Siitä on kahdeksan vuotta, kun aikuiset miehet edellisen kerran polkivat liian pienillä polkupyörillä Venäjältä Suomeen. Edes lumi ja pimeys eivät tulijoita hidastaneet. Turvapaikkaa hakeneita ihmisiä tuli useita satoja muuten niin hiljaisilta Raja-Joosepin ja Sallan raja-asemilta marraskuussa 2015.
Lisääntyviä rajanylityksiä seurattiin epäuskoisena Helsingissä asti. Kuinka paljon heitä voi tulla?
Ensin kiellettiin rajanylitys pyörällä. Tulijat siirtyivät vanhoihin autoihin. Turvapaikanhakijoiden tulo päättyi tuolloin vasta, kun presidentinkansliasta otettiin yhteys Kremliin.
Tasavallan presidentille tapahtumaketju jätti trauman, johon hän on palannut vuosien mittaan monta kertaa niin suljettujen ovien takana kuin julkisuudessa. Ennen tämänsyksyistä uusintaa Sauli Niinistö on nostanut aiemmat rajanylitykset esiin useasti puhuessaan Venäjän ilkeyksistä.
Kahdeksan vuoden takaisen rajatilanteen syy oli Niinistön mukaan Venäjän vastaus Suomen ja Naton kiihtyneelle harjoitustoiminnalle.
Niinistö itse on valvonut tiukasti Puolustusvoimien kansainvälistä harjoitustoimintaa ja läntistä sotilasyhteistyötä. Niinistön varovaisuus näkyi esimerkiksi Helsingin Sanomien mukaan Suomen osallistumisessa Yhdysvaltojen ohjusvaroitusjärjestelmään, ilmatorjuntajärjestelmän hankinnassa ja jopa Ilmavoimien varalaskupaikkoihin liittyvässä sopimuksessa.
Oliko venäläisten tarkoitus kylvää epäluuloa Suomeen? Saavuttiko Venäjä ainakin hetkellisesti tavoitteensa, jos kahdeksan vuoden takainen turvapaikanhakijoiden sysääminen rajalle sai Niinistön varomaan? Natoonkaan hän ei johdatellut Suomea ennen kuin oli pakko.
Näitä piti kysyä Niinistöltä itseltään, mutta presidentinkanslia kieltäytyi UP-lehden haastattelupyynnöstä aikataulusyihin vedoten.
Niinistön pian päättyvä 12 vuoden presidenttiaika tullaan muistamaan radikaalista linjan muutoksesta, joka betonoi Suomen aseman lännessä. UP-lehti kävi läpi Niinistön puheita, esiintymisiä ja lehtikirjoittelua 15 vuoden ajalta sekä keskusteli niin tutkijoiden kuin useiden presidenttiä läheltä seuranneiden ihmisten kanssa selvittääkseen, millaisen perinnön Niinistö jättää seuraajalleen ja Suomen ulkopolitiikalle.
Ankara pakkanen paukkui niin Helsingissä kuin Moskovassa lauantaina neljäs helmikuuta 2012.
Vielä silloin samassa sarjassa pelanneet Jokerit ja HIFK kohtasivat Talviklassikko-ottelussa. Olympiastadionilla nähtiin heti aluksi julkinen tuenosoitus, kun avauskiekon tiputtanut entinen jääkiekkoilija Matti Hagman nosti kuusi sormea ylös muistutuksena Sauli Niinistön äänestysnumerosta.
Moskovassa puolestaan sadattuhannet kerääntyvät kaduille vaatimaan rehellisiä vaaleja. Osa vastamielenosoittajista osoitti tukeaan pääministeri Vladimir Putinille.
Seuraavana päivänä suomalaiset äänestivät Niinistön presidentiksi. Kuukautta myöhemmin Putinistakin tuli taas presidentti. Venäjällä massaprotestien aika päättyi siihen.
