Edellisessä Ulkopolitiikan numerossa (4/2019) Matti Pesu ilmaisi huolensa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osaamisen tilasta. Kysymys on tärkeä ja paikallaan, mutta on syytä hetki pohtia, mitä ulkopolitiikan osaamisella tarkoitetaan, minkälaista osaamista tarvitaan tulevaisuuden haasteisiin vastaamiseksi ja miten nykyistä osaamisen tasoa käytännössä nostetaan.
Ulkopolitiikan »osaamisella» voidaan viitata laajasti Suomen kykyyn harjoittaa ulkopolitiikkaa (poliittinen taito) ja ulkoasianhallinnon käytäntöihin ylläpitää suhteita kansainvälisen järjestelmän arjessa (diplomatia). Praktisen osaamisen ohella ulkopolitiikan osaamisella voidaan viitata myös teoreettis-empiiriseen asiantuntemukseen. Pesun kritiikki kohdistui jälkimmäiseen, kun hän totesi Suomen ulkopolitiikan tutkimuksen ja opetuksen näivettyneen. Väite pitää sisällään oletuksen, että niin ulkopolitiikan tutkimus kuin opetus ovat joskus olleet selvästi nykyistä paremmilla kantimilla. Väite vaatisi paremmin empiiristä evidenssiä. On toki ollut aikoja, jolloin ulkopolitiikkaa on tutkittu nykyistä enemmän, mutta Suomessa ei ole koskaan ollut ainoastaan ulkopolitiikkaan fokusoitunutta oppialaa tai tutkinto-ohjelmaa. Tämä voisi olla toisinkin.
Tampereen yliopistossa rakensimme kahdeksan vuotta sitten rauhankysymyksiin keskittyvän kansainvälisen maisteriohjelmamme (MA in Peace, Mediation and Conflict Research). Yksi sen tavoitteista on ollut kasvattaa osaajia laajalle rauhanrakentamisen sektorille. Teoreettisen ymmärryksen ohessa opetamme käytännönläheisempiä taitoja ja rakennamme kontaktipintaa käytännön toimijoihin, jotta nämä pystyvät jakamaan kokemustaan opiskelijoiden kanssa. Samantapaiselle teoreettista ja käytännön osaamista yhdistelevälle, diplomatiaan keskittyvälle ohjelmalle olisi varmasti kysyntää.
Jotta voimme todentaa ulkopolitiikan asiantuntemuksen laskun, on syytä pohtia myös, mitä kaikkea kuuluu ulkopolitiikan (tutkimuksen) piiriin. Ulko- ja turvallisuuspolitikka eivät ole toistensa synonyymejä, ja Suomen ulkopolitiikka on moninaisempaa kuin pelkät suurvaltasuhteet. Olen esimerkiksi itse tutkinut viime vuosina Suomen rauhanvälitysdiplomatiaa. Rauhanvälitys on Suomen ulkopolitiikan painopistealueita ja siten ennemminkin ulkopolitiikan keskiössä kuin marginaalissa.
Rauhanvälitys auttaa ymmärtämään, miten diplomatia on viime vuosina muuttunut. Menneinä vuosikymmeninä rauhanvälitys ymmärrettiin pääosin eläköityneiden diplomaattien erityisalana, johon diplomaatin ura antoi riittävän osaamisen. Viime vuosikymmeninä on muodostunut ammattimainen rauhanvälityksen toimijoiden piiri, johon kuuluu erilaisia toimijoita kansalaisjärjestöistä, kansainvälisistä organisaatioista, ulkoministeriöistä ja tutkimuskentältä.
Rauhanvälitys on ennemminkin ulkopolitiikan keskiössä kuin marginaalissa.
Suomenkin ulkopolitiikka on osin »yksityistetty», ja Suomi harjoittaa rauhanvälitysdiplomatiaa usein kansainvälisesti tunnustettujen järjestöjen, kuten Crisis Management Initiativen (CMI), Suomen Lähetysseuran (Felm) tai Kirkon Ulkomaanavun kautta. Yhteistyö on luonut uudenlaisen rauhandiplomatian osaamispoolin.
Ulkopolitiikan alaan kuuluu myös kehitysyhteistyö ja julkinen diplomatia (public diplomacy). Suomi on ulkopolitiikassaan panostanut viime vuosina naisten aseman vahvistamiseen ja arktiseen alueeseen. Diplomatian arkipäivän käytänteiden tutkimus voi olla yhtä mielekästä ja merkityksellistä kuin Suomen ja Venäjän suhteiden tai Suomen Nato-politiikan tutkimus. Väitän, että meiltä puuttuu tarkempi tieto siitä, minkälaista Suomen ulkosuhteisiin liittyvää tutkimusta tällä hetkellä tehdään Suomen eri korkeakouluissa mutta myös ulkomailla.
Ulkopolitiikan osaamisen kannalta tärkein kysymys on kuitenkin, minkälaista tietoa ja osaamista tutkijat voivat tuottaa ja minkälaisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin tutkimus ylipäänsä vastaa. Ulkopolitiikan asiantuntemuksella tai osaamisella viitataan usein empiiriseen tietoon siitä, miten Suomi on ulkosuhteita harjoittanut. Toisaalta kriittinen tutkimus auttaa ymmärtämään diplomatiaa ja ulkopolitiikkaa jäsentäviä yhteiskunnallisia ilmiöitä, normeja, käytäntöjä ja niiden muutosta.
Ulko- ja tuvallisuuspolitiikan tutkimus voi etsiä vastauksia myös siihen, miten Suomi voi sopeutua pitkällä aikavälillä muuttuviin turvallisuushaasteisiin. Haluan peräänkuuluttaa uutta turvallisuustutkimusta, jossa uhkien ja puolustuksen ohessa tai niiden rinnalla puhutaan riskeistä ja resilienssistä. Suomen turvallisuus kiinnittyy globaaleihin tai koko planeettaa koskeviin viheliäisiin ongelmiin.
Ilmastomuutoksen tulee olla turvallisuusajattelun keskiössä, samoin kuin erilaisten ylirajaisten ilmiöiden pakolaisuudesta pandemioihin ja hybridivaikuttamisesta terrorismiin. Uudessa turvallisuustutkimuksessa kansallinen ja globaali näkökulma kohtaavat, koska lähitulevaisuuden massiivisiin haasteisiin ei ole olemassa vain kansallisia ratkaisuja. Tutkimuksen tehtävä on löytää keinot, miten pystymme toimimaan ja elämään kompleksisessa maailmassa, jossa on sopeuduttava epävarmuuteen ja ennakoimattomiin käänteisiin.
Uusi laajempi turvallisuuspolitiikka ei kiistä perinteisten sotilaallisten uhkien mahdollisuutta, mutta käsittelee niitä osana laajempaa turvallisuutta. Tutkimus tarjoaa punnittua tietoa siitä, minkälaisia muutospaineita uudenlainen turvallisuusympäristö aiheuttaa instituutioille ja millä eri tavoin yhteiskunnan resilienssiä pystytään tukemaan niin kansallisesti, lähialueilla kuin globaalisti.
Minkälaisiin valintoihin päädytään, on poliittisen keskustelun ja päätöksenteon asia. Tutkimuksen, päätöksenteon ja toimijuuden rajapinnassa kuitenkin syntyy kaivattua uudenlaista osaamista turvallisuuspolitiikassa.
