Pienen kylän nimi eteläisessä Myanmarissa kalskahtaa korvaan. Peace Hill – Rauhankukkula.
Silmänkantamattomiin kylän ympärillä levittäytyy vuorten päällä kumpuileva viidakko, jota paksu sumuvaippa pitää otteessaan. Kylän toisella laidalla on Myanmarin armeijan parakki, viisi kilometriä toiseen suuntaan karen-heimon sotilaiden tukikohta.
Aina välillä ampumaharjoitusten pauke rikkoo hiljaisuuden, kunnes sumu taas tukahduttaa laukausten kaiun.
Kylää halkoo monttuinen hiekkatie, eteläisen Tenasserimin läänin pääväylä. Sitä pitkin ovat vuosien saatossa marssineet vuoroin hallituksen joukot, vuoroin karenien vapautusarmeijan KNLA:n sotilaat.
Tenasserimin lääni on ollut vuosikymmeniä suljettuna ulkopuolisilta. Pääsy tänne on vieläkin hyvin rajoitettua.
”Kylän nimi on Rauhankukkula, koska tänne muuttavat ne, jotka eivät enää jaksa sotia”, tien varressa seisovan teepuodin omistaja Saw Teh Teh sanoo ja virnistää. Miehen puheesta on vaikea erottaa, onko kylän nimessä mukana ripaus ironiaa.
Peace Hill on karen-heimon kylä, ja sumun alle jäävä viidakko ehti toimia yli kuusi vuosikymmentä Myanmarin armeijan ja karenien välisen sodan näyttämönä. Taistelut taukosivat kaksi vuotta sitten historialliseen tulitaukosopimukseen.
Teekojun räystään alle mahtuu muutama nuhjuinen pöytä, joiden ääressä vahvaa maitoteetä ryystetään posliinisista mukeista.
37-vuotias Saw Teh Teh on lyhyt, ei enempää kuin 160-senttinen, mutta näyttää sitäkin sitkeämmältä. Katse on tuima ja pistävä.
Saw Teh Teh varttui sodan keskellä ja omaksui lähtöasetelman varhain: julmat burmalaiset haluavat tappaa oikeuksiensa puolesta kamppailevat karenit. Vuosikausien perintö siirtyi Saw Teh Tehille. Hän tarttui itse aseisiin KNLA:n riveissä 13-vuotiaana pojankloppina.
Vuosi oli 1988 ja koko Myanmar kuohui. Pääkaupungin Rangoonin kaduilla kamppailtiin verisesti demokratian puolesta, mutta samaan aikaan Myanmarin hallitus kävi raakaa sotaa myös toisella rintamalla.
Maan kymmenet etniset vähemmistöt – jotka muodostavat kolmanneksen maan väestöstä – olivat jo vuosikymmeniä käyneet rajaseutujen viidakoissa sissisotaa milloin itsenäisyyden, milloin itsemääräämisoikeuden puolesta. Näistä ryhmistä karenit olivat olleet sodassa pisimpään, käytännössä koko Myanmarin itsenäisyyden ajan.
Karenit ovat Myanmarin toiseksi suurin etninen vähemmistö ja muodostavat noin seitsemän prosenttia maan väestöstä. Tarttuessaan aseeseen Saw Teh Teh ei tiennyt tuon taivaallista Myanmarin valtaväestön demokratiakamppailusta tai etnisten konfliktien laajuudesta. Häntä ärsytti se, kuinka vaikeaa elämä kareneille oli. Eniten se, ettei karenina päässyt valtaväestön lasten tavoin kouluun.
”Niin yksinkertaista se oli. Ajatus sotimisesta oli jännittävä ja jotenkin ajattelin, että niin kuuluu tehdä. Olimme olleet sodassa koko elämäni ajan.”
Luottamuksen puute on yksi Myanmarin orastavan rauhan ongelmakohdista. Saw Teh Teh ei luota tulitauon kestävyyteen, vaikka elämä sen myötä helpottuikin. Teepuodissa asioivat sotilaat muistuttavat vanhoista kaunoista päivittäin.Myanmar on ottanut hurjia harppauksia kohti demokratiaa sen jälkeen kun sotilasjuntta väistyi siviilihallinnon tieltä vuonna 2010. Näkyvin niistä oli oppositiojohtaja Aung San Suu Kyin vapautus yhteensä 16 vuoden mittaisesta kotiarestista.
Uudistuksista merkittävin on kuitenkin käyntiin polkaistu rauhanprosessi, karenien kanssa työtä tekevän Norwegian People`s Aid -järjestön (NPA) Myanmarin maajohtaja Andreas Indregard uskoo.
