjä on Suomen kohtalonkysymys.
Vaikka haluamme uskoa hyvää ja olla kunnon naapureita kaikkien kanssa, on meillä pienenä kansana aihetta inhorealistiseen ajatteluun.
Edesmennyt isoisäni oli talvi- ja jatkosotien veteraani, taustaltaan hämäläinen torpparinpoika ja ammatiltaan puuseppä. Hän tapasi Venäjästä – tai tuohon aikaan Neuvostoliitosta – puhuttaessa käyttää perinteistä sananpartta, jonka mukaan »ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi».
Ymmärsin pappani puheet vanhan kansan elämänkokemukseksi ja varoittavaksi perimätiedoksi itänaapurin perimmäisestä olemuksesta enkä miksikään ideologiseksi vihaksi venäläisiä kohtaan. Se ei ollut ihmisvihaa vaan karhun kainalossa elävän pienen kansan varautumisoppia pahimpaan.
Tämä kokemus oli monella päässyt jo unohtumaan, kunnes Venäjä paljasti taas uudelle sukupolvelle karvansa hyökkäämällä Ukrainaan 24. helmikuuta 2022.
Hyökkäyksellä on venäläisten vankka kannatus. Isonvihan meininki palasi rytinällä Eurooppaan, Butšan kaltaisten raakuuksien lisäksi venäläissotilaat ovat ryöstelleet ja ukrainalaislapsia on kavalasti kaapattu Venäjälle kuin orjia Pohjanmaalta isonvihan vuosina.
Venäjällä pelko ymmärretään kunnioitukseksi. Julmasti käyttäytyvää Venäjää ei pidä pelätä, sillä se on juuri sitä mitä maa muilta toivoo. Venäjän toimia ei voi myöskään millään tasolla hyväksyä, mutta niiden syitä voi yrittää ymmärtää.
Demokratian periaatteet eivät koskaan läpäisseet venäläistä yhteiskuntaa. Toisin kuin Saksa toisen maailmansodan jälkeen, ei Venäjä ole joutunut tekemään tiliä isovenäläisen ja imperialistisen saati stalinistisen menneisyytensä kanssa.
Länsimaissa ei ole ymmärretty, että Venäjä toistaa pakonomaisesti veristä historiaansa. Tšetšenia, Georgia ja Krim eivät riittäneet, vasta kiivas hyökkäyssota Ukrainassa avasi silmiä. Edelleenkin monille tuottaa vaikeuksia sanoa, että Venäjä on imperialistinen roistovaltio, jonka aggressio jatkuu, kunnes se kohtaa riittävän vastavoiman.
Venäjän hirmuisen hyökkäyssodan johdosta sukupolvemme turvallisuudentunne sai kolauksen. Saimme opetuksen, joka ei hetkessä unohdu. Tunnemme sanonnan »Siperia opettaa». Vaikka haluamme uskoa hyvää ja olla kunnon naapureita kaikkien kanssa, on meillä pienenä kansana aihetta inhorealistiseen ajatteluun.
Suomen selviytymisen edellytys on henkisesti ja materiaalisesti vahva puolustus, jota viisas ulkopolitiikka tukee. On varauduttava pahimman varalle, jotta sitä pahinta päivää ei tulisi. Venäjän armoille ei voi jäädä. Haluamme rauhaa, siksi liityimme Natoon.
Ei enää koskaan isoavihaa.
Sudanissa on käyty sotaa huhtikuusta alkaen, ja kurjuus pahenee päivä päivältä. Kuusi miljoona ihmistä on paennut kotoaan, ja 25 miljoonaa ihmistä tarvitsee humanitaarista apua. Kriisi on yksi lähihistorian pahimmista, kertoo YK:n hätäaputoimisto OCHA.
Tällä hetkellä Sudanin armeija on vahvoilla maan itäosissa, ja puolisotilaalliset RSF-joukot valtaavat lännessä alueita yksi toisensa jälkeen. RSF on vallannut myös osan pääkaupunki Khartumista ja asettunut pysyvästi moniin naapurustoihin. Maan asevoimat on pystynyt lähinnä pitämään hallussaan vain omat tukikohtansa pääkaupungissa.
Darfurissa on tehty massamurhia, ja jopa kansanmurhasta on taas puhuttu.
Rauhanneuvotteluja ovat yrittäneet edistää Yhdysvallat, Saudi-Arabia, Egypti, Arabiemiraatit ja Afrikan unioni. Naapurivaltioilla on kuitenkin omat, muun muassa taloudelliset, intressinsä Sudanin rauhan suhteen. Emiraatit tukee RSF:ää ja Egypti Sudanin armeijaa. Yhdysvaltoja taas kiinnostaa Sudanin rooli terrorismin vastaisessa taistelussa, samoin kuin sen hyvät suhteet Israeliin.
Rauhanhieronnan tulokset ovat jääneet laihoiksi.
Konfliktin taustalla ovat ikivanhat jännitteet keskustan ja periferian välillä, sanoo rauhantyön asiantuntija Elina Kostiainen.
»Historiallisesti taloudellinen ja sotilaallinen valta on keskittynyt harvoihin käsiin», Kostiainen sanoo. Hän työskenteli Sudanissa YK:lla vuosina 2020–2021. Nykyisin hän työskentelee konfliktinratkaisujärjestö CMI:ssä.
Sudania kolme vuosikymmentä hallinnut presidentti Omar al-Bashir pahensi eriarvoisuutta luomalla useita kilpailevia turvallisuusjoukkoja, jotka saivat myös merkittävää taloudellista valtaa.
Samalla valtaosa maasta kärvisteli ilman palveluja ja oikeuksia. Eriarvoisuus johti vallankumoukseen vuonna 2019 ja vallankaappaukseen yli kaksi vuotta myöhemmin.
Vallankumouksen jälkeen väliaikaishallitusta ehti johtaa kahden vuoden ajan pääministeri Abdalla Hamdok, joka Kostiaisen mukaan pyrki uudistamaan taloutta ja jakamaan vaurautta. Hän ei kuitenkaan saanut ajoissa tukea ulkomailta, ja vakavasti velkaantunut talous jatkoi vapaapudotustaan.
Tilanne saattaa jämähtää pitkäksi aikaa alueellisiksi konflikteiksi Sudanin sisällä. Sekin on mahdollista, että maa hajoaa useampiin osiin, joita eri armeijat pitävät hallussaan.
Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi allekirjoitti EU:n jäsenhakemuksen armeijanvihreässä asussaan Venäjän aloittaman hyökkäyssodan neljäntenä päivänä. Hallinnon julkaisemissa kuvissa presidentin takana oli kasa hiekkasäkkejä, kirjoituspöytä oli koruton.
Asiat etenivät sen jälkeen vauhdilla. Ukrainasta ja Moldovasta tuli kesäkuussa 2022 EU:n jäsenehdokkaita, ja tämän vuoden marraskuussa komissio ehdotti, että maiden kanssa aloitetaan jäsenyysneuvottelut.
Euroopan unioni ei ole laajentunut kymmeneen vuoteen, mutta nyt 27 jäsenmaan joukkoon halutaan ottaa jopa yhdeksän uutta valtiota. Jäsenyysprosessien nytkähdys eteenpäin on helpotus hakijamaille, jotka ovat kolkutelleet Brysselin portilla jo pitkään.
Jotkut Ukrainassa ajattelevat, että laajamittainen sota olisi ollut estettävissä, jos maa olisi päässyt hyvän sään aikana Naton tai EU:n jäseneksi. Jossittelu on kuitenkin turhaa: Ukraina tai muutkaan hakijamaat eivät ole täyttäneet jäsenyyskriteereitä ja niiden sitoutuneisuus länsi-integraatioon on vaihdellut.
Edelleen edessä on runsaasti työtä ja uudistuksia, joiden onnistuminen ei ole taattua. Miltä EU-jäsenyys lupauksineen ja haasteineen näyttää Kiovasta katsottuna? Vastauksia kysymykseen haetaan tässä jutussa kirjoittajan kokoamasta analyysista, joka perustuu Kiovassa tehtyihin virkamiesten, poliitikkojen ja kansalaisjärjestöjen haastatteluihin.
Kiovassa käy ilmi, että eurooppalaisen integraation ajureiksi ei nouse yksittäisiä poliitikkoja tai puolueita vaan kansalaisten havahtuminen ja aktiivisuus maan ulkopolitiikkaan vaikuttamiseksi.
