Venäjän hyökkäyssota ja Nato-jäsenyys ovat historiallisella tavalla muuttaneet Suomen suhtautumisen Venäjään. Asia on kenties sen itsestäänselvyyden takia jäänyt Nato-keskustelussa yllättävän vähälle käsittelylle, vaikka muutoksen ulkopoliittiset vaikutukset ovat kouriintuntuvia.
Asennoituminen Venäjään on Suomen ulkopolitiikan ikiaikainen kysymys. Eläköitynyt suurlähettiläs René Nyberg on kuvannut Venäjää turvallisuuspoliittiseksi dilemmaksi, jota ei voi ratkaista vaan ainoastaan hallita.
Norja on kylmän sodan vuosista alkaen hahmottanut oman Venäjä-suhteensa hallintaa pelotteen ja rauhoittamisen käsiteparin kautta.
Maa on omilla sotilaallisilla kyvyillään ja liittolaisiinsa tukeutuen luonut korkean kynnyksen Venäjän sotilaalliselle aggressiolle. Rauhoittamispolitiikkaa taas on ollut sotilaallisen toiminnan rajoittaminen, lähialueyhteistyö ja poliittisten suhteiden ylläpito.
Pelotteen ja rauhoittamisen suhdetta on säädelty turvallisuuspoliittisen tilanteen mukaan.
Pohjoismaiden historiallisista eroista huolimatta käsitepari sopii myös Suomen Venäjä-tasapainoilun kuvaamiseen. 1940-luvun puolivälistä aina 2010-luvulle Suomi lähestyi itänaapuria rauhoittamisen kautta, tosin vaihtelevin painotuksin.
Diplomatia nähtiin ensin välttämättömänä ja sitten hyödyllisenä keinona Venäjä-dilemman hallitsemisessa. Suomi oli valmis rajoittamaan sotilaallista yhteistyötään ylläpitääkseen hyviä suhteita Moskovaan.
Venäjän uhan kasvu on viimeisen vuosikymmenen aikana ohjannut Suomen asennoitumista kohti pelotepolitiikkaa. Venäjän ensimmäinen hyökkäys Ukrainaan vuonna 2014 toi puolustusyhteistyön keskeiseksi osaksi Suomen pelotetta. Suomi kuitenkin pysyi Naton ulkopuolella ja ylläpiti poliittisia suhteita Venäjään.
Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 romahdutti suomalaisten uskon vanhoihin toimintatapoihin. Poliittinen suhde Moskovaan on laitettu jäihin, ja Natoon liittymisen myötä sotilaalliselle yhteistyölle itse asetetut rajoitteet ovat poistuneet.
Suomi hallitseekin näillä näkymin Venäjä-dilemmaansa pelotteen avulla. Yhtälö voi muuttua, jos Moskova lopettaa aggressiiviset toimensa rajanaapureitaan ja länttä kohtaan tai jos Suomen läntinen sotilaallinen selkänoja selvästi heikkenee.
Suomelle Venäjä säilyy turvallisuusuhkana. Tätä viestiä suomalaisten päättäjien tulisi painokkaasti välittää liittolaisilleen.
Venäjä-dilemman käsittelemisen konkreettisia keinoja olisi syytä alkaa pohtia syvemmin.
Suomen tulisi ensinnäkin ottaa kaikki irti Nato-jäsenyyden tarjoamista hyödyistä. Naton roolia Pohjois-Euroopassa on syytä vahvistaa ja sotilaallisia suhteita keskeisiin liittolaisiin syventää.
Liittolaissuhteiden hallinta on tärkeässä asemassa Suomen pelotepohjaisessa Venäjä-
politiikassa. Suojatummassa asemassa olevat Nato-maat saattavat pian nähdä sotimisen heikentämän Venäjän vähemmän uhkaavana. Puhti Naton pelote- ja puolustustoiminnan kehittämiseen voi hiipua.
Suomelle Venäjä säilyy turvallisuusuhkana. Tätä viestiä suomalaisten päätöksentekijöiden tulisi painokkaasti välittää liittolaisilleen.
Tämä ei tarkoita megafonidiplomatiaa vaan kirkasta viestintää Suomen turvallisuushuolista muun muassa liittolaisten kanssa käytävissä keskusteluissa, keskeisissä strategisissa asiakirjoissa ja ulkopoliittisen johdon ulostuloissa.
Uuden Venäjä-politiikan ei tule rakentua ainoastaan sotilaallisten tekijöiden varaan. Suomen pitäisi edistää kansainvälisillä foorumeilla toimia, joilla vaikeutetaan Venäjän sotilaallisen kyvyn vahvistumista tulevaisuudessa. Riippumatta Ukrainan sodan ratkaisusta lännen tulisi edelleen pyrkiä estämään edistyneen kaksikäyttöteknologian päätymistä Venäjän puolustusteollisuuden käyttöön.
Venäjän hyökkäyssota on johtanut suomalaisvenäläisten kauppasuhteiden romahtamiseen. Länsi on asettanut kovia pakotteita Venäjälle, ja maan markkinoihin liittyy suuria investointiriskejä. Jos tilanne jonain päivänä muuttuu, on Suomessa lähestyttävä kauppasuhteita turvallisuuspolitiikka edellä. Haitallisia riippuvuuksia ei saisi enää päästää syntymään.
Suomen Venäjä-suhteen rauhoittamiseen nojaava osuus on kutistunut olemattomaksi. Se ei kuitenkaan ole täysin kadonnut.
Ulkopoliittinen johto on korostanut Nato-jäsenyyden puolustuksellista luonnetta. Suomessa halutaan myös ylläpitää pelotetta ja puolustusta tavalla, joka ei turhaan ruoki arvovallastaan herkän suurvallan vastatoimia. Kaikkein voimakkaimmat sotilaallisen voiman demonstraatiot jätettäneen takataskuun pahemman päivän varalle.
Suomessa on syytä varautua jännitteisiin aikoihin.
Venäjä tuskin lakkaa ajamasta omia turvallisuusintressejään luoteisilla rajoillaan. Sen strateginen asema Koillis-Euroopassa ei ole ollut näin heikko sitten 1700-luvun alun. Venäjä haastaa jatkossakin vallitsevaa eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää ja pyrkii vahvistamaan asemaansa Euroopassa poliittisin ja sotilaallisin keinoin.
Nato-jäsenyys on tehnyt Suomeen kohdistuvan sotilaallisen hyökkäyksen riskin olemattomaksi. Suomi ei kuitenkaan ole immuuni Venäjän muille painostustoimille.
Väliaikainen sotilaallinen heikkous saattaa pakottaa Moskovan käyttämään entistä enemmän hybridivaikuttamista sekä rakentamaan pelotteensa ydinasearsenaalinsa varaan.
