Maailman voimakkain kehitysmaa

Maailman kallein yksityiskoti sijaitsee Intian Etelä-Mumbaissa. Liikemies Mukesh Ambanin nelihenkinen perhe on levittäytynyt asumaan 34-kerroksiseen torniin, jonka hinnaksi on arvioitu lähes miljardi euroa. Forbesin mukaan Antilia-rakennuksessa 600 palveluhenkilöä työllistävä Ambani on maailman 18. rikkain mies.

Kymmenkunta kilometriä Ambanin kotitalolta pohjoiseen sijaitsee Dharavi, Slummien miljonääri -elokuvan kuuluisaksi nostama slummi, jossa kahden neliökilometrin alueelle on eräiden laskelmien mukaan ahtautunut jopa miljoona intialaista.

1,3 miljardin ihmisen Intiaan mahtuu monta todellisuutta. Mumbain keskustassa ne ovat vieri vieressä, mutta kohtaavat harvoin. Ristiriitaisten todellisuuksien välinen jännite selittää myös sitä, miksi suurvaltahaaveet näkyvät Intian ulkopolitiikassa yhtä lailla kuin maan kehitysongelmat.

Gujaratin osavaltioon valmistui lokakuussa 2018 Intian itsenäistymisvuosien suurmiestä Sardar Vallabhbhai Patelia esittävä 182-metrinen patsas. Kuva: Divyakant Solanki / EPA / All Over Press

Onko Intia suurvalta vai kehitysmaa? Maailmanpolitiikassa on perinteisesti oletettu, että valtio voi kuulua vain jompaankumpaan kategoriaan. Intian kohdalla kysymys ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.

Intian talouden nopeaa kasvua on usein tulkittu niin, että maa »valmistuu» pian kehitysmaiden joukosta suurvaltojen kerhoon. Lähivuosille ennustettu 7–8 prosentin vuotuinen kasvu on ruokkinut kuvaa Intiasta tulevana talousmahtina. Sen nimellisarvoinen bruttokansantuote on jo nyt maailman kuudenneksi suurin, ja vuonna 2019 Intian ennustetaan ohittavan entisen siirtomaaisäntänsä Britannian.

Tällaisina kansantaloustilastot kertovat kuitenkin vain osatotuuden Intiasta. Asukasta kohti lasketulla bruttokansantuotteella Intia on vuoden 2018 tilastoissa romahtamassa sijalle 139.

Intian talouskasvua on siivittänyt erityisesti teknologiateollisuus; Bangalorea kutsutaan Intian piilaaksoksi. Intialaiset tietotekniikka­insinöörit paistattelevat kansainvälisissä parrasvaloissa noustessaan monikansallisten teknologiajättien johtoon, kuten 44-vuotias Sundar Pichai vuonna 2015 aloittaessaan Googlen toimitusjohtajana. Myös Microsoftin toimitusjohtaja Satya Nadella ja Nokian toimitusjohtaja Rajeev Suri ovat intialaisia.

Vaikka tietotekniikkasektori kasvaa kiivaasti, se kattaa silti alle 8 prosenttia Intian taloudesta. Lähes 60 prosenttia intialaisista ansaitsee elantonsa edelleen maataloudesta, ja kolmasosa maaseutuväestöstä elää köyhyysrajan alapuolella. Vuosittain yli 10 000 velkaantunutta maanviljelijää tekee itsemurhan.

 

Intia esiintyy samaan hengen­vetoon sekä ydinase­mahtina että lännen »ydinase-apartheidin» uhrina.

 

Maailman pääkaupungeissa puheet Intian noususta ovat johtaneet vaatimuksiin laajemman globaalin vastuun kantamisesta. Intiaa on esimerkiksi vaadittu leikkaamaan kasvihuonekaasupäästöjään pohjoisten teollisuusmaiden tapaan tai luopumaan sille myönnetyistä poikkeuksista vapaakaupan sääntöihin.