Parin vuoden sisällä hallitus on solminut neljätoista kahdenkeskistä tuli taukosopimusta etnisten armeijoiden kanssa. Sopimusten ulkopuolelle ovat jääneet enää kachinjärjestö KIO ja palaungien TNLA.
Tulitaukojen ansiosta Myanmarissa soditaan nyt vähemmän kuin kertaakaan yli puoleen vuosisataan. Silloin tällöin vanhat kaunat kärjistyvät satunnaisiksi kahinoiksi, muuten tulitaisteluita käydään enää palaungien ja kachinien alueilla. Liikkuminen yli vanhojen rintamalinjojen on vapautunut ja ainakin teoriassa entiset sotatantereet ovat avautuneet kehitykselle.
Indregardin mukaan entisillä konfliktialueilla asuvien ei tarvitse – ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin – pelätä viidakkoon pakenemista tai väkivaltaisuuksia. Lopullinen rauha on silti vielä kaukana. Nyt maahan pitäisi saattaa niin kestävälle pohjalle rakennettu kansallinen aselepo, että se kestäisi pitkätkin rauhanneuvottelut.
Varsinaisten rauhanneuvotteluiden odotetaan pääsevän käyntiin mahdollisesti jo kevään aikana. Niiden tähtäimessä ei ole enempää eikä vähempää kuin löytää avain vuosikymmenten poliittiseen, sotilaalliseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen lukkoon.
”Lähi-idän rauha on tähän verrattuna yksinkertainen tehtävä”, Indregard sanoo, ja viittaa Israelin ja Palestiinan konfliktiin.
Indregard tietää mistä puhuu. Ennen Myanmariin tuloaan hän työskenteli vuosia muun muassa YK:n ja International Crisis Groupin (ICG) leivissä palestiinalaisalueilla.
”Lähi-idän rauhanneuvotteluissa pöytään tuodaan kahden osapuolen toiveet ja ehdot. Myanmarissa on 17 merkittävää etnistä aseellista järjestöä. Näiden lisäksi maassa toimii kymmeniä pienempiä ryhmittymiä.”
Mutta Indregard ei peittele optimismiaan. Norjalainen muistuttaa, että osapuolten määrä antaa etnisille ryhmille edun neuvotteluissa.
Rauhaa neuvotellaan nyt yhteisesti kaikille etnisille vähemmistöille. Käytännössä hallitusta vastassa istuu etnisiä vähemmistöryhmiä edustava NCCT. Aikaisemmin neuvottelut on käyty kahdenkeskisinä, jolloin etu on aina ollut hallituksella.
”Neuvotteluissa on nyt tasapaino. Etniset ryhmät muodostavat yhdessä vakavasti otettavan vastuksen, kun pöydän toisella puolen istuvat hallituksen edustajat.”
Optimismiin on toki muitakin syitä.
Indregardin puheessa vilisevät jatkuvasti sanat ”paikallinen” ja ”omistajuus”, kun hän painottaa rauhanneuvotteluiden olevan tiukasti paikallisten käsissä. Myanmarin kotikutoiset rauhanneuvottelut käydään suoraan hallituksen ja etnisten ryhmien välillä ilman merkittäviä ulkomaisia välikäsiä tai rauhanvälittäjiä.
Ulkomaiset järjestöt ovat NPA:n tavoin keskittyneet konfliktista kärsineiden yhteisöjen auttamiseen, luottamuksen rakentamiseen sekä rauhanneuvotteluiden tukemiseen ja monitorointiin.
Kansainväliset lahjoittajat, muiden muassa Euroopan unioni ja Maailmanpankki ovat keränneet liki 400 miljoonaa euroa kassaan, jolla on tarkoitus rahoittaa konfliktialueiden kehitystä ja parantaa elintasoa.
”Aikaisemmin aselepo on etnisille ryhmille ollut kirosana, sillä se on tarkoittanut armeijan vahvempaa läsnäoloa. Tällaisten pienten kehitysyhteistyöprojektien kautta kansainvälinen yhteisö haluaa lisätä luottamusta aselepoon konfliktialueilla”, Suomen ulkoministerin erityisedustaja Kimmo Kiljunen kertoo.
Myös Suomi on ollut mukana Myanmarin rauhan rakentamisessa kehitysyhteistyöllä. Kiljusen mukaan suurin tuki on kuitenkin laitettu aseellisten etnisten ryhmien kouluttamiseen neuvotteluja varten.
”Olemme yhdessä etnisten ryhmien kanssa luoneet agendan, joka on nyt hyväksytty hallituksen puolelta neuvottelujen lähtökohdaksi”, Kiljunen sanoo.