Aloittaessaan Niinistö oli politiikassa liki kaiken saavuttanut kokoomuslainen talousosaaja. Vuonna 2007 hän oli havitellut ulkoministerin salkkua tulevia presidentinvaaleja silmällä pitäen mutta päätynyt eduskunnan puhemieheksi. Niinistö otti kuitenkin ulkopolitiikan johtajan roolin ketterästi omakseen. Tätä edesauttoivat entuudestaan hyvät kansainväliset verkostot, erityisesti Eurooppaan.
Suurta linjanmuutosta Niinistö ei tehnyt vaan jatkoi edeltäjänsä Tarja Halosen tavoin yhteydenpitoa Venäjän presidenttiin. Hän toimi aiemman pitkän linjan mukaisesti, katsoo Niinistön aloittaessa ulkoministerinä toiminut Erkki Tuomioja (sd.).
»Molemmat ovat pitäneet tärkeänä henkilökohtaista yhteyttä Venäjän johtoon. Se ei ole tarkoittanut sitä, että hyväksyy toisen osapuolen kaiken toiminnan», Tuomioja sanoo.
Niinistön ja Putinin keskusteluyhteyttä Tuomioja on pitänyt arvokkaana, ja sitä kiittelivät aikoinaan myös Suomen EU-kumppanit.
Presidentteinä heistä on tullut varovaisempia kuin he olivat poliitikkoina.
Yhden muutoksen Tuomioja kuitenkin nostaa esiin Halosen ajoista: Niinistön johtajuuteen on kuulunut vahva parlamentaarinen ulottuvuus.
»Niinistö on institutionalisoinut presidentin ja keskeisten valiokuntien tapaamiset», Tuomioja sanoo.
Se on tarkoittanut jatkuvaa yhteydenpitoa eduskuntaan; käytännössä esimerkiksi niin, että Niinistö on tavannut ja soitellut ulkoasiain- ja puolustusvaliokuntia johtavien kansanedustajien sekä puoluejohtajien kanssa säännöllisesti. Mäntyniemen ovetkin ovat auenneet kansanedustajille.
Niinistö on tavannut säännönmukaisesti paitsi ulko- ja puolustusministereitä, myös muita eri yhteiskunnan toimijoita, Tuomioja kertoo. Omia välejään presidenttiin Tuomioja kuvaa hyviksi ja luottamuksellisiksi. He ovat soitelleet säännöllisesti aina tarpeen vaatiessa.
Niinistön linjassa näkyi alusta lähtien ulkopolitiikan jatkuvuus.
Ulospäin Niinistön toiminta näytti jahkailulta, joka oli verhottu juridiikkaan.
Syksyllä 2016 kävi ilmi, että Suomi oli tehnyt Alankomaiden pyynnöstä salassa Buk-ohjusten koeräjäytyksiä. Kansainvälinen tutkijaryhmä selvitti Amsterdamista lähteneen MH17-malesialaiskoneen turmaa ja epäili, että kone ammuttiin alas Venäjältä tuodulla Buk-ohjuksella Itä-Ukrainassa kesällä 2014. Koeräjäytyksillä etsittiin todisteita, mutta Suomi ei ollut luovuttanut kaikkea materiaalia tutkintaryhmälle
Alankomaiden pyyntö koeräjäytyksistä aiheutti Suomelle presidentin mukaan päänvaivaa ja miettimistä – ja lopulta riskinottoa. Niinistö oli harmistunut, kun asia tuli julkisuuteen ennen varsinaista oikeudenkäyntiä.
»Niinistö lähti rakentamaan yhteistyövaraisen turvallisuuden traditiota Venäjän kanssa. Sen hän peri Haloselta», toteaa apulaisprofessori, historiantutkija Johanna Rainio-Niemi Helsingin yliopistosta.
Rainio-Niemen mukaan Niinistössä on havaittavissa edellisten presidenttien piirteitä, niin Etykin kuin talvisodan henkeä. Mutta siinä missä Halonen keskittyi YK-järjestelmään, kestävään kehitykseen ja laajaan turvallisuuteen, Niinistö suuntasi tarmonsa perinteiseen
turvallisuuspolitiikkaan ja eurooppalaiseen puolustukseen. Maailma ympärillä oli tietysti täysin toisenlainen.