Mumbaissa kasvanut turvallisuuspolitiikan asiantuntija Ashley Tellis on johtanut talousluvuista yksioikoisen maailmanpoliittisen kaavan: 5,5 prosentin talouskasvu 2020-luvun alkuun mennessä nostaisi Intian Aasian alueelliseen johtoon ja 7 prosentin nousu kruunaisi siitä vääjäämättömästi maailmanmahdin. Kaavan aikaraja ohittuu pian, mutta selvyyttä Intian statukseen ei ole saatu.

Intia pelaa yhä sujuvasti kaksilla korteilla. Kansainvälisessä valuuttarahastossa se hakee kasvavan taloutensa nojalla isompaa palaa uudelleenjaettavista äänestyskiintiöistä, mutta Maailman kauppajärjestössä se vetoaa taloutensa haurauteen pysytelläkseen kehitysmaiden kategoriassa.

Intian häilyvä identiteetti ilmenee myös ydinaseneuvotteluissa. Maalla on 110 ydin­ohjusta, ja se on kieltäytynyt allekirjoittamasta vuoden 1968 ydinsulkusopimusta, joka estää uusia maita kehittämästä ydinasevalmiuksia. Silti Yhdysvallat on tehnyt Intian kanssa vuodesta 2008 lähtien yhteistyötä ydinvoiman siviilikäytössä poikkeuslainsäädännön nojalla.

Intia esiintyy samaan hengenvetoon sekä ydinasemahtina että lännen »ydinase-apart­heidin» uhrina – kiistattomana maailmanvaltana ja nöyryytettynä altavastaajana, jolta imperialistinen länsi haluaa kieltää oikeuden ydinaseisiin.

YK:ssa Intia vaikuttaa näennäisesti ristiriitaisissa ryhmittymissä: kehitysmaiden G77-liittoumassa se tunnetaan itsepäisenä eliittikerhojen arvostelijana, mutta samalla se tavoittelee itselleen pysyvää jäsenyyttä turvallisuusneuvostossa yhdessä muiden G4-maiden eli Japanin, Saksan ja Brasilian kanssa.

Intian pyrkimykset heijastavat sen suur­­valtahaaveiden ristiriitoja. Kun Intia 1970-­luvulla alkoi vaatia turvallisuusneuvoston uudistusta, se esittäytyi radikaalin demokratian esitaistelijana: se ei vaatinut paikkaa itselleen, vaan laajemmin neuvoston pysyvien jäsenyyksien globaalia uudelleenjakoa. Vuonna 1994 Intia lopulta turhautui tasa-arvoisen diplomatian kankeuteen ja on tavoitellut siitä asti jäsenyyttä itselleen.

Vuonna 2016 Intian entinen YK-suurlähettiläs Hardeep Puri Singh julkaisi provosoivan paljastusteoksen, jossa veteraanidiplomaatti vaati turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenien lopettavan uusimperialistiset sotilaalliset väliintulot Irakista Libyaan. Purin seuraaja Syed Akbaruddin mainostaa Intiaa vastapainona länsimaiselle interventiokulttuurille. Intialaisessa ajattelussa suvereniteettiperi­aatteen korostaminen polveutuu siirtomaahistorian haamuista.

Viimeksi Intia on ollut turvallisuusneuvoston vaihtuvana jäsenenä vuosina 2011–2012. Tuolloin Intia tunnettiin ensisijaisesti uutterana pidättäytyjänä: se ei halunnut suututtaa eri kannoilla olevia pysyviä jäseniä ja äänesti siksi usein tyhjää.

Turvallisuusneuvostopyrkimykset osoittavat, että Intia katsoo voivansa taistella pienempien puolesta havitellessaan itselleen valtaa. Se näkee itsensä periaatteellisena agitaattorina, mutta myös diplomatian äänettömänä yhtiömiehenä. Se arvostelee suurvaltakerhojen olemassaoloa samalla kun pyrkii niihin sisälle.

 

Kyynikko voi julistaa Intian käytöksen kaksinaamaiseksi vapaamatkustamiseksi: suurvalta yhtenä päivänä, kehitysmaa toisena.