Ukrainalaiset ovat kerta toisen jälkeen lähteneet kaduille protestoimaan vilpillisiä vaaleja, valtionjohtajien korruptiota tai ulkopolitiikan yllätyksiä vastaan: Ensin vuoden 2004 oranssissa vallankumouksessa ja taas vuonna 2013 väkivaltaisiksi yltyneissä Euromaidan-protesteissa. Molemmilla kerroilla kansalaiset ajoivat länsi-integraatiota jarruttaneen Viktor Janukovytšin presidentin virasta.
Tutkimustiedon valossa Ukrainassa onkin hyvät lähtökohdat demokratian ja valtionrakenteiden kehittämiselle: sisäsyntyinen ja ruohonjuuritasolta lähtevä toiminta on tunnetusti kestävämpää ja tehokkaampaa kuin ulkopuolelta tuodut opit ja mallit.
Euromaidan-mielenosoittajat olivat kuitenkin heterogeeninen joukko, jonka vaatimukset vaihtelivat presidentin erosta EU-sopimuksen allekirjoittamiseen, uusiin vaaleihin ja väkivaltaisuuksiin syyllistyneiden turvallisuusjoukkojen lakkauttamiseen. Seuraavat vaaleilla valitut presidentit ja muu hallinto ovat ainakin osittain onnistuneet toteuttamaan kansannousun tavoitteita. Lähentymissopimus EU:n ja Ukrainan välillä astui voimaan vuonna 2017, ja kaksi vuotta myöhemmin parlamentti kirjasi EU- ja Nato-jäsenyyden tavoittelun perustuslakiin.
Mutta mitä merkitystä jäsenyyden edistämisellä on sodan keskellä? Kiovassa toivotaan edelleen, että EU-jäsenyys vahvistaa itsenäisyyttä ja tuo turvaa Venäjää vastaan. Ukraina tavoittelee Nato-jäsenyyttä samasta syystä.
Tulkinta siitä, että tasapainottelu lännen ja idän välissä olisi mahdollista, on pitkälti hylätty. Venäjä on puuttunut peliin aina, kun Ukraina on tehnyt sen näkökulmasta huonoja päätöksiä. Esimerkiksi Euromaidanin tapahtumiin Venäjä reagoi valtaamalla Krimin niemimaan ja käynnistämällä Itä-Ukrainan sodan.
Kyse on edelleen myös taloudesta: EU-jäsenyys avaa ovet maailman suurimmille sisämarkkinoille ja sen toivotaan ruokkivan talouskasvua. Kauppasuhteiden monipuolistuminen auttaa ukrainalaisia myös vastustamaan Venäjän vaikutuspyrkimyksiä. Venäjä on pyrkinyt hyödyntämään esimerkiksi energiakauppaa ja sen hintoja vaikuttaakseen Ukrainan ulkopolitiikkaan. Venäjämieliset oligarkit taas ovat pystyneet vaikuttamaan demokraattisesti valittujen poliitikkojen päätöksiin.
Kolmantena ukrainalaiset toivovat jäsenyysprosessin vauhdittavan hallinnon ja talouden rakenteiden modernisoimista. Kansalaisyhteiskunnassa liittymisprosessin odotetaan tukevan korruption vastaista taistelua, reformeja ja tehokkaampaa hallintoa.
Lopulta kyse on myös halusta kuulua eurooppalaiseen poliittiseen ja ideologiseen yhteisöön. Useat haastateltavat korostivat maan historiallisia juuria osana eurooppalaista yhteisöä; heille liittyminen EU:hun ei ole käänne vaan luontevaa jatkumoa vuosisatojen takaiselle kehityskululle, jonka omistushaluinen itänaapuri keskeytti.
Venäjän hyökkäyssota on entisestään vahvistanut ukrainalaisten motivaatiota liittyä unioniin ja tehdä siihen kuuluvia reformeja.
Niin kansalaiset kuin maan hallintokin suhtautuvat juuri korruptioon sodan keskellä hyvin vakavasti: korruptio esimerkiksi asevoimissa, puolustushallinnossa tai sotakaluston logistiikassa vaarantaa kansallista turvallisuutta. Terveydenhuollon korruptio puolestaan nähdään riskinä sille, että nuoret miehet saavat ostettua itsensä vapaaksi asepalveluksesta.
Useat korruption vastaiset toimet junnasivat paikallaan ennen sotaa. Sittemmin vauhtia ovat saaneet esimerkiksi tuomarien valintaprosessin kehittäminen ja nimitykset korruption vastaisiin toimielimiin. Lisäksi viranomaiset ovat avanneet näyttäviä korruptiorikostutkintoja, jotka viestivät asenneilmapiirin muutosta kotimaiselle ja kansainväliselle yleisölle.
Haastavien reformien lisäksi Ukrainan EU-jäsenyyden tiellä on edelleen Venäjä.
EU:n näkökulmasta jäsenten on hallittava alueitaan ja rajojaan. Jos sota pitkittyy tai ei lopu Ukrainan voittoon, Ukraina saattaa toivoa Kyproksen kaltaista mallia, jolloin jäsenyys etenisi ilman sodan lopullista ratkaisua.
Kysymys siitä, voisiko Ukraina luopua joistain alueistaan jäsenyyden edistämiseksi on toistaiseksi poissa pöydältä: kansalaiset tai valtionjohto eivät ole valmiita neuvottelemaan uusista rajoista, varsinkaan kun sopimuksiin Venäjän kanssa ei aiempien kokemusten perusteella voi luottaa.
Valtion kehittäminen sodan keskellä on vaikeaa. Jo vaalien järjestämiseen liittyy riskejä, ja tila julkiselle keskustelulle on rajattua. Turvallisuusviranomaisten toiminnan läpinäkyvyyttä on puolestaan vaikea kehittää, kun ne joutuvat toimimaan sodanajan tehtävissä. Myös korruption kitkemisen kannalta keskeinen, uusi rekisteri viranomaisten varallisuudesta on ollut suljettuna sodan vuoksi.
Jäsenyyskriteerien täyttäminen vaatii kalliita, työläitä ja vaikeita uudistuksia. Työ vie resursseja, joita viranomaiset hallinnon eri tasoilla voisivat muuten käyttää hallinnon perusaskareiden hoitamiseen tai sodan ajan erityistehtäviin.
EU:n standardit on otettava käyttöön kaikilla teollisuuden ja tuotannon aloilla. Esimerkiksi ympäristö- tai hygieniavaatimusten täyttäminen voi vaatia kalliita investointeja tuotantolaitteisiin, menetelmiin ja kuljetukseen. Sodan aikana infrastruktuuriin ja teollisuuteen kohdistuneet tuhot nostavat entisestään tarvetta investoinneille. Toisaalta jälleenrakennus tarjoaa mahdollisuuden sille, että uutta rakennetaan ympäristöystävällisemmin ja EU-standardeja noudattaen.
Ukraina on osoittanut jo vaikuttavaa poliittista tahtoa ja kykyä edistää komission ehdottamia uudistuksia sodan keskellä, ja komissio huomioi tämän marraskuussa julkistamassaan arvioissa.
Vaikka uudistusinto on korkealla, Ukrainan jäsenyysprosessia voi hidastaa myös sisäinen vastarinta.
Korruptoituneille poliitikoille ja virkamiehille läpinäkyvyyden lisääminen ja korruption kitkeminen merkitsevät vallan vähentymistä ja jopa rikossyytteitä. He pyrkivät kampittamaan korruption vastaisten virastojen ja järjestöjen toimintaa tai vesittämään lakialoitteita. Esimerkiksi kansalaisjärjestöjen keskeisiä tehtäviä on vahtia, ettei lakeihin lipsahda viime hetkellä lauseita tai sanoja, jotka kääntävät lakien merkityksen päälaelleen tai estävät tehokkaan toimeenpanon.
Jos sota pitkittyy tai ei lopu Ukrainan voittoon, Ukraina saattaa toivoa Kyproksen kaltaista mallia.
Myös muita soraääniä voi ilmaantua jäsenyysprosessin aikana, sillä jäsenyyden kaikkia kääntöpuolia ei ole vielä käsitelty julkisessa keskustelussa. EU-jäsenyys voi merkitä taloudellisia tappioita yrittäjille, maanviljelijöille tai teollisuudelle. Sisämarkkinat tuovat mukanaan kasvavaa kilpailua. Entiset tavat viljellä maata tai valmistaa tuotteita eivät välttämättä täytä EU-standardeja.
EU:hun liittyminen tarkoittaa myös päätösvallan siirtymistä tietyissä politiikan kysymyksissä kansalliselta tasolta Brysseliin.
Sitäkin suuremmaksi pettymykseksi voi kuitenkin muodostua liittymisprosessin kesto. Kun Kiovassa moni viittaa jäsenyyden toteutumiseen muutaman vuoden aikaikkunassa, EU-pääkaupungeissa puhutaan vuosikymmenen urakasta. Ukrainalle venyminen merkitsee jatkuvaa epävarmuutta siitä, onnistuuko Venäjä vaikutuspyrkimyksissään sotilaallisin tai muin keinoin.