Krimin valtaus oli Niinistön ensimmäinen suuri käännekohta, Rainio-Niemi arvioi.
Sittemmin on jossiteltu, miksei jo tuolloin lähdetty Nato-ovea koputtamaan. Vuonna 2014 Niinistö tilasi tuoreeltaan selvityksen, miten Suomi pääsisi nopeasti Natoon. Se, kuten muutkaan Nato-selvitykset, ei johtanut jäsenyyteen.
Erkki Tuomiojan mukaan Natosta ei vuonna 2014 keskusteltu. Valmius jäsenyyteen oli olemassa, mutta kansalaisetkin olivat vastahakoisia aina kevääseen 2022 asti.
»Yleinen mielipide oli 30 vuoden ajan ällistyttävän vakaa: noin 60 prosenttia liittoutumattomuuden kannalla ja 25 liittoutumisen kannalla», Tuomioja sanoo.
Niinistön linjaksi muovautui vakauspolitiikka – niin sanottu jakkaramalli, jonka neljä pilaria olivat presidentin itsensä hoitelemat Venäjä-suhteet sekä uskottava kansallinen puolustus, kumppanuudet länteen ja sääntöpohjaisen järjestyksen tukeminen.
Niinistö ei keikuttanut venettä vaan piti sitkeästi yhteyttä Kremliin, vaikka eurooppalaisista moni muu katkaisi suhteet Krimin jälkeen. Oltiin pragmaattisia.
Historiallisesti Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan »kohtalon kolmio» on Berliini, Tukholma ja Moskova – ja nyt ehkä Washington. Pienet valtiot toimivat usein yhteistyössä jonkun isomman kanssa, Rainio-Niemi selittää.
Hänen mukaansa Suomi on ollut Saksan talousvetoisen yhteistyövaraisen turvallisuuslinjan kannattaja ja yhteistyökumppani EU:ssa. Niinistö esimerkiksi piti liittokansleri Angela Merkeliin yhteyttä ennen ja jälkeen Putinin puheluiden.
»Ilman, että Niinistö sitä välttämättä suoraan tarkoitti, Venäjä-yhteistyötä koordinoitiin Saksan kanssa», Rainio-Niemi sanoo.
Venäjän hyökkäyssotaan asti Saksa tunnetusti luotti, että kaupan avulla Venäjä saadaan pidettyä eurooppalaisessa systeemissä. Tämän vuoden marraskuussa Niinistö kuvasi Suomen suhdetta Saksaan »perinteiseksi, vahvaksi ja tuiki tarpeelliseksi».
Niinistö ehti soitella ja tavata Putinin kasvotusten yhteensä yli 40 kertaa.
»Meillä oli jälleen ankara paikka, ja sen myönnän, uskon, että virkamiestasolla ja myös poliittisella tasolla, tai ainakin poliittisella tasolla jouduttiin jälleen kerran miettimään näitä substanssipyyntöjä suhteessa siihen hankintasopimukseen, voimmeko me antaa vai emme», Niinistö kiemurteli lehdistön edessä syksyllä 2016.
Niinistö kertoi, että Suomi oli ilmoittanut Venäjälle tekevänsä koeräjäytyksiä Venäjältä 1990-luvulla ostetuilla ohjuksilla.
»Toivon ymmärtämystä siihen, ettei tämä ole ollut helppoa. Tässä on jouduttu jatkuvasti hyvin, hyvin hankalien kysymysten ääreen.»
Vaikka vuosienkin jälkeen tiedotustilaisuus on kiusallista katsottavaa, ulkopuolelta on vaikea arvioida, pelkäsikö Suomen johto Venäjän reaktiota, sopimusjuristeja vai oliko kyse vain viestinnästä.
Rainio-Niemen mukaan on selvää, että Niinistö on ollut presidenttikausillaan varovainen.
