Kun tulevaisuus on näköalaton, muuttovirta vie kehittyvissä maissa maalta kaupunkiin: Afrikan, Aasian ja Lähi-idän kaupunkien väkiluku kasvaa yhteensä viisi miljoonaa joka kuukausi. Vuonna 2050 kaupungeissa asuu 6,4 miljardia ihmistä eli 3,1 miljardia enemmän kuin nyt. Seitsemän kymmenestä maapallon asukkaasta on tuolloin kaupunkilaisia.
Torontolaisen Globe and Mail -päivälehden toimittajan Doug Saundersin kirja Arrival City esittelee muuttajia, jotka liikkuvat eri puolilla maailmaa, maiden sisällä ja maasta toiseen. Saunders aloittaa kiinalaisesta Liu Gong Lin kyläpahasesta ja päättää matkansa Toronton Thorncliffeen.
Saundersin mukaan muuttoliike muokkaa tällä vuosisadalla yhteiskuntia ilmastonmuutoksen ohella enemmän kuin yksikään muu ilmiö. Jatkuva väestönkasvu päättyy kaupunkeihin: niissä tarvitaan aiempaa vähemmän lapsia perheiden elättämiseksi ja vanhempien vanhuudenturvaksi.
Maalta muuttajat saapuvat kaupunkien laitamille, joiden tärkein tehtävä on avata ovi kaupunkiin ja mahdollistaa eteenpäin siirtyminen. Samalla tulijoiden asuttamat kaupunginosat siirtyvät ja muuttuvat. Niistä tulee omaleimaisia taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia ydinkaupungin osia – tai ne slummiutuvat tai tuhoutuvat.
Tulijoiden kaupunginosat ovat kaikkea muuta kuin staattisia ja apaattisia. Parhaimmillaan ne antavat saapujille ja heidän lapsilleen mahdollisuuden turvatumpaan ja vakaampaan elämään. Toimiakseen asuinalueiden on luotava keskiluokkaa. Tarvitaan perheitä, joilla on riittävästi ansioita ja säästöjä aloittaa yritystoimintaa ja työllistää muita. Myös oman asumuksen ja sen alla olevan maan omistaminen on keskeistä, samoin mahdollisuus kouluttaa lapset.
Julkisen vallan on oltava mukana rahoittamassa muuttajien asuinalueiden syntyä ja infrastruktuuria kouluista viemäröintiin. Asukkaat on otettava mukaan alueiden kehittämiseen, sillä he tuntevat tarpeensa parhaiten.
Joskus ylhäältä päin johdetut kaupunkisuunnitteluhankkeet epäonnistuvat, kuten Amsterdamin Slotervaart. Nukkumalähiö nousi 1960-luvulla modernistisessa hengessä. Siirtolaisia muun muassa Marokosta vastaanottanut tienoo oli kuitenkin irrallaan ympäröivästä Hollannista ja hollantilaisuudesta. Se ghettoutui ja synnytti ääri-islamilaisia alakulttuureja, jotka olivat vieraita marokkolaisten perinteille.
Amsterdamin poliitikot ja Slotervaartin asukkaat havahtuivat turvattomuuteen ja puuttuivat asiaan viime vuosikymmenen puolivälissä. Kaupunginosaa ryhdyttiin muuttamaan: asuminen, taloudellinen toiminta ja pienteollisuus tuotiin samoihin kortteleihin. Vielä on varhaista sanoa, onko muutos parempaan pysyvä.
Siirtolaisuuden arka aihe on etnisyys. Kannattaako ylläpitää siirtolaisten luomien asumisalueiden etnistä yhdenmukaisuutta, kuten perinteisissä chinatowneissa, vai koettaa ylhäältä päin luoda monikulttuurisia kaupunginosia?
Saunders viittaa uuteen tutkimustietoon, jonka mukaan etninen klusteri saattaa olla tehokkain väylä sosiaaliseen ja taloudelliseen integraatioon. Tutkimuksen mukaan esimerkiksi Bangladeshin maaseudulta tulleiden asuttama Lontoon Tower Hamlets ei ole alttiimpi pysyvälle köyhyydelle ja sosiaaliselle eristäytymiselle kuin monikulttuurisemmat naapurustonsa. Tower Hamlets on köyhää aluetta, koska se yhtäältä vastaanottaa köyhiä ja toisaalta lähettää sosio-ekonomisesti noussutta väkeä etnisesti sekoittuneisiin, keskiluokkaisiin kaupunginosiin.
Muuttajien asuttamien alueiden paradoksi on, että asukkaat haluavat alueilta pois: joko hankkimalla työnteolla paremman elintason ja siirtymällä toisaalle tai muuttamalla kaupunginosansa entistä paremmaksi paikaksi elää. Asukkaita integroi halu olla urbaani kansalainen.
Kirjoittaja on MTV3:n ulkomaantoimittaja.