Ukrainalaiset pelkäävät myös jäsenmaiden poliittisen tahdon hiipumista: vieläkö laajentuminen kiinnostaa EU-maita kymmenen vuoden päästä.
Jäsenyysprosessiin kohdistuu kovia odotuksia. Vaikka komissio ei voi viedä demokratiaa ehdokasmaihin, liittymisprosessin uskotaan tarjoavan toivottua porkkanaa ja keppiä paikallisille uudistuspyrkimyksille. Lupaus jäsenyydestä ehtojen täyttyessä on EU:n tehokkaimpia työkaluja naapuruston maiden tukemiseksi.
Jäsenyysporkkana velvoittaa pyrkimyksiin demokratian ja hyvän hallinnon kehittämiseksi ja tuo uskottavuutta uudistusmielisille poliittisille toimijoille.
Kansalaisjärjestöjä tukemalla EU voi edistää sitä, että vallassa olevat pidetään vastuussa luvatuista reformeista ja toimeenpanoa valvotaan. Tosin järjestöjen mukaan EU liian usein tyytyy konsultoimaan kansainvälisiä tai vain tunnetuimpia järjestöjä sen sijaan, että se hyödyntäisi pienempien toimijoiden osaamista.
EU:n on myös varottava sivuvaikutuksia: tuki voi pönkittää kyseenalaisten toimijoiden valta-asemaa ja sotkea poliittista kilpailua. Esimerkiksi poliittinen puolue tai poliitikko, joka muuten olisi menettämässä uskottavuuttaan äänestäjien silmissä, voi käyttää yhteistyötä EU:n kanssa asemansa säilyttämiseen.
Ukrainan jäsenyysprosessi limittyy myös jälleenrakentamiseen. Ukraina odottaa niin EU:lta kuin sen jäsenmailta investointeja, joilla rakennetaan tulevaisuutta yhteisellä sisämarkkina-alueella. Kysyttäessä ukrainalaisilta parasta tapaa tukea maan EU-jäsenyyttä, moni nostaa kuitenkin esiin aseavun: ilman itsenäisyyttä uudistuspyrkimykset valuvat hukkaan.
Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa ja tekee väitöskirjaa EU:n laajentumisesta Turun yliopistossa. Juttu perustuu 20 virkamiehen, poliitikon ja järjestöasiantuntijan haastatteluun Kiovassa marraskuussa 2023.
Lokakuussa Washingtonissa järjestettiin tapaaminen, jolta odotettiin Euroopassa paljon.
Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin huippukokouksessa oli tarkoitus hieroa sopua teräs- ja alumiinitulleista. Asialistalle kuuluivat muun muassa myös kriittisiin mineraaleihin liittyvät verohelpotukset eurooppalaisille toimijoille. Taka-alalla on kiista presidentti Joe Bidenin elokuussa 2022 allekirjoittamasta mittavasta Inflation Reduction Act -lakipaketista eli IRA:sta.
IRA on käytännössä kunnianhimoinen investointi vihreään siirtymään ja samalla iso kädenojennus kotimaiselle tuotannolle ja kotitalouksille. Paketti sisältää julkisia tukia ja verohelpotuksia, mutta niitä voivat saada vain Yhdysvalloissa tuotteita valmistavat yritykset – osin merkitystä on jopa materiaalien alkuperällä. Kanada ja Meksiko kelpaavat nekin tuotantopaikaksi, Eurooppa toistaiseksi ei.
Yhdysvallat on EU:n tärkein vientikohde, joten Euroopassa IRA-paketti on herättänyt huolta. Erityisesti isot autoteollisuusmaat Ranska ja Saksa ovat pelänneet, että eurooppalaiset valmistajat jäävät jalkoihin maailmanmarkkinoiden kilpailussa.
Osana laajempaa kauppasopua EU haluaa IRA-paketin verohelpotukset myös unionissa tuotetuille kriittisille mineraaleille. Venähtäneeseen teräs- ja alumiinitullipulmaan taas on etsitty pysyvämpää ratkaisua. Keskeisiä kyteviä kauppakiistoja ei kuitenkaan saatu lokakuussa sammutettua.
Huippukokouksen lopputulos oli korkean tason poliittinen epäonnistuminen ja diplomaattinen takaisku kaupan, ilmaston ja transatlanttisen yhteistyön saralla, sanoo Bruegel-tutkimuslaitoksen vieraileva tutkija, kaupan asiantuntija David Kleimann.
Yhdysvallat on yrittänyt saada EU:ta rinnalleen pystyttämään kaupan esteitä pääkilpakumppaniaan Kiinaa vastaan. Huippukokouksen neuvottelut epäonnistuivat, koska EU hylkäsi Yhdysvaltojen lähestymistavan. Tätä Kleimann pitää voittona EU:n riippumattomuudelle ja vapaakaupan puolustajille. Jäsenvaltiot rajasivat selkeästi, millaisen sopimuksen ne ovat valmiita antamaan Yhdysvalloille.
»EU-komission neuvottelijat ja jäsenvaltiot ovat pysyneet lujina ja torjuneet ideologisen transatlanttisuuden, joka ei tunne rajoja», Kleimann luonnehtii.
Se on pieni erävoitto isossa kamppailussa, joka koettelee koko unionin yhtenäisyyttä.
Vaikka kuohunta IRA-paketin ympärillä on Euroopassa kuluneen vuoden mittaan hieman rauhoittunut, keskustelu EU:n kauppapolitiikasta ei ole lakannut. Lakipakettia yhdistää kolme merkittävää ulkoista tekijää – Yhdysvallat, Kiina ja ilmastonmuutos, jotka haastavat nyt EU:n tapaa tehdä kauppaa.
Vuosien ajan lähes kaikilla talouden aloilla pidettiin ratkaisevana sitä, mikä taho tuottaa tavarat ja palvelut tehokkaimmin, jotta hinnat ovat edullisimmat. Tähän vanhaan ajatteluun moni uskoo Euroopassa yhä, vaikka maailmantalouden säännöt ovat muuttumassa nopeasti, sanoo European Council on Foreign Relations (ECFR) -tutkimuslaitoksen vanhempi politiikantutkija Tobias Gehrke.
EU ei halua olla nakki kahden suurvallan muodostaman sämpylän välissä.
Hänen mukaansa IRA yrittää päivittää sääntöjä ainakin vihreän teknologian alalla. Enää ei ole väliä, kuka tuottaa halvimmalla. Tärkeämpää on, kuka tuottaa ja ennen muuta missä.
»Uusi maailmantalous nousee puhtaan energian teknologioista. Nyt Yhdysvallat yrittää rajoittaa Kiinan pääsyä niihin. Yhdysvallat piirtää hiekkaan viivan ja sanoo, että tämän Kiina voi saada, tätä ei. Näin maailmantalous ei ole toiminut 30 vuoteen», Gehrke toteaa.
EU:n kauppapolitiikan näkökulmasta keskeistä on, mihin Euroopan unioni sijoittuu EU:n, Yhdysvaltojen ja Kiinan »kolmiodraamassa». Sanonnan mukaan EU ei halua olla nakki kahden suurvallan muodostaman sämpylän välissä.
Nyt EU reagoi herkästi Washingtonin ja Pekingin toimiin, kuten IRA-pakettiin tai kaupankäynnin rajoituksiin, Gehrke arvioi.
EU:n kauppa-, investointi- ja talouspolitiikka on muuttunut paljon vuoden 2016 jälkeen. Tuolloin vapaakauppaa vastustava Donald Trump valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi. Trump aloitti kauppasodan Kiinan kanssa ja nosti esimerkiksi eurooppalaisten teräs- ja alumiinituotteiden tulleja, joiden lopullisesta poistamisesta yhä neuvotellaan.
Trumpin toimet vaikuttivat suuresti »Euroopan psyykeen», Gehrke kuvailee. Sitten koronapandemia aiheutti markkinahäiriöitä ja lisäsi valtion kontrollia taloudesta kaikkialla.
Toisella puolella Kiina on sitkeästi kieltäytynyt avaamasta kriittisiksi katsomiaan aloja, joilla se ei ole halukas kilpailemaan vapaasti. EU:n vihreä siirtymä kuitenkin nojaa paljolti Kiinaan, joka tuottaa valtaosan esimerkiksi maailman aurinkopaneeleista ja sähköajoneuvojen akuista. Kiina on käyttänyt määräävää asemaansa eräissä kriittisissä raaka-aineissa painostaakseen muita maita.