»Suomalaispresidentit ovat aina olleet hyvin varovaisia. Heistä on tullut presidentteinä varovaisempia kuin he olivat poliitikkoina», Rainio-Niemi sanoo.
Presidentti saattaa nähdä riskejä ympärillään enemmän kuin päivänpolitiikassa toimiva päättäjä, osin jo pelkästään tietolähteiden vuoksi. Häntä informoivat suojelupoliisi, Puolustusvoimat ja ulkoministeriö, jotka tuottavat tietoa uhista ja erilaisista skenaarioista.
Rainio-Niemeä hieman ärsyttää henkilöasioiden korostuminen: varovaisuus ei liity suoraan presidentin persoonaan vaan asemaan. Kun ylläpitää pitkää linjaa ja kantaa vastuuta, se tuottaa varovaisuutta.
Niinistön kausi muistuttaa hänestä Mauno Koiviston presidenttikautta, johon osui niin ikään iso järjestelmän murros ja Suomen irtaantuminen Venäjästä kohti EU-jäsenyyttä. Koivistoa pidettiin aikanaan empivänä. Esimerkiksi Baltian maiden itsenäistymiseen Koivisto suhtautui varoen verrattuna nuoreen pääministeriin Esko Ahoon. EY-jäsenyyteenkin Koivisto suhtautui aluksi ministereitä nihkeämmin.
»Tässä näkyy historiallista jatkumoa: pääministerillä voi olla enemmän liikkumatilaa kuin presidentillä.»
Niinistön mieleen ei ollut se, että pääministeri Sanna Marin (sd.) arvosteli Kiinan ihmisoikeustilannetta ja vaati venäläisen oppositioedustaja Aleksei Navalnyin vapauttamista Twitterissä vuonna 2021. Niinistö puhui vaikeista asioista mieluummin diplomaattisia kanavia pitkin tai kasvotusten kuin huuteli julkisuudessa.
Kauan ennen Marinia Niinistö oli kyennyt paaluttamaan ulkopolitiikan linjaa myös siksi, ettei se sytyttänyt kaikkia pääministereitä. Niinistöstä tuli ensimmäisellä kaudellaan ulkopolitiikan eittämätön johtaja, jonka kansa palkitsi äänestämällä hänet toiselle kaudelle. Hän sai vaalien ensimmäisellä kierroksella 62,6 prosenttia äänistä.
Pian sen jälkeen kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, someparlamenteissa Niinistöä syytettiin vitkastelusta ja päämäärättömyydestä, kun hän ei suostunut kertomaan omaa Nato-kantaansa saati tekemään nopeaa päätöstä liittokuntaan hakemisesta.
Vieläkään ei ole täysin selvää, milloin tarkalleen Niinistön Nato-kanta muuttui. Tiettävästi hän ymmärsi optiopolitiikan tulleen tiensä päähän joulukuussa 2021 Putinin esittämien etupiirivaatimusten myötä. Tähän haastatellut tutkijat pitävät käänteenä uudenvuodenpuhetta, jossa Niinistö mainitsi Suomen mahdollisuudesta hakea Natoon.
Nato-jäsenyys henkilöityy Niinistöön, vaikka päätös tehtiin eduskunnassa.
»Kun Niinistö oli päätöksensä tehnyt, hän luovi prosessin mallikkaasti loppuun», sanoo kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsberg Tampereen yliopistosta.
Forsberg muistuttaa, että ennen presidenttiyttään Niinistö suhtautui Natoon myönteisesti, ja keväällä 2022 pään kääntymistä helpotti kansalaismielipiteen muutos.
Ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjanvaihdos tehtiin rauhassa. Nato-prosessin läpivientiin osallistui koko valtiokoneisto: jokainen kivi käännettiin, Nato-maiden tuki Suomen hakemukselle selvitettiin etukäteen. Joillekin suomalaisille toiminta saattoi näyttäytyä vitkasteluna.
Rainio-Niemi antaa tunnustusta Niinistön kabinetille taitavuudesta. »Radikaali linjan vaihtaminen on tapahtunut hallitusti, mikä on myönteinen asia.»