Intiassa asia hahmotetaan kuitenkin toisin. Maan on nähty ansaitsevan suurvalta-aseman identiteettinsä, ei suoritustensa, perusteella.

Intiassa on uskottu maan erityislaatuisuuteen aina vuoden 1947 itsenäistymisestä saakka: Intia ei ole mikä tahansa valtio, vaan edustaa yhtä maailmanhistorian huomattavimmista sivilisaatioista.

Intian väestö kattaa kuudesosan maapallon asukkaista ja puolet demokraattisissa valtioissa elävistä ihmisistä. Lisäksi maa on uskonut kansainväliseen yhteistyöhön ja YK:n perusperiaatteisiin, lähettänyt kolmanneksi eniten sotilaita rauhanturvaoperaatioihin ja vastustanut ilman YK:n mandaattia aloitettuja sotia.

Pääministeri Narendra Modi tarjoili intialaissotilaille makeisia diwali-juhlan yhteydessä marraskuun alussa. Kuva: Government of India Press Information Bureau.

Ajatushautomoissa New Delhistä New Yorkiin on jo kolme vuosikymmentä povailtu, että Intiasta on varttumassa »normaali» valtio, joka pian oppii muiden suurvaltojen tavoille.

Tähän toivoon perustuu myös maailman­politiikan tutkimuksen sosialisaatioteoria, joka ennustaa diplomaattisen kanssakäymisen johtavan siihen, että heikompi osapuoli lopulta omaksuu suurvallan – yleensä Yhdysvaltojen – arvomaailman ja tavat. Kun länsimaissa puhutaan »normalisaatiosta», tarkoitetaan sillä yleensä eräänlaista amerikkalaistumista.

Siksi »nousevalta Intialta» odotetaan erilaista politiikkaa kuin kehitysmaa-Intialta. Intiasta on kuitenkin kehkeytymässä omanlaisensa luomus: maailman tärkein kehitysmaasuurvalta.

Yhteisiin sääntöihin perustuva maailmanjärjestys on viime vuosina joutunut ­koetukselle, kun kansainvälisiä eliittejä parjaavat nationalistit ovat nousseet valtaan eri puolilla maailmaa.

Intian voi laskea sääntöperustaisen järjestyksen puolustajiin luontevammin kuin monen eurooppalaisen oikeistohallituksen. Pääministeri Narendra Modi puhuu Davosin talousfoorumissa vapaasta maailmankaupasta intohimoisemmin kuin sen arkkitehti, Yhdysvallat. Intia uskoo YK:n kaltaisiin monenkeskisiin instituutioihin, joiden normit sitovat jäseniään. Se vetoaa päätöksissään kansainväliseen lakiin, ei vahvemman oikeuteen.

Ylevät periaatelinjaukset ulkomailla eivät kuitenkaan takaa sisäpoliittista liberalismia. Intian poliittinen ilmapiiri on synkentynyt ja sulkeutunut viime vuosina. Maa putosi Economist Intelligence Unitin demokratiaindeksissä vuonna 2018 sijalle 42, kymmenen sijaa edellisvuotta alemmaksi. Freedom House laskee Intian »vapaaksi demokratiaksi», mutta huomauttaa uusimmassa raportissaan muslimi­vähemmistöihin ja alakastisiin hinduihin kohdistuvasta syrjinnästä ja väkivallasta.

Joogaa harrastava Modi ei ole pasifisti. Ennen pääministeriksi nousuaan hän toimi vuosina 2001–2014 pohjoisen Gujaratin osavaltion johdossa. Vuoden 2002 helmikuussa Gujaratissa tapettiin yli 2 000 muslimia etnisesti motivoituneessa joukkovainossa. Modia on syytetty siitä, ettei hän puuttunut väkivaltaan vaan jopa lietsoi sitä.

Hindulaisuus on perinteisesti mielletty suvaitsevaiseksi, mutta Modin BJP-puolue on muokannut siitä konservatiivisen poliittisen aseen. Se rajaa Intian noin 180 miljoonaa ­muslimia ulos »todellisten» intialaisten perheestä.