Samaan aikaan Yhdysvallat on painostanut eurooppalaisia valtioita lopettamaan tiettyjen edistyneiden teknologioiden kaupan Kiinan kanssa. Alankomaat on tähän jo ryhtynyt.
Yhdysvaltojen painostus tekee Euroopasta erittäin haavoittuvaisen, Gehrke sanoo. Kiinan-kaupan rajoittamista voi perustella turvallisuussyillä, mutta yhtenäiseen vientivalvontalinjaan pyrkivälle unionille on hankalaa, jos yksi jäsenmaa etenee eri tahtiin.
Gehrken mukaan Euroopassa on vasta viime vuosina ymmärretty, että mahdollisiin geopoliittisiin riskeihin pitää varautua, oli kyse toimitusketjujen häiriöistä, kriittisestä infrastruktuurista tai teknologiavuodoista.
»EU on voimakas kun kyse on puhtaasti kaupasta, mutta heikompi kun puhutaan taloudellisesta turvallisuudesta», Gehrke kiteyttää.
Kaiken tämän seurauksena EU:lle on tullut kiire päivittää sääntöjään ja työkalujaan, jotta se pystyy puolustautumaan epäreiluja käytäntöjä, pakottamista ja painostamista vastaan. Enää ei riitä tukeutuminen vapaakauppaan ja monenkeskisiin järjestelmiin, kuten Maailman kauppajärjestö WTO:hon.
Bruegelin Kleimann arvioi, että EU:n kyky puolustaa etujaan ja vähentää kaupan haavoittuvuuksia on jo saatu paremmaksi uusilla kauppapoliittisilla työkaluilla, kuten vientivalvonnalla ja taloudellisen pakottamisen vastaisella välineellä.
Lisäksi koska Kiina ja Yhdysvallat tukevat teollista tuotantoaan ja ohjaavat markkinoita rahalla, myös EU:n pitää tehdä niin, jotta investoinnit eivät karkaa Euroopasta. Teollisuuden osuus EU:n tavaraviennistä on yli 80 prosenttia.
EU-komissio on jo esittänyt eurooppalaisen teollisuuden tukemiseksi useita aloitteita, kuten vihreän kehityksen teollisuussuunnitelman. Niin sanottu nettonollateollisuutta koskeva säädös tukee puhtaan teknologian tuotantoa. Säädös kriittisistä raaka-aineista pyrkii monipuolistamaan toimitusketjuja.
Euroopalla on siis jo vireillä omia IRA-pakettia vastaavia hankkeita. IRA tosin vie vertailussa pidemmän korren paitsi rahamäärällä myös helposti ja nopeasti saatavilla veroeduillaan. Niiden rinnalla EU:n vastineet näyttäytyvät kankeina ja byrokraattisina. Unioni yrittää nyt kasvattaa myös teollisuuden valmistuskapasiteettia Euroopassa, mutta Gehrken mukaan vakavasti otettavaa budjettia siihen ei ole. Keinoksi jää sääntelyn keventäminen.
Millä kolmella sanalla EU:n nykyistä kauppapolitiikkaa sitten voisi kuvailla? Suojaava, resilientti ja juuttunut, vastaa Gehrke.
Kesäkuussa 2023 komissio esitteli taloudellisen turvallisuuden strategian. Yksi tärkeä osa sitä on komission ja jäsenmaiden riskinarviointi, joka koskee kehittyneitä puolijohteita, tekoälyä, kvanttiteknologiaa ja bioteknologiaa.
»Strategia keskittyy suojelemaan ennen muuta kriittistä teknologiaa ja varmistamaan, että innovaatiot eivät vuoda vääriin paikkoihin», Gehrke kertoo.
Se tarkoittaa siis käytännössä kaupan rajoittamista tietyillä aloilla.
Samaan aikaan EU kuitenkin tavoittelee kaupankäynnillä lisää kriisinkestävyyttä. Pandemia ja Venäjän hyökkäyssota saivat eurooppalaiset havahtumaan siihen, millaisia turvallisuusongelmia kansainvälisten toimitusketjujen riippuvuuksiin ja keskittymiin liittyy.
Gehrken mukaan EU:n uusi poliittinen motto kuuluu: »meidän on vähennettävä riskejä».
Puhetta riittää paljon, konkretiaa toistaiseksi vähän. Ei ole esimerkiksi selvää, pitääkö yritysten vähentää riskejä itse vai auttaako valtio tai EU niitä – tai mitä riskien vähentäminen ylipäätään tarkoittaa.
Samalla kun riippuvuutta Kiinasta yritetään vähentää, EU käy edelleen runsaasti kauppaa sen kanssa. Eurostatin mukaan tuonnin arvo Kiinasta EU:hun lähes kaksinkertaistui vuosina 2018–2022. Kiina oli viime vuonna EU:n suurin kumppani tavarantuonnissa.
Vaarana on, että EU:n ja Kiinan kauppasuhteet kiristyvät tulevaisuudessa. EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen kertoi syyskuussa, että EU aloittaa tutkinnan kiinalaisten sähköautojen saamista valtiontuista, jotka vääristävät kilpailua. Tutkinta voi johtaa siihen, että komissio asettaa kiinalaisautoille rangaistustullit. Kiina on jo uhkaillut Saksan autoteollisuutta vastatoimilla.
»Kiina yrittää pelata EU:n sisäisillä erimielisyyksillä ja horjuttaa unionin yhteistä kantaa avoimemmin kuin ennen», Gehrke sanoo.
Hänen kolmas sanavalintansa – juuttunut – viittaa EU:n tilanteeseen sopimuspöydissä.
Kiina yrittää pelata EU:n sisäisillä erimielisyyksillä.
EU on solminut paljon vapaakauppasopimuksia luodakseen eurooppalaisille yrityksille uusia markkinoita ja kaupankäyntimahdollisuuksia. Nyt unioni on jumissa monissa vanhoissa kauppakysymyksissä, koska se ei ole poliittisesti valmis tekemään myönnytyksiä. Mercosur-vapaakauppasopimus eli EU:n ja neljän Etelä-Amerikan maan välinen sopimus on tästä yksi esimerkki.
Kauppaneuvotteluihin vaikuttavat myös EU:n kestävyysaloitteet, kuten metsäkatoasetus ja hiilirajamekanismi CBAM, joka käytännössä tarkoittaa hiilitulleja. Unioni haluaa edistää ilmastokysymyksiä, mutta tiukka sääntely nostaa kustannuksia ja vaikuttaa siten kilpailukykyyn. EU onkin saanut neuvottelukumppaneiltaan kritiikkiä »vihreästä imperialismista».
Kaiken kaikkiaan kestävyyteen ja työelämän sekä ympäristön oikeuksiin liittyvät vaatimukset kuormittavat nyt EU:n kauppa-agendaa, koska erilaisia yhteensovitettavia intressejä on aiempaa enemmän.
Neuvottelut tärkeän ja tutun kauppakumppanin Yhdysvaltojen kanssa sujuvat nekin tahmeasti.
Teräs- ja alumiinitullikiistaan haettiin sopua lokakuun loppuun mennessä, mutta huippukokouksen loppulausunnon perusteella takarajaa siirrettiin vuodenvaihteeseen. Virallisesti neuvottelut terästulleista eivät ole vielä edes alkaneet, vaan komissio odottaa neuvottelumandaattia jäsenvaltioilta. Kriittisiin mineraaleihin kohdistuvat neuvottelut jatkuvat.
Ratkaisujen löytämiseen kohdistuu erityisiä aikapaineita ensi vuoden eurovaalien ja Yhdysvaltojen presidentinvaalien takia.
Tähän asti myös EU:n ja Yhdysvaltojen keskinäinen kauppa- ja teknologianeuvosto TTC on suomalaislähteiden mukaan osoittautunut kaupan näkökulmasta pieneksi pettymykseksi. Yhdysvallat ei ole ollut kiinnostunut keskustelemaan kauppaa vapauttavista tai keventävistä toimista, jotka hyödyttäisivät eurooppalaisia yrityksiä.
Valtiontuet ja kaupan rajoitukset ovat perinteisesti olleet EU:lle kauhistus, mutta maailmankaupan uudet tuulet ovat puhaltaneet unioniin toisenlaista ajattelua. Normaalisti EU suitsii valtiontukia tiukasti suojellakseen sisämarkkinoita epäreilulta kilpailulta. Komissio on kuitenkin höllentänyt valtiontukisääntöjä.
Ranska ja Saksa ovat ajaneet aktiivisesti EU:n valtiontukisäädösten muutosta. Saksa kaavailee esimerkiksi tukea teollisuudelle sähkön hinnan kompensoimiseksi. Tuki voi vaikuttaa siihen, missä teollisuus haluaa tuotteensa valmistaa.