Hänen mukaansa presidentti on onnistunut myös pitämään Ruotsia mukana Nato-matkalla, vaikka Turkki hakemukset lopulta erotti. Ruotsi oli Niinistölle ensimmäisen kauden alusta alkaen keskeinen kumppani, jonka johtajiin hän rakensi lämpimiä välejä.
Yliopistotutkija Johanna Vuorelma katsoo, että Niinistön perintö Nato-asiassa ei ole varsinaisesti itse jäsenyys vaan se, että hän onnistui pitämään vaikeassa tilanteessa ulko- ja turvallisuuspoliittisen konsensuksen kasassa.
»Niinistö on vahvistanut konsensusta. Jännittyneen maailmantilanteen vuoksi tyypillistä on, että kansalaiset ja yhteiskunnalliset toimijat asettuvat tukemaan johtajaa», Vuorelma sanoo. Hän toimii politiikan tutkijana Helsingin yliopistossa.
Suurempia soraääniä ei kuultu Nato-prosessin aikana, eikä aitoa kriittistä keskustelua käyty.
»Jokainen suomalainen on maanpuolustaja», Niinistö totesi suurlähettiläspäivillä elokuussa 2015. Samaa hän on toistanut usein, esimerkiksi Kultaranta-keskusteluissa 2017 ja suurlähettiläspäivillä 2022 varoittaessaan hybridi- ja kyberuhista.
»Tärkein puolustuslinjamme sijaitsee aina suomalaisten korvien välissä», kuului Niinistön viesti.
Kansalaisille Niinistö on osoitellut turvallisuusuhkia, ja ulkomaiselle medialle hän on parin vuoden ajan muistuttanut eskalaation riskeistä. Vuorelma kuvailee Niinistön viestinnän tyyliä varoittelevaksi.
»Edesmennyt professori Osmo Apunen puhui ulko- ja turvallisuuspolitiikan puhekurista, jolla tarkoitetaan kylmän sodan aikaista puhetapaa siitä, mitä saa sanoa ja mitä ei. Samanlaisesta puhekurista on yhä piirteitä», Vuorelma sanoo.
Vuorelma itse puhuu konsensuspiiristä: pienessä maassa piirit ovat pienet, tutkivaa journalismia ulkopolitiikasta tehdään olemattoman vähän ja asiantuntijoistakin jotkut katsovat olevansa osa ulkopolitiikan tekemistä. Piirin keskiössä on poikkeuksellisen suosittu presidentti, jota myötäillään enemmän tai vähemmän.
Esimerkiksi keväällä 2022 Natosta kriittisesti puhuminen saatettiin julkisessa keskustelussa katsoa vihamieliseksi: vedottiin puhekuriin ja linjojen suoristamiseen.
Niinistö itse jarrutteli Nato-keskustelua vuoden 2015 eduskuntavaalien alla.
Vaikka ihmisten kiinnostus ulkopolitiikan teemoihin on suurempaa kuin aikoihin, Vuorelma katsoo, ettei ulkopoliittinen keskustelu ole vapautunut. Ja kun keskustelua eri vaihtoehdoista on vaikea käydä, kriittiset kysymykset esitetään vasta jälkikäteen. Ulkopoliittista keskustelua vaivaakin jälkiviisastelu.
»Tällöin kysymyksiä voi tarkastella turvallisen etäisyyden päästä ja nojata toteutuneisiin skenaarioihin», Vuorelma sanoo.
Kenties jälkikäteen Niinistön kaudestakin pengotaan esiin uutta.
Niinistö aloitti ulkopolitiikkaan keskittyvät Kultaranta-keskustelut, jotka ovat saaneet paljon näkyvyyttä koto-Suomessa. Ne muistuttavat Vuorelman mielestä valtakunnallisia maanpuolustuskursseja, joissa vahvistetaan yhteiskunnallisen eliitin verkostoja. Hän on osallistunut molempiin.