Uutta on, että hallitus ylipäätään on suostunut samaan pöytään ryhmien edustajien kanssa. Aiemmissa yrityksissä hallitusta edusti neuvotteluissa tiedustelupalvelu.
”Etnisten ryhmien edustajien tulo Yangoniin rauhanneuvotteluihin on Aung San Suu Kyin vapautumisen jälkeen vahvin merkki reformeista. Vielä pari vuotta sitten heidät olisi viety vankilaan”, Indregard sanoo.
Vaatimaton tiilirakennus Tenasserimin pääkaupungin Dawein keskustassa on yksi konkreettisimmista myönnytyksistä, jonka karenit saivat tulitauossa. Se on karenjärjestö KNU:n ja sen aseellisen siiven KNLA:n Tenasserimin läänin päämaja.
KNU:lle se on merkki siitä, että karenit otetaan vakavasti. Järjestöt muuttivat kivirakennukseen vasta vuosi sitten, sitä ennen päämajaa pidettiin ”jossain viidakossa”.
”Aikaisemmin meillä ei ollut mitään asiaa kaupunkiin. Lain mukaan olemme vieläkin lainsuojattomia, mutta osana tulitaukoa meille luvattiin koskemattomuus”, KNU:n oman pakolaisjärjestön johtaja Saw Thu Yeh sanoo.
Myanmar ei ole koskaan ollut kansallisvaltio eivätkä etniset ryhmät luontainen – saati tasa-arvoinen – osa yhteiskuntaa.
Myanmar on kuin äkkiä yhteen kudottu tilkkutäkki, jonka saumoja yritetään nyt vahvistaa. Kaikkiaan Myanmarissa elää yli sata etnistä vähemmistöä. Ryhmiltä puuttuu lähes kokonaan oma hallinto, ja aluerajat ovat epäselvät ja päällekkäiset. Etnisillä vähemmistöillä on omat kielet, mutta esimerkiksi kouluissa vain myanmarin kieli hyväksytään.
Ryhmien integroiminen yhteiskuntaan on rauhan kannalta välttämätöntä, mutta vapauksien riisto on kylvänyt vähemmistöihin katkeruutta.
”Emme voi vieläkään harjoittaa omaa kulttuuriamme vapaasti. Kiinankielisiä kouluja on maassa vaikka kuinka, mutta silti me emme saa opettaa lapsiamme karenin kielellä”, Thu Yeh sanoo silminnähden tuohtuneena.
”Haluamme tasa-arvoiset oikeudet, vapauden, rauhan ja sovinnon.”
Itsenäisyys ei enää vuosikymmeniin ole ollut minkään etnisen ryhmän tavoitteena. Vaatimukset ovat kiteytyneet vahvemman itsemääräämisoikeuden ympärille. Sen toteutumiseksi maasta pitäisi tulla liittovaltio. Viime vuosien uudistusten jälkeen kuuluminen Myanmariin on alkanut näyttää etnisille ryhmille aiempaa houkuttelevammalta vaihtoehdolta.
Thu Yeh vakuuttaa karenien sitoutumista rauhaan.
”Sota ei vie meitä mihinkään, sitä ei kukaan enää tahdo, ja teemme tosissamme työtä rauhan eteen. Mutta älä vain kirjoita, että täällä on rauha. Siihen on vielä pitkä matka.”
Todennäköisesti viimeistä kauttaan Myanmarin presidenttinä istuva U Thein Sein on tehnyt selväksi, että hän haluaa jättää rauhan perinnöksi maalleen.
Indregardin mukaan nykyhallitus näkee rauhan koko demokratiakehityksen perustana. Ilman rauhaa hallituksen visio talouden vapauttamisesta ja maan avautumisesta jäisi torsoksi.
Myanmarin hallitus on luvannut etnisille ryhmille, että kaikesta muusta paitsi Myanmarista irtautumisesta voidaan keskustella. Nyt siviilihallituksen pitää pystyä osoittamaan myös kulisseihin siirtyneelle armeijalle, että reformit vahvistavat Myanmaria.
”Federalisaatio oli kauan kirosana Myanmarissa, mutta vähitellen se on alkanut nousta myös ministereiden puheisiin”, Indregard sanoo.
Myös Kiljunen näkee, että federalisaatio eli liittovaltiokehitys on aivan ehdoton lähtökohta rauhanneuvotteluille. Se, että liittovaltiosta ollaan valmiita keskustelemaan, ei kuitenkaan takaa ryhmille itsemääräämisoikeutta.
”Nyt pitää varmistaa, että tulitaukosopimukset kantavat, vasta sen jälkeen voidaan alkaa keskustella rauhan todellisesta sisällöstä”, Indregard sanoo.