»Saksan ja Ranskan teollisuuteen kohdistuvat uhat ovat vakavia. Mitä enemmän ulkoista painetta tulee, sitä isompi paine joillain jäsenmailla on toimia itse, jotta tuotanto ei pakene ulkomaille», Gehrke arvioi.
Protektionistiset voimat ovat vahvistuneet EU:ssa, ja ranskalaistyylinen, valtiokeskeinen lähestymistapa on saanut näkyvämmän roolin. Kaikkia jäsenmaita suunta ei miellytä, koska niiltä ei löydy tukipolitiikkaan yhtä syviä taskuja kuin suurilta jäsenmailta. Gehrken mukaan Suomi on tässä samassa veneessä Belgian, Itävallan, Slovakian, Tanskan, Ruotsin ja Alankomaiden kanssa. Ne ovat kaikki pieniä tai keskikokoisia vientivetoisia talouksia, jotka ovat vahvasti riippuvaisia EU:n sisämarkkinoista ja ulkomaisista markkinoista.
Mitä enemmän ulkoista painetta tulee, sitä isompi paine joillain jäsenmailla on toimia itse.
Tukipolitiikka on nyt kuuma poliittinen kysymys Euroopan suurten, keskikokoisten ja pienten talouksien välillä, Gehrke sanoo. Hän muistuttaa, että Euroopassa monet tuotantoketjut ovat sisämarkkinoiden kautta sidoksissa toisiinsa: saksalaisten autonvalmistajien tuotantoketjuissa on linkkejä ja mittavia osuuksia monissa EU-maissa.
Siksi nyt olisi tärkeää vaalia Euroopan vakautta, Gehrke ajattelee. Erityisesti Saksan ja Ranskan pitäisi keskittyä enemmän yhteiseen eurooppalaiseen teollisuuspolitiikkaan.
»Tarvitaan eurooppalainen ratkaisu, johon myös Saksa ja Ranska sitoutuvat. Tämä riippuu mielestäni pitkälti Saksasta, joka on ollut vastahakoinen osallistumaan asiasta käytäviin keskusteluihin.»
Vuosi sitten Euroopassa spekuloitiin, alkaako Yhdysvaltojen ja EU:n välillä kauppasota. Nyt kumpikaan tutkijoista ei mainitse sanaa haastatteluissa edes ohimennen.
Molemmat tosin varoittavat »välistävetäjistä». Turvallisuuden ja riskien vähentämisen nimissä annettu erityiskohtelu, kuten julkinen tuki tai sääntelyn keventäminen, voi johtaa väärinkäytöksiin ja hyväksikäyttöön. Kysymysmerkkejä leijuu myös EU:n jäsenmaiden yhtenäisyyden ympärillä.
Tutkijoiden puheesta välittyy kaikesta huolimatta optimismi.
Bruegelin David Kleimann uskoo, että Euroopan kauppapolitiikan ydin säilyy pitkälti ennallaan. EU:n bruttokansantuote on riippuvaisempi ulkomaankaupasta kuin vaikkapa Yhdysvaltojen, jonka talous nojaa enemmän kotimaiseen kysyntään. Hän näkee, että jo tehtyjen uudistusten ansiosta EU pystyy ajamaan etujaan paremmin kauppapoliittisin toimin.
Keinoja kaihtamatta EU:n ei silti tule toimia, Kleimann korostaa. Hän pitää tärkeänä, että EU pysyy neutraalina eikä pyri kauppapolitiikallaan vahingoittamaan joitain tiettyjä maita.
Nykyistä EU:n toimintaa voi Tobias Gehrken mielestä luonnehtia suhteellisen tasapainoiseksi. Riskejään innokkaasti karsiviin amerikkalaisiin verrattuna EU on jopa varovainen. Lokakuun huippukokouksen lopputulosta voi tosin tulkita niin, että unioni uskaltaa toimia itsenäisesti omien etujensa mukaan alistumatta Yhdysvaltojen käsikassaraksi.
Rohkeutta tarvitaan jatkossakin. Gehrke kannustaa EU:ta ottamaan enemmän riskejä ilmastonmuutoksen hidastamisessa, taloudellisen kriisinkestävyyden parantamisessa ja luovimisessa kahden suurvallan välissä.
»Vain ottamalla riskejä EU voi minimoida riskejään.»
»Vastauksilla kysymyksiin miksi ja miten on merkitystä. Mikään ei ole pelkästään normaalia», Cynthia Enloe sanoo.
Missä ovat naiset?
85-vuotias amerikkalaisprofessori Cynthia Enloe katselee usein suurella mielenkiinnolla kuvia kansainvälisistä huippukokouksista. Häntä kiehtovat esimerkiksi Nato-tapaamisten yhteydessä otetut ryhmäpotretit puolustusministereistä. Enloella on tapana laskea, kuinka monta naista kuvasta löytyy. Toisinaan muutama, monesti ei yhtään.
Mistä johtuu oletus, että kansallisen turvallisuuden työtehtävät koskettavat vain miehiä? Käsitys kansasta ja turvallisuudesta on vääristynyt, jos naiset suljetaan puolustuspolitiikassa ulkopuolelle. Vaalitaanko tällä tavoin valtioiden militarisoitumista eli sotilaallisen vallan kasvua maan sisällä, Enloe miettii.
Kysymys ei ole uusi. Enloe nosti naisnäkökulman kansainvälisen politiikan tutkimukseen 1980-luvulla ja haastaa yhä uusia sukupolvia pohtimaan, miksi sukupuolella on väliä, kun puhutaan vallasta.
Bostonissa on valjennut lokakuinen maanantaiaamu. Videopuhelun päässä kotoaan tervehtii leveästi hymyilevä Enloe oranssissa Patagonian takissaan, takanaan hyllyittäin kirjoja sekä pöytien ja lipastojen päällä lojuvia kirja- ja paperipinoja. Pinojen keskellä päivystää lattiasta kattoon ulottuva pehmokirahvi, joka on vilahtanut BBC:n uutisissakin. Kirahvista huoneessa ei kuitenkaan ehditä puhua.
Nyt puhutaan kansainvälisen politiikan feministisestä tutkimuksesta. Sen tekeminen ei ollut alun alkaen Enloelle itsestään selvää.
»Nolottaa sanoa, mutta uteliaisuuteni feministiseen analyysiin heräsi hyvin myöhään», Enloe toteaa.
Uteliaisuus toistuu Enloen puheessa jatkuvasti. Käsitteen feministinen uteliaisuus hän keksi vuonna 2003 erään Tokiossa pitämänsä luentosarjan yhteydessä. Hän pani merkille, että feminististen kysymysten esittäminen kansainvälisen politiikan yhteydessä oli monille kuulijoista uutta.
Niinpä Enloe halusi rohkaista ihmisiä kysymään. Esimerkiksi millaisia miehisyyden ihanteita Japanin puolustusvoimien rekrytoijat käyttivät houkutellessaan nuoria miehiä armeijaan? Todellisuudessa miehet halusivat mieluummin uran suuryritysten palkkalistoilla eivätkä sotilaina.
Feministien tärkein tehtävä on Enloen mukaan kyseenalaistaa se, mitä pidetään normaalina. Koko uransa ajan hän onkin esittänyt kysymyksiä ja kannustanut muita havainnoimaan, ovatko tavanomaisina pidetyt yhteiskunnalliset ilmiöt sittenkin vain totuttuja.
»Ihmisen ei tarvitse olla feministi alkaakseen kysyä feministisiä kysymyksiä», Enloe täsmentää.
Enloe varttui New Yorkissa Long Islandilla. Hän kuvailee itseään esikaupungin kasvatiksi. Selkeää urasuuntaa hän ei koe itsellään olleen. Enloe on lähtenyt aina sitä kohti mistä on ollut matkan varrella kiinnostunut, oman uteliaisuutensa ohjaamana.
Enloe opiskeli valtiotieteitä Kaliforniassa Berkeleyn yliopistossa, jossa hän myös kirjoitti väitöskirjansa ja opetti uransa ensimmäiset vuodet. Hän erikoistui Kaakkois-Aasian tutkimukseen, tarkemmin ottaen Malesiaan.
Kiinnostus Kaakkois-Aasiaan virisi parikymppisenä kesätöissä Yhdysvaltain maatalousministeriössä. Enloen tehtävänä oli avustaa eri puolilta maailmaa kesän mittaiseen harjoitteluohjelmaan saapuneita kalastuksen asiantuntijoita. Hän hoiti miesten juoksevia asioita, keitti kahvia ja kopioi papereita.
