Historia tuntee kolme demokraattisten valtioiden syntyaaltoa, joista viimeisin 1900-luvun lopulla loi demokratioita muun muassa Itä- ja Etelä-Eurooppaan sekä Latinalaiseen Amerikkaan. Uudella vuosituhannella aalto kääntyi. 2010-luvulla on nähty globaalisti demokratian taantumista ja autoritaarisuuden vahvistumista.
Olemmeko menossa kohti demokratian vai autoritaarisuuden aikakautta? Tätä pohtivat Harvardin yliopiston hallinnon professori Steven Levitsky ja Toronton yliopiston politiikan tutkimuksen professori Lucan Way tuoreessa kirjassaan Revolution and Dictatorship, jossa he analysoivat historiallisesti 13:a autoritaarista valtiota.
Kirjan mukaan autoritaarinen hallinto tarvitsee kestääkseen yhtenäisen eliitin, voimakkaan ja uskollisen väkivaltakoneiston sekä heikon ja jakautuneen opposition. Näin voidaan estää eliitin sisäisten jakolinjojen synty, tukahduttaa kriittisiä mielenilmauksia, heikentää opposition kykyä mobilisoida kansalaisia sekä torjua väkivaltaiset vallankaappaukset.
Kiina, jonka kommunistinen puolue täytti juuri 100 vuotta, on kirjoittajien mukaan oppikirjaesimerkki kestävästä autoritaarisesta valtiosta. Maassa ei ole nähty eliitin sisäisiä konflikteja puolueen uudella valtakaudella, maan asevoimat ovat tiukasti puolueen ohjauksessa, ja kriitikoita rajoitetaan kontrolloimalla sanan- ja kokoontumisvapautta.
Nämä »kestävän autoritaarisuuden pilarit» eivät yksin määritä hallinnon pitkäikäisyyttä, vaan merkitystä on myös sillä, kuinka keskitetty valta syntyy. Kirjan mukaan pitkäikäisimmät autoritaariset valtiot syntyvät vallankumouksesta eli vanhan hallinnon kaatamisesta, joka muuttaa radikaalilla tavalla valtiota ja yhteiskunnan kulttuurista perustaa.
Autoritaaristen hallintojen menestys perustuu paradoksaalisesti niiden vastustukseen. Esimerkiksi Kiinan vuosien 1966–1976 kulttuurivallankumouksen väkivaltaisuudet tai vuoden 1989 Tiananmenin aukion mielenosoitukset lujittivat kommunistisen puolueen valtaa. Pelko epävakaudesta tiivisti eliitin rivejä ja motivoi rakentamaan entistä voimakkaampia turvallisuuskoneistoja.
Pitkän linjan tutkija, 90-luvulla Venezuelan kauppa- ja teollisuusministerinä toiminut Moisés Naím tarkastelee kirjassaan The Revenge of Power kylmän sodan jälkeen syntyneitä autoritaarisia hallintoja, jotka ovat saaneet alkunsa populistisen johtajan vaalivoittoa seuranneesta hyökkäyksestä liberaaleja instituutioita kuten oikeusvaltiota ja riippumatonta mediaa vastaan.
Kirjan ydinteesin mukaan autoritaarisuus – rajoittamaton ja keskitetty valta – ei ole hallintotapana muuttunut, mutta keinot hankkia ja ylläpitää valtaa ovat. Naím kutsuu tätä autoritaariseksi strategiaksi, joka koostuu kolmesta osatekijästä: populismista, polarisaatiosta ja totuudenjälkeisestä politiikasta.
Populismilla hän tarkoittaa politiikanteon tapaa, jossa johtaja väittää edustavansa kansan todellista ääntä vanhaa eliittiä vastaan. Populistinen retoriikka saa parhaiten vastakaikua ristiriitojen jakamissa yhteiskunnissa ja totuudenjälkeisessä poliittisessa kulttuurissa, jossa tunteisiin ja mielipiteisiin vetoamisen merkitys korostuu faktojen kustannuksella.
Noustuaan strategian avulla valtaan, seuraava askel on vallan keskittäminen. Se tapahtuu asteittain muuttamalla puolueetonta lainsäädäntöä omalle hallinnolle edulliseksi, rajoittamalla vapaan median toimintaa ja manipuloimalla yleistä mielipidettä. Kun lopulta oikeuslaitoksen riippumattomuutta horjutetaan ja poliittisten vastustajien toimintamahdollisuuksia aletaan tukahduttaa, ollaan jo pitkällä vallan keskittämisen tiellä.
Teokset käsittelevät keinoja, joilla autoritaariset hallinnot ylläpitävät valtaansa. Kun 2000-luvulla demokratioiden määrä on vähentynyt ja autoritaaristen valtioiden määrä on kasvanut, on kiinnostava kysymys, jatkuuko trendi ja millaiset autoritaariset valtiot osoittautuvat kestävimmiksi.
Vaikka monet autoritaariset hallinnot romahtivat kylmän sodan aikana, osa vallankumouksesta syntyneistä autoritaarisista maista säilyi. Näitä ovat esimerkiksi Kiina, Kuuba ja tietyin varauksin Venäjä Neuvostoliiton seuraajana.
Uusilla autoritaarisilla hallinnoilla ei usein ole vallankumouksellista alkuperää, mutta niillä on erilaisia kestävän autoritaarisuuden ominaisuuksia. Naímin analysoimissa valtioissa, kuten Orbanin Unkarissa tai Erdoğanin Turkissa, vallanpitäjät on valittu vaaleilla, mutta hallinnot ylläpitävät valtaansa rajoittamalla lehdistöä, kansalaisyhteiskuntaa ja oikeusvaltiota.
Levitsky ja Way katsovat Neuvostoliiton hajoamisen johtuneen viimekädessä sosialismin ja autoritaarisuuden tappiosta liberaalille demokratialle ja markkinataloudelle yhteiskuntamallien välisessä kilpailussa. Kansalaiset halusivat muutosta. Voikin olla, että autoritaarisuuden leviämistä torjutaan parhaiten pitämällä huolta läntisen yhteiskuntamallin vetovoimasta ja demokratioiden kanssa tehtävän yhteistyön hyödyllisyydestä.
Jää nähtäväksi, millaista aineistoa Ukrainan sota tarjoaa sotien merkityksestä autoritaaristen hallintojen asemalle ja millaiset autoritaariset maat osoittautuvat kestävimmiksi. Toivoa sopii, että kuohunnan jälkeen näemme demokratian neljännen aallon.