Heti Modin valtakauden alussa vuonna 2014 yli 20 000 kansalaisjärjestöä menetti oikeutensa vastaanottaa rahoitusta ulkomailta. Päätös koski noin kolmasosaa rahoitukseen oikeutetuista järjestöistä.

Modin kaudella Intia on myös vajonnut Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistön­vapausindeksissä sijalle 138, Zimbabwen ja Afganistanin taakse. Keväällä 2018 ainakin kolme ison mediatalon päätoimittajaa painostettiin eroamaan tehtävistään Modiin kohdistuneen kriittisen uutisoinnin jälkeen. Human Rights Watchin vuoden 2017 raportin mukaan Modin hallitus pyrkii leimaamaan naisten, alakastisten ja muslimien oikeuksien puolesta puhumisen epäisänmaalliseksi.

Intian suurin osavaltio on 200 miljoonan asukkaan Uttar Pradesh. Vuonna 2017 Modi nosti sen johtoon hindunationalistisen munkin Yogi Adityanathin. Adityanath on vähätellyt kastittomiin Dalit-hinduihin kohdistuvaa väkivaltaa ja ehdottanut Intiaan Donald Trumpilta omaksuttua tiettyjen muslimimaiden kansalaisiin kohdistuvaa matkustuskieltoa. Lokakuussa 2018 Adityanath määräsi Allahabadin kaupungin historiallisen islamilaisen nimen muutettavaksi hindulaiseen Praya­graj-muotoon.

Intian pluralistinen yhteiskunta satoine kielineen ja alueellisine identiteetteineen on perustunut vuoden 1950 edistykselliseen perustuslakiin, jossa vähemmistöille taataan laajoja erityisoikeuksia ja Intiasta puhutaan »yhdistelmäkulttuurina». Hindunationalismin nousu on järkyttänyt herkkää yhteiskunnallista tasapainoa.

Monet pelkäävät tilanteen pahenevan entisestään, mikäli Modi tulevana keväänä valitaan todennäköiselle toiselle kaudelleen. Tällöin myös Intian ulkopolitiikka saattaa kääntyä nationalistisempaan suuntaan. Se voisi vähentää Intian panostuksia rauhanturvaoperaatioihin ja halukkuutta taata kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Suhteet naapurimaihin ovat jo heikentyneet, ja BJP:n islaminvastaisuus voi vaikuttaa myös Intian Lähi-idän politiikkaan.

 

Human Rights Watchin mukaan Modin hallitus pyrkii leimaamaan naisten, alakastisten ja muslimien oikeuksien puolesta puhumisen epäisänmaalliseksi.

 

Intialaiseen elekieleen kuuluu ulkopuolisia hämmentävä, tomerasti puolelta toiselle taipuva päänpudistus, jota ei koskaan voi tulkita yksiselitteisesti: se ei ole »kyllä» muttei myöskään »ei», vaan enemmänkin ilmaisu siitä, että pudistaja kuuntelee.

Vastaavasti Intian ulkopolitiikassa ei ole mustavalkoisia identiteettejä, itsestään selviä kehityssuuntia, eikä joko–tai-päätöksiin silottuvia vakaumuksia.

Intia itsenäisenä valtiona syntyi antikolonialistisesta taistelusta ja on siitä asti epäillyt länsimaisia instituutioita. Se on nousemassa maailmanpoliittiseksi mahdiksi, mutta samalla suuri osa maan väestöstä elää köyhyydessä. Intia on maailman suurin demokratia, mutta sen poliittista kulttuuria kuormittavat korruptio ja konservatismi.

New Delhin ulkopolitiikkaa on siksi vaikea tulkita ilman ehdollisia sivulauseita ja pienellä painettuja poikkeuksia. Kansainvälisen yhteisön pitää silti – tai juuri siksi – kuunnella tarkemmin.  

Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan tohtorikoulutettava Oxfordin yliopistossa, jossa hän tutkii Intian diplomaattista eliittiä.