Eräs indonesialainen harjoittelija kysyi, mitä Enloe tiesi Indonesian vallankumouksesta hollantilaisten kolonialismia vastaan. Häntä hävetti tunnustaa, ettei tiennyt asiasta yhtään mitään.
Ihmisen ei tarvitse olla feministi alkaakseen kysyä feministisiä kysymyksiä.
Kysymyksestä muodostui yllättäen Enloelle ratkaiseva. Hän halusi vastauksia ja päätti suuntautua opinnoissaan Kaakkois-Aasian tutkimukseen.
Monet muut kurssikaverit valitsivat väitöskirjansa aiheeksi Indonesian, joka nousi mediassa esiin konfliktien vuoksi 1960-luvulla. Malesiasta Enloe ei tiennyt mitään, mutta hän halusi ottaa selvää.
Yhdysvalloissa kansalaisoikeusliikkeen voimistuminen ja laaja julkinen keskustelu mustien asemasta samoihin aikoihin myötävaikutti siihen, että Enloe halusi tutkimuksessaan pureutua etnisiin kysymyksiin. Malesian väestö oli – ja on yhä – jakautunut useisiin etnisiin ryhmiin: malesialaisiin, kiinalaisiin sekä intialaisiin.
Jotta voi ymmärtää etnisiin ryhmiin vaikuttavaa politiikkaa, on havainnoitava etnisten ryhmien tilannetta yksittäisen valtion sijaan useissa eri maissa, Enloe sanoo.
Erityisesti opettaminen Berkeleyn monikulttuurisessa ympäristössä innosti häntä ajattelemaan yli kansallisten rajojen. Enloe tiedosti, että hänen oppilaansa vertailisivat Kaakkois-Aasian eri väestöryhmiin vaikuttavaa politiikkaa siihen politiikkaan, joka tuntui etnisten vähemmistöjen arjessa Kaliforniassa.
Kipinä feministiseen näkökulmaan syttyi sekä naistutkimuksesta innostuneilta oppilailta että tutkijaystäviltä, joista yhä useampi ryhtyi feministisen liikkeen aktivistiksi. Enloe havahtui siihen, että hän oli koko uransa tuijottanut sukupuolittuneita ilmiöitä kiinnittämättä niihin huomioita. Puhuessaan vaikkapa Malesian poliisista hän puhui eri etnisiin ryhmiin kuuluvista miehistä – näkemättä heitä miehinä.
»Tämän tiedostaminen oli todellinen herätys. Se sai minut ajattelemaan uudella tapaa työstä, jota olin tehnyt kymmenen vuotta. Aluksi se oli noloa, olin jäänyt niin paljosta paitsi», Enloe muistelee.
Enloen ensimmäinen feministinen, militarismiin syventyvä teos ilmestyi vuonna 1983. Hänen kenties tunnetuin kirjansa Bananas, Beaches and Bases: Making Feminist Sense of International Politics ilmestyi seitsemän vuotta myöhemmin. Kun siitä julkaistiin nykyaikaistettu painos vuonna 2014, oli sivumäärä kaksinkertaistunut.
Työtahti ei ole vuosikymmenten saatossa hidastunut. Enloen viimeisin, ukrainalaisille feministeille omistettu kirja julkaistiin syyskuussa 2023. Kirja on pitänyt Enloen tien päällä. Suomessakin olisi tarkoitus vierailla – ensi kertaa sitten 1980-luvun, jolloin Enloe osallistui Helsingissä järjestettyyn feministiseen rauhankonferenssiin.
Enloe saapuu Suomeen tammikuussa pohjoismaisen feministisen verkoston kutsusta. Keskustelutilaisuuksien aiheena on militarismi Pohjoismaissa. Enloeta kiinnostaa erityisesti Nato-jäsenyyden vaikutukset: Miten Nato-jäsenyys esimerkiksi muokkaa miesten ja naisten käsityksiä turvallisuudesta Suomessa? Entä Ruotsissa?
Enloe kokee, että feministinen liike on opettanut hänelle paljon. Feministit jakavat aktiivisesti näkemyksiään ja tutkimustaan toisilleen.
Vaikka Enloeta tituleerataan erityisesti akateemisissa piireissä poliittiseksi teoreetikoksi, hän painottaa olevansa pikemminkin analyytikko. Hän pyrkii selittämään maailmaa eikä muodostamaan siitä teorioita.
Enloen feministinen analyysi kohdistuu poliittiseen elämään ja siihen, millaisia odotuksia eri sukupuolille on tässä yhteydessä asetettu. Millaisena pidetään hyväksyttävää tapaa olla mies tai nainen – ja kenen mielestä. Tätä Enloe kutsuu feministisellä tutkimuskäsitteellään maskuliinisuuksien ja feminiinisyyksien politiikaksi.
Hän on tarkka monikosta, sillä esimerkiksi sotilaalta odotetaan erilaista maskuliinisuutta kuin puolustusministeriltä.
Sukupuolittuneisiin käytäntöihin linkittyy vallan läpivalaisu: kenellä on valtaa, miten vallankahvaan päästään, miten siinä pysytään, ja mihin ja millä tavoin valtaa käytetään.
Vaikka paidattomana hevosella ratsastava Vladimir Putin ja hänen metritolkulla jatkuvat kokouspöytänsä herättävät länsimaissa huvittuneisuutta, Enloe sanoo sen olevan feministin silmin hyvin olennainen osa maskuliinisen vallan symboliikkaa Venäjällä.
Joe Bidenia tuskin nähdään paljas rinta rottingilla hevosen selässä, mutta hän ilmentää maskuliinista valtaansa halaamalla toisia, suremalla väkijoukoissa ja olemalla avoin murheistaan isänä. Omanlaisensa brändin on luonut myös maastonvihreässä t-paidassaan esiintyvä ja elitisminvastaisena kansanmiehenä tunnettu Volodymyr Zelenskyi.
»Feministianalyytikkoina tehtävämme on havainnoida näitä maskuliinisuuksia ja selvittää, saavutetaanko niillä haluttu lopputulos miesten ja naisten keskuudessa, paikallisesti ja kansainvälisesti», Enloe sanoo.
Maskuliinisuuksien politiikka loistaa kirkkaimmin siellä, missä naisia ei näy. Vaikkapa niissä Enloen tarkastelemissa puolustusministerien miesvaltaisissa potreteissa. Useasti vedotaan, että näin ne asiat ovat aina olleet – ja seuraavaksi viljelläänkin jo tunkkaisia stereotypioita.
Naiset ovat tunteellisia, miehet rationaalisia. Miehet suojelevat, naisia suojellaan.
Enloen mielestä tämä on absurdia. Monet kansainvälisessä politiikassa toimivat miehet ovat hyvin tunteellisia. Heidän tunteitaan kuitenkin pidetään tarmokkuuden merkkinä siinä missä naiset leimataan hysteerisiksi. Suurin osa aseteollisuuden tuotekehittäjistä on miehiä, jotka Enloen mukaan ovat ahkerasti vältelleet miettimästä menetyksen ja kivun raakaa todellisuutta. Sopiiko tämä mielikuvaan suojelevasta miehestä?
Enloen mukaan sukupuolittuneita oletuksia muun muassa tunteista ja rationalisuudesta on ylläpidetty kansainvälisessä politiikassa tietynlaisten miesten suosimiseksi ja naisten marginalisoimiseksi.
Vallitsevasta asiantilasta on kuitenkin mahdollista irtaantua. Enloe viittaa esimerkiksi edesmenneeseen amerikkalaiseen kansallisen turvallisuuden asiantuntijaan Daniel Ellsbergiin. Ellsberg tuli pohtineeksi, missä määrin hänen neuvomiensa kollegoiden ja presidenttien päätökset perustuivat lopulta pelolle siitä, että he saattaisivat näyttää toisten silmissä epämiehekkäältä.
Enloen uusin teos Twelve Feminist Lessons of War pureutuu nimensä mukaisesti kahteentoista feministiseen sodan oppiin. Heti ensimmäisillä sivuilla Enloe linjaa, ettei teoksessa ole kyse kärsimysten hierarkiasta. Toisin sanoen siinä ei tarjoilla väitteitä siitä, mikä sukupuoli kärsii sodassa eniten. Sen sijaan Enloe esittää, että kaikkia käynnissä olevia sotia olisi nykyistä helpompi ymmärtää, jos huomio kohdistuisi naisiin.
Millaisiin miehille tarjottaviin sukupuolirooleihin sotivissa maissa tukeudutaan? Millaisista naiseuden malleista valtion militarisointi on riippuvainen? Tällaisia kysymyksiä Enloe toivoisi pohdittavan. Sotien juurisyyt, todellinen hinta ja pitkälle kantautuvat seuraukset jäävät muuten pimentoon.