»Ne eivät ole kriittisen keskustelun areenoita. Siellä ei kyseenalaisteta linjaa vaan vahvistetaan kansallista ihannetta», Vuorelma sanoo.
Ulkopolitiikkaan liittyy vahva eksistentiaalisuus ja sensitiivisyys. Aiheesta keskustelu ei lähde lentoon luontevasti myöskään historiantutkija Rainio-Niemen mielestä.
»Presidentti ei ole Suomessa se, joka kannustaa moniarvoiseen ulkopoliittiseen keskusteluun», Rainio-Niemi sanoo.
Hänen mukaansa Niinistön presidenttiydessä on näkynyt uuskonservatiivisuus. Niinistö on rakentanut perinnetietoisesti »maan isän» -roolin eikä ole ravistellut instituutiota.
Jakkara pysyy pystyssä kolmella jalalla, kunhan jalat ovat tarpeeksi vahvat.
Useat Niinistön kanssa toimineet eivät tunnista hänestä varovaisuutta – ellei sillä tarkoiteta harkitsevaisuutta, joka on ennen kaikkea ansio. Valtionpäämiehelle ei ole hyväksi äkkipikaisuus ja poukkoilu.
Ulkopoliittisia päätöksiä tehdään aina parhaimman tiedon mukaan. Niinistön tapana on ollut selvittää vaihtoehdot ja punnita ratkaisut huolellisesti. Jos hän on jotain päättänyt, hän saattaa vielä kyseenalaistaa päätöksensä.
Esimerkiksi vuodenvaihteessa 2015–2016 Venäjältä tulleisiin rajanylityksiinkin reagoitiin ja varautumista tehtiin lisää.
Niinistön puheissa on toistunut usein sana maltti.
»Kaikessa on pidettävä malttia», hän totesi esimerkiksi maaliskuussa 2022.
Saman vuoden alussa pidetystä uudenvuodenpuheessaan Niinistö selitti, että »viime kädessä maltti, vastuullisuus ja dialogi ovat ainoat tiet eteenpäin». Kertovatko nämä jotain Niinistön toimintatavoista?
Tasavallan presidentin kansliapäällikkönä vuosina 2018–2021 toiminut Jukka Siukosaari pitää listaa hyvänä ulkopolitiikan ohjenuorana, mutta lisäisi siihen vielä perinpohjaisuuden ja harkitsevuuden.
»Ne näkyivät selkeästi kanslian käytännön työssä. Laadukas poliittinen päätöksenteko vaatii aina perinpohjaista faktojen selvittämistä ja seurausten harkintaa», nykyisin Lontoon-suurlähettiläänä toimiva Siukosaari sanoo.
Niinistö teki kausillaan aloitteet sotilaskoneiden transpondereiden käytöstä Itämerellä, mustan hiilen päästöjen torjunnasta arktisella alueella ja viimeksi Helsingin hengestä. Päästövähennykset muuttuivat Arktisen neuvoston tavoitteisiksi, mutta Helsingin hengelle kävi huonommin.
Niinistö ehdotti keväällä 2021 Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessaan, voisiko Ety-kokouksen 50. juhlavuosi tarjota jotakin isompaa: tilaisuuden kehittää monenkeskistä järjestelmää ja rakentaa keskusteluyhteyttä eri maiden välille.
Kesällä Niinistö jatkoi »Helsingin hengen elvyttämistä» Foreign Policy -lehdessä. Hän kirjoitti, että Suomi voi järjestää tätä varten tilaisuuden. Tästä viestittiin myös diplomatiassa isoille maille.
Vielä marraskuun loppupuolella 2021 Niinistö puhui Saksan-vierailullaan Helsingin hengestä: hän korosti vuoropuhelun ja luottamuksen merkitystä. Vain viikkoja aiemmin presidentti Joe Biden oli varoittanut Niinistöä Venäjän hyökkäyksen uhasta Glasgow’n ilmastokokouksessa.
Aloite särkyi Venäjän sotaan.
