Suomalaisia on totuttu pitämään globaalin lottoarvonnan voittajina. Hyvinvointivaltio ja poliittinen järjestelmä ovat antaneet erinomaiset eväät länsimaisen demokratian kehittymiselle.
Brittijournalisti Tim Marshall lähestyy globaalia lottoarvontaa maantieteellisestä ja geopoliittisesta näkökulmasta kirjassaan Prisoners of Geography. Tässä arvonnassa voittajaksi selviytyy Yhdysvallat. Marshallin mukaan Yhdysvallat on geopoliittisesti ihanteellisessa asemassa. Sillä on iso, yhtenäinen maa-alue ilman kehitystä erityisesti haittaavia luonnonmaantieteen olosuhteita, toimiva infrastruktuuri ja ongelmattomat naapurit.
Toisaalta Pohjois-Amerikka oli pitkään harvaan asuttu, ja eurooppalaisilla valloittajilla kesti kauan edetä itärannikolta syvemmälle länteen. Pidemmässä historiallisessa katsannossa voittaja on läntinen Eurooppa, jonka elinolosuhteet ovat olleet otolliset asumiselle ja kehitykselle tuhansien vuosien ajan. Golf-virta on lämmittänyt ilmastoa ja suuret joet ovat helpottaneet kulkemista.
Marshall seuraa evoluutiobiologi Jared Diamondin teesejä maantieteellisestä etumatkasta, jonka turvin valistus ja teollistuminen lähtivät liikkeelle juuri Länsi-Euroopasta. Muut maanosat ovat jääneet globaalissa lottoarvonnassa häviölle.
Asukkailleen huomattavasti haastavammat luonnonolot modernin sivistysvaltion kehittymiseen ovat tarjonneet Aasian hallitsemattoman suuri maa-alue, Lähi-itä aavikoineen ja vuoristoineen, Afrikka sademetsineen ja aavikkoalueineen sekä vuorien repimä Etelä-Amerikka.
Marshallin teesien mukaan Euroopan kansallisvaltioiden tilkkutäkin taustalla vaikuttavat erityisesti joet, jotka ovat muodostaneet luonnollisia rajoja ihmisryhmien välille. Mutta riittääkö maantiede selittämään globaalin politiikan ongelmia? Marshall etsii vastausta tähän kysymykseen kymmenen kansainvälisen konfliktin kautta.
Hän muistuttaa, että maantieteellinen koko on vaikeuttanut Venäjän ja Kiinan kaltaisten suunnattoman kokoisten valtioiden hallitsemista. Venäjän aggressiivista ulkopolitiikkaa hän selittää menneiden vuosisatojen pyrkimyksillä hallita alueita erityisesti Uralin länsipuolella. Toisena Venäjän johtajien huolena on ollut itäisen Keski-Euroopan laaja tasankoalue. Se on tarjonnut hyökkääjille hyvän tien suoraan Pietarin ja Moskovan porteille.
Tarkasti rajatut kansallisvaltiot ovat länsieurooppalainen innovaatio, joka keksittiin 1800-luvulla. Marshall johdattaa lukijansa pohtimaan, kuinka tämä malli olisi edes sovellettavissa Lähi-idän etnisten ja uskonnollisten heimojen tilkkutäkkiin. Sama ongelma koskee Afrikkaa sekä Aasian laajoja vuoristo- ja aroalueita.
Eurooppalaisten vallanpitäjien vetämät rajat eivät tunnusta paikallisten klaanien ja heimojen luonnollisten elinalueiden rajoja, mikä aiheuttaa näillä alueilla jatkuvia valtataisteluita. Yhtenä ajankohtaisena esimerkkinä Marshall nostaa esiin kurdien asuinalueiden jakamisen Turkin, Irakin ja Syyrian valtiollisilla rajoilla.
Tämän geopoliittisen ja historiallisen katsauksen rinnalla norjalaisen Bjørn Bergen kertomusteos kartalta kadonneista maista on hyvä muistutus maallisen katoavaisesta luonteesta.
Bergen teos kulkee maapallon halki Kanadan Vancouverinsaarelta aina Australian eteläpuolelle, Van Diemenin maalle, jossa sijaitsi 1800-luvulla yksi historian erikoisimmista yhteiskunnista. Nykyisellä Tasmanian saarella asui 12 000 ihmistä vuonna 1822. Heistä yli puolet oli rangaistusvankeja, mikä aiheutti haasteita pienen saaren järjestyksestä huolehtineille viranomaisille.
Kuten niin usein, eurooppalaiset tuhosivat saaren alkuperäiset asukkaat kirjaimellisesti viimeiseen mieheen ja naiseen. Saaren viimeinen alkuasukas kuoli vuonna 1876. Vuotta myöhemmin Britannia sulki rangaistuslaitoksensa, ja vuonna 1901 saari siirrettiin Australian hallintaan. Kartalta ei kadonnut vain Van Diemenin maa, vaan kokonainen alkuperäiskansa vain siksi, että erilaisuudelle ei ollut siirtomaassa sijaa.
Ukrainan kriisin jälkeen käsiteparista »uusi normaali» on tullut jonkinasteinen muotiselitys maailmanpolitiikan turbulenssille. Bergen teos osoittaa, että kysymys on pikemminkin vanhasta normaalista.
Valtioita on syntynyt ja kadonnut kartoilta niin kauan kuin on ollut ihmisiä. Valta on luonteeltaan muuttuvaa, eikä kansallisvaltiomalli ole historian loppu, vaikka se onkin osoittautunut kestäväksi.
Marshallin ja Bergen lähestymistavat karttoihin ovat hyvin erilaiset, mutta juuri sen vuoksi niiden lukeminen rinnan on hedelmällistä. Välillä on hyvä pysähtyä karttakirjan äärelle ja pohtia, millaisen kuvan se antaa maailmasta.
Konfliktien ratkaisun ydin on vuoropuhelussa, joka on mahdollista vasta kun on purkanut omat ennakkokäsityksensä pieniin palasiin.
Kirjoittaja on historian ja yhteiskuntaopin opettaja, joka tekee väitöskirjaa Suomen ja Venäjän rajan käsitehistoriasta Itä-Suomen yliopistossa.