Enloe on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka Putinin hallinnolla on ollut vaikeuksia värvätä sellaisia miessotilaita, joita se uskoo tarvitsevansa Ukrainan nujertamiseen.
Enloen mukaan on selvää, etteivät monien venäläismiesten ajatukset miehenä olemisesta vastaa sitä, mitä hallinto heille sotilaan saappaiden kera yrittää tarjota. Siksi hallinto on joutunut turvautumaan patrioottisen ideologian lisäksi rangaistuksiin ja palkintoihin sekä miesten värväämiseen ulkomailta.
Venäjän hallinto on koettanut myös vedota äiteihin, tyttöystäviin ja vaimoihin miesten pestaamiseksi. Tämä ei ole tyypillistä ainoastaan Venäjällä, vaan kaikissa maissa, joissa miehiä halutaan sotimaan. Etenkin poikien äidit herättävät huolta; pelkona on, ettei heitä voi kontrolloida.
Lännessä Ukrainan on nähty kamppailevan itsenäisyytensä lisäksi länsimaisten arvojen puolesta. Enloe pitää ristiriitaisena, että samaan aikaan, kun länsimaissa puhutaan demokraattisten arvojen suojelemisesta, niissä katsotaan läpi sormien seksismiä ja rasismia.
Hän kertoo seuranneensa tiiviisti myös ukrainalaisten feministien esittämiä kannanottoja, joissa on vaadittu loppua naisten kokemalle lähisuhdeväkivallalle.
Kapeista miehen malleista johtuva toksinen maskuliinisuus ei ole Enloen mielestä automaattista tai peruuttamatonta. Tällä hän tarkoittaa sitä, ettei poikien tarvitse kasvaa uskoen, että taistelunhaluisuus on olennainen osa miehenä olemista. Miesten ei tarvitse katsoa maailmaa naisvihamielisten linssien läpi.
Hän kannustaa jälleen olemaan utelias: Millä tavoin yksikään työpaikka tai koulu onnistuu rummuttamaan kapeaa maskuliinisuuden perintöä eteenpäin? Kuka tästä hyötyy ja kuka häviää?
Lokakuu on pian väistymässä marraskuun tieltä. Edellisestä videopuhelusta on vierähtänyt muutama viikko, ja Enloe on juuri palannut Euroopan-työmatkalta takaisin Bostoniin. Kiireisestä aikataulusta ja oletettavasta aikaeroväsymyksestä huolimatta hän vastaa videopuheluun jälleen iloisesti hymyillen. Katseen vangitseva pehmokirahvi nököttää kirjahyllyjen vieressä yhä paikallaan.
Itse asia voi tällä kertaa odottaa – mikä on kirahvin tarina?
Enloe virnistää ja kääntyy tuolillaan. Hän kertoo ihastuneensa lelukirahviin lempikirjakauppansa lasten osastolla viitisentoista vuotta sitten. Ostopäätös syntyi heti.
»Ajattelin, että se voisi olla minun muusani. Sen päässä oleva Baseball-lippalaki on Clarkin yliopiston naistutkimuksen yksiköstä. Videopuheluissa ihmiset ovat kysyneet sen nimeä. Ehkä hänellä on nimi, mutta hän pitää sen itsellään», Enloe sanoo viitaten kirahviinsa she-pronominilla.
Kun kirahviin on tutustuttu, keskustelu kääntyy Euroopan-matkaan.
Enloe vieraili Lontoossa ja Genevessä puhumassa uudesta kirjastaan. Tunnelma etenkin Lontoossa oli jännittynyt Gazan ja Israelin välillä syttyneiden väkivaltaisuuksien vuoksi. Pohdittiin, estäisikö tunteiden ylikuumeneminen avoimen keskustelun.
London School of Economics -yliopistossa järjestettyä keskustelutilaisuutta saapui paikan päälle kuulemaan noin 200 ihmistä. Tilaisuus sujui lopulta hyvässä hengessä.
»Minusta tuntuu, että yleisö oli tehnyt sanattoman sopimuksen, että kaikki yrittäisivät kuunnella ja olla kunnioittavia toisiaan kohtaan», Enloe toteaa.
Pelottelusta ja kiusaamisesta Enloe ei pidä. Hän välttelee X-viestipalvelua eikä kirjoita blogia. Nopeatahtinen kuumien perunoiden syöttäminen bittiavaruuteen ei ole hänelle mieleistä.
»Rehellisesti sanottuna en usko olevani niin viisas, että minulla olisi hyödyllistä sanottavaa kaikesta koko ajan», hän summaa.
Kaikkia sotia olisi nykyistä helpompi ymmärtää, jos huomio kohdistuisi naisiin.
Yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen ei ole Enloen mielestä ennalta annettua ja pysyvää. Esimerkiksi hän nostaa Puolan lokakuiset parlamenttivaalit. Puolan väitettiin olevan peruuttamattomasti Unkarin oikeistopopulistisella tiellä, mutta hallitusta liberaalimpi oppositio kiri johtoon.
Kahtiajakautumista ruokitaan ennen kaikkea kylvämällä pelkoa, Enloe muistuttaa. Paras tapa niittää pelon siemenet on repiä niistä kasvaneet rikkaruohot juurineen irti maasta ja osoittaa niiden sisältämät väitteet perättömiksi. Pienetkin pyrkimykset luottamuksen rakentamiseen ja yhteistyöhön sellaisissa ympäristöissä, joissa niitä ei ole vaalittu, voivat olla merkittäviä.
Enloen uraauurtava työ on viitoittanut tietä monille alan tutkijoille.
»Näin feministitutkijan näkökulmasta Enloella on ollut ihan valtava merkitys», Tampereen yliopiston tutkijatohtori Saara Särmä kuvailee Enloen perintöä kansainvälisen politiikan tutkimukselle.
Särmä nostaa esille, kuinka kattavasti Enloe on tehnyt empiiristä tutkimusta ympäri maailmaa – milloin aiheenaan bangladeshilaisen vaatetehtaan työntekijöiden olot, milloin taas amerikkalaiskauppojen hyllyillä notkuvien säilykepurkkien alkuperä. Kansainvälinen politiikka yhdistyy arkipäivään, ja Särmä näkeekin tämän Enloen työn yhtenä suurena ansiona. Tutkimuskohteet avautuvat helposti myös alan ulkopuolisille.
»Ja aina kun hänet kohtaa, hän on äärimmäisen kannustava ja innostunut siitä, mitä nuoret tutkijat tekevät», Särmä lisää.
Enloen kirjoitustyyliä kuvaillaan usein »helposti saavutettavaksi». Se on ollut hänen tarkoituksensakin.
Hänen vuonna 1980 julkaistua teostaan Ethnic Soldiers luki akateeminen tutkijakunta, mutta kustantaja otti asiakseen markkinoida sitä myös laajalle yleisölle. Teosta myytiin tavallisissa kirjakaupoissa. Sittemmin Enloe on aina miettinyt tarkkaan kohdeyleisöään.
»Kirjoittaminen tavalla, joka on monenlaisten lukijoiden ymmärrettävissä, on mielestäni feminististä. Saavutettava ei tarkoita yksinkertaista. Minulle se tarkoittaa sitä, että voin kirjoittaa monimutkaisista asioista siten, että lukijat voivat pitää minua tilivelvollisena», Enloe selventää.
Tekstin ymmärrettävyys on Enloelle erityisen tärkeää sellaisten lukijoiden keskuudessa, joista hän kirjoittaa. Hän pitää oleellisena sitä, että lukijat voivat esittää kritiikkiä ja antaa palautetta silloin, jos hänen argumenttinsa eivät osu oikeaan. Tämä on myös hänelle itselleen aina mahdollisuus kehittyä.
Omiksi esikuvikseen Enloe nimeää Hannah Arendtin ja Virginia Woolfin. Lähes kesken lauseen hän nousee tuoliltaan ja kävelee kirjahyllyistä lähimmälle, osoittaa sen ylintä teosrivistöä ja toteaa: »Tämä kaikki on Hannah Arendtia.»
Enloe törmäsi Arendtin työhön ensi kerran 1950-luvulla, kun Arendt vieraili Berkeleyn yliopistossa luennoimassa. 20-vuotias Enloe istui luentosalissa kuuntelemassa Arendtia, joka puhui teoksestaan Totalitarismin synty. Omin sanojensa mukaan Enloe hädin tuskin sisäisti, mistä Arendt puhui. Hänelle tuli kuitenkin vahva tunne, että tämän ideoilla oli merkitystä.
»Hän inspiroi minua, sillä hän oli poliittista elämää syväluotaava nainen, joka mietti, millaista on olla aito kansalainen. Hänet oli otettava tosissaan.»