Siukosaaren mielestä maailmanpolitiikassa on aina kysyntää hyville aloitteille. Kaikki niistä eivät kuitenkaan toteudu, koska ajankohta ja olosuhteet eivät satu kohdalleen.
Suomelle jää hoidettavaksi kolauksen saaneen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjin puheenjohtajuus vuonna 2025. Tarve Helsingin hengelle ei sinänsä ole kadonnut. Niinistö on tänäkin vuonna puhunut vuoropuhelun tarpeesta – myös erimielisten kanssa.
Toisen kautensa loppua kohden Niinistö on pyrkinyt muistuttamaan syvemmistä kehityskuluista, Erkki Tuomioja muistuttaa.
»Niinistö näyttää olevan poliittisista johtajista se, joka selvimmin näkee maailman kahtiajakautumisen globaalin etelän ja lännen välillä», hän sanoo. Tästä esimerkkejä ovat tämänvuotiset matkat Brasiliaan ja Etelä-Afrikkaan.
Myös Tuomas Forsberg on kiinnittänyt huomiota tähän Niinistön globaaliin ulottuvuuteen. Kokonaisuudessaan Niinistö on ollut kuitenkin Suomen turvallisuuteen keskittyvä presidentti, joka on suhtautunut toimeensa vakavasti. Tehtäväksi asettui Venäjä-suhteiden hallinta, Forsberg sanoo.
»Se sitten katosi joulukuussa 2021. Niinistö yritti niitä suhteita hoitaa vuoden 2014 jälkeenkin, kaikista sanktioista huolimatta, ja vaikutusmahdollisuuksia oli.»
Luottiko Niinistö liikaa kahdenväliseen henkilösuhteeseen?
Forsbergin mukaan Niinistö ei ollut sinisilmäinen.
»Yksittäistä virhettä ei tule mieleen, mutta sitten on isompi kysymys: olisiko Niinistön pitänyt viedä Nato-jäsenyyttä eteenpäin jo vuoden 2014 jälkeen», Forsberg sanoo.
Nykytiedon valossa on tämä kuitenkin jossittelua. Emme esimerkiksi tiedä, kuinka kansalaiset olisivat siihen suhtautuneet tai kuinka Venäjä olisi reagoinut. Kysymys Venäjään liittyvästä varovaisuudesta koskettaa laajemmin suomalaisten poliittista ajattelua – ei yksin Niinistöä, Forsberg tuumii.
Tuoreeltaan Niinistölle sovitellaan presidenttikausista sädekehää: hän vei Suomen isojen maiden pöytiin, keskusteli suurvaltojen johtajien kanssa ja vahvisti Suomen turvallisuutta vaikeina aikoina. Niinistön poliittisen linjan ydin kiteytyy läntiseen sotilasyhteistyöhön, erityisesti suhteeseen Yhdysvaltoihin, ärsyttämättä kuitenkaan liikaa Venäjää.
Jakkara pysyy pystyssä kolmella jalalla, kunhan jalat ovat tarpeeksi vahvat.
Niinistön seuraaja on uuden edessä. Uusi presidentti pääsee aluksi vaikuttamaan ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon. Tässä ulkopolitiikan keskeisimmässä opuksessa lienee tuttuja jatkuvuuden elementtejä esimerkiksi rauhanedistämisestä, EU:n tärkeydestä ja YK:sta mutta kenties jotain uutta Nato-politiikasta.
Oikeastaan Nato-Suomessa kaikki vasta alkaa keväällä.
Presidentinvaalit järjestetään 28.1.2024, ja toinen kierros tarvittaessa 11.2.
Tätä juttua varten on haastateltu myös Ulkopoliittisen instituutin tutkija Matti Pesua. Lähteinä on käytetty Risto Uimosen Sauli Niinistö -kirjaa (2023), Paavo Teittisen juttuja Helsingin Sanomissa 4.6.2023, Heikki Vennon juttua Suomen Kuvalehdessä 25.3.2017, Unto Hämäläisen artikkelia kirjassa Presidentti johtaa (2013) ja Juho Ovaskan Käänne-kirjaa (2023).