Enloe ihaili Arendtissa erityisesti sitä, miten vakava hän oli.
»Naisille ja tytöille sanotaan, että he ovat viehättävämpiä, jos he eivät ole vakavia. Miehille ja pojille ei koskaan sanota niin», Enloe huomauttaa.
Enloe iloitsee siitä, kuinka kansainvälistä feministisestä tutkimuksesta on tullut vuosikymmenten saatossa. Yhteistyö ulottuu akateemisista artikkeleista podcasteihin, workshop-tilaisuuksiin ja sosiaalisen median verkostoihin. Neljäkymmentä vuotta sitten kaikki tämä oli kaukana arkipäiväisestä.
Feminismi ei ole enää pitkään aikaan ollut pienen piirin työtä vaan valtavirtaa. Seksuaalisen häirinnän globaalin mediahuomion keskipisteeksi nostanut #metoo-liike on tästä yksi osoitus. Sitä on Enloen mielestä ristiriitaisella tavalla myös se, miten hallitsevat puolueet Kiinan, Unkarin ja Turkin kaltaisissa maissa ovat vihjanneet, että feministit voivat jopa muodostaa kansallisen turvallisuusuhkan.
Länsimaisia feministejä kritisoidaan aika ajoin liiasta valkoisuudesta.
Pelkästään valkoisten naisten asemaa ja näkemyksiä tarkastelevat feministit eivät ole Enloen mielestä tehneet työtään kunnolla. Liike on ollut monikulttuurinen ainakin kaikki ne vuosikymmenet, joiden aikana hän on ollut siinä mukana. Keskusteluissa kuuluu monta ääntä, jos haluaa kuunnella.
Entä millaista on pitää ääntä feministinä tutkimusalalla, joka on edelleen hyvin miesvaltainen?
Enloe ei näe itseään lasikattojen rikkojana. Pikemminkin hän kokee viestivänsä muille huoneessa oleville: valtiotieteilijä voi kuulostaa ja näyttää tältä – ja kaikenlaisista taustoista tulevia naisia tarvitaan mukaan keskusteluun.
Reichsbankin setelipainot kävivät kuumina Saksaa ravistelevan hyperinflaation aikaan. Kuvassa tuoreita seteleitä lähdössä kiertoon.
Saksa kompuroi vuonna 1923 kriisistä toiseen. Hallitukset vaihtuivat tiheään, inflaatio kiihtyi ennätyslukemiin ja ääriliikkeet voimistuivat. Lokakuussa kommunistit yrittivät vallankaappausta Hampurissa, marraskuussa natsit vuorostaan Münchenissä.
Berliini:
»En usko enää, että valtakunnan yhteys on pelastettavissa yhtä vähän kuin luulen hallituksen, katsoen vallitsevaan egosentrisuuteen kaikissa yhteiskuntakerroksissa, voivan pelastaa maata taloudellisesta perikadosta. Hiljainenko hajaannus vai katastrofimaiset tapahtumat, sitä on mahdoton ennustaa. Mutta mikä päivä tahansa voi tuoda mukanaan odottamattomia yllätyksiä.»
Harri Holma, 16. syyskuuta 1923
»Estääkseen oikealta tulevan kaappauksellisen diktatuurin, jonka [kansleri Gustav] Stresemann näki tulevan, hän pyysi diktatoorisen vallan hallitukselleen, jonka hän suunnitteli konstruoitavaksi puhtaasti porvarilliseksi direktoorioksi. Tässä hän ei onnistunut, koska hän oikeiston silmissä ei ollut oikean hengen mies.»
Harri Holma, 12. lokakuuta 1923
»Jollei nykyisestä paperirahasta ensi tilassa luovuta, kulkee talouselämä auttamatonta perikatoa kohti. Niin ikään on mahdotonta toivoa sisäisten levottomuuksien, kaikkialla jo päiväjärjestykseen kuuluvien ryöstöjen ja nälkäkravallien lakkaamista, jollei jokapäiväiseen talouteen saada uutta normeeraavaa tukipistettä. Paperimarkka ei ole ainoastaan kadottanut merkitystään arvonmäärääjänä vaan myös maksuvälineenä.»
Harri Holma, 25. lokakuuta 1923
»Oikeisto kuitenkin kaikitenkin sydämessään syvästi suree [Hitlerin] kaappauksen epäonnistumista, koska se toivoi sieltä käsin tulevan sen elementäärisen kansanvoiman, joka Berliinissä kaataisi ’marxistit’ ja kostaisi ranskalaisille passiivisen vastarinnan menetyksen.»
Harri Holma, 26. marraskuuta 1923
»En voi olla näkemättä joitakin valopilkkuja valtiollisella taivaalla. Tätä ei ole käsitettävä niin, että täällä olisi odotettavissa äkkinäinen poliittinen nousu tai uusi taloudellinen loistokausi, päinvastoin mieluummin niin, että lehti – palatakseni erääseen aikaisempaan vertaukseeni – nyt on pudonnut maahan asti, makaa siinä litteänä ja liikkumattomana, antaakseen joskus taas kasvuvoimaa mullalle, kun uusi kevät koittaa.»
Harri Holma, 12. joulukuuta 1923
Vanhan, vuoden 1991 luokkakuvan kasvot herättivät vuosikymmentä myöhemmin aivan uudenlaisia kysymyksiä. Raid oli sunni, Ahmad oli varmasti shiia ja Basil kristitty. Monen muun kohdalla kysymykseen oli vaikea vastata. Miksi?
Irakilainen toimittaja Ghaith Abdul-Ahad huomasi 2000-luvun sisällissodan vuosina palaavansa yhä uudestaan vanhan Bagdadissa otetun valokuvansa äärelle miettimään maata, jota ei oikeastaan enää ollut. Kuka joukosta oli ylipäänsä hengissä?
Vuonna 2003 alkaneesta Irakin sodasta on kirjoitettu paljon, mutta useimmiten kirjoittajina ovat olleet ulkopuoliset. Irakilaiset on niputettu siististi sunneihin ja shiioihin. Tämä jakolinja on toisinaan ulotettu koko Lähi-idän kattavaksi selitysmalliksi.
Presidentti George W. Bushin hallinto selvästi onnistui Irakin valtauksessa, aivan kuin Afganistanissa aiemmin. Yhtä selvää oli sen epäonnistuminen poliittisissa tavoitteissaan.
Amerikkalaisia on kritisoitu kyvyttömyydestä perehtyä Irakin olosuhteisiin, päätöksestä lakkauttaa Irakin armeija ja turvallisuuspalvelut sekä Baath-puolueeseen kuuluneiden erottamisesta valtionhallinnosta. Nämä olivat todellisia virheitä, joilla oli valtava merkitys.
Yhdysvaltojen kyvyttömyys valmistautua miehitykseen ja sen mukanaan tuomiin ennakoitaviinkin haasteisiin oli hämmentävän perinpohjaista. Taustalla lienee vaikuttanut toiveajatus siitä, että demokratia virtaisi raikkaan ilman lailla diktatuurin ummehduttamaan maahan, kunhan vain Yhdysvallat aukaisisi ikkunan.
Abdul-Ahadin kritiikki pureutuu vielä tätäkin paljon syvemmälle. Saddam Hussein oli julma diktaattori, mutta Irakin demokratisoiminen sodan avulla oli tuomittu epäonnistumaan. Yhdysvallat teki yksittäisiä virheitä, mutta koko sotaretki oli rakennettu valtavan virhepäätelmän varaan. Ketään ei voi saartaa, nöyryyttää ja pommittaa ja sitten käskeä muuttumaan demokratiaksi.
Valtion rakenteiden hajotessa ympäriltä syntyy valtatyhjiöitä ja uusia tilaisuuksia. Abdul-Ahadin kiehtova matka omaan kaupunkiinsa – sodan muuttamaan ja jatkuvasti uudelleen muokkaamaan Irakiin – tuo esiin monenlaisia ihmiskohtaloita. Tarinoita selviytymisestä, julmuudesta, opportunismista ja ideologisuudesta. Sekä siitä, miten samat ihmiset voivat eri vaiheissa käydä läpi näitä kaikkia ja palata taas lähtöruutuun.
Kyseessä on monessa mielessä matkakirja, vaikka etäisyydet ovat mitättömiä. Vieraus syntyy olosuhteiden muutoksesta, ymmärrys mahdollisuudesta keriä muutoksen reittejä yksi henkilökuva kerrallaan. Sodan liekit ovat kaikkialla erilaisia, mutta Irak muistuttaa siitä, miten vähän hornankattilaa voi hallita, kun sen kannen kerran nostaa irti.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