Suurin huoli kohdistuu armeijaan, jolla on perustuslaillinen oikeus kaapata valta, mikäli Myanmarin yhtenäisyyttä uhataan. Sitä, kokeeko armeija keskustelun liittovaltiosta yhtenäisyyden uhkana, voi vain veikkailla.
Myanmarin rauhoittumisen taustalla ovat voimakkaat taloudelliset intressit. Kaikissa hallituksen ja karenjärjestö KNU:n sekä kachinjärjestö KIO:n välisissä neuvotteluissa sovittelijoina ja alullepanijoina ovat toimineet liikemiehet, joiden mielenkiinto kohdistuu luonnonrikkauksilla vuorattuihin rajaseutuihin.
Jo nyt tulitaukosopimukset ovat vauhdittaneet Myanmarin talouskasvua, kun rajaseudut ovat avautuneet burmalaisille.
Neuvotteluissa oikeus luonnonvarojen käyttöön on noussut kulttuuriakin tärkeämmäksi kysymykseksi. Esimerkiksi karenalueiden maaperä on täynnä rikkauksia ja suurin osa tiikkimetsistä käytännössä odottaa hakkuuta. Kachin-lääni taas tunnetaan suurista jadevarannoista.
Vuosikymmeniä kestäneen sodan seurauksena etnisten alueiden tiet ovat huonossa kunnossa, sähkölinjat harvassa ja ihmiset burmalaisia alueita köyhempiä. Konfliktin aikana hakatut metsät eivät ole tuoneet hyvinvointia tai työtä paikallisille yhteisöille, vaan rahat ovat päätyneet sotilashallinnolle. Pelkona on, että rauha vie vähemmistöiltä oikeuden rajaseutujen kaivannaisiin ja muihin luonnonvaroihin.
”Tulitauko on avannut nämä alueet, ja kaikki haluavat osingoille, mutta karenit jäävät taas jalkoihin. Ihmisillä ei ole todistuksia maiden omistuksesta tai rahaa lunastaa maata takaisin. Uudelleen aloittaminen on melkein mahdotonta”, Thu Yeh sanoo.
Kun Saw Teh Teh tarttui aseisiin 1980-luvun lopussa, taistelut Rauhankukkulan ympärillä lisääntyivät. Nuori miehenalku otti aseensa ja yhtyi KNLA:n rintamaan aina kun taistelut levisivät tarpeeksi lähelle kotikylää.
1990-luvun lopulla kylässä taisteltiin jatkuvasti. Myanmarin armeija pidätti kyläläisiä. Kuulustelut ja kidutukset tulivat valitettavan tutuiksi myös Saw Teh Tehille.
”Valehtelin minkä ehdin. Olin KNLA:n sotilas, olin tappanut burmalaisia. Minut olisi teloitettu jos he olisivat tienneet sen. Lopulta se kaikki kävi liian raskaaksi ja pakenimme kylästä.”
Seuraavat neljä vuotta Saw Teh Teh piilotteli vaimonsa kanssa viidakossa muutaman päivämatkan päässä kotikylästä. Välillä asuttiin jonkun talossa, välillä viidakossa. Aina kun taistelut levisivät, piti vaihtaa paikkaa. Ruoka kannettiin mukana ja osa piilotettiin viidakon kätköihin varastoon. Kun ruoka loppui, piti palata salaa kotikylään hakemaan lisää.
”Ja katsomaan, onko talo vielä pystyssä.”
Lopullisesti Saw Teh Tehin perhe palasi kotiin kymmenen vuotta sitten, väsyneenä vuosien pakoiluun.
Armeijan parakki kylän korkeimmalla kohdalla muistuttaa sotavuosista. Sotilaat käyvät päivittäin Saw Teh Tehin teepuodilla, istuvat räystään alla ja ryystävät maitoteetä. Enää tosin ei puhuta sotilaista vaan turvallisuusjoukoista.
”He ostavat ja minä myyn”, Saw Teh Teh nauraa.
Pienen myhäilyn jälkeen tulee tunnustus: ”En minä tosin niiden kasvoja haluaisi täällä nähdä.”
Kymmeniä vuosia kestäneen sodan jälkeen Saw Teh Tehin tunteet käyvät järkeen. Rauhassa ei ole täällä kyse politiikasta vaan luottamuksesta. Säännölliset yritykset rakentaa rauhaa ovat karenien kohdalla aina päättyneet joko riittämättömiin myönnytyksiin tai petettyihin lupauksiin.
”Niin kauan kuin olen elänyt, on armeija pettänyt lupauksena. Samat ihmiset jotka halusivat tappaa meidät haluavatkin nyt rauhaa. Mikä muka on muuttunut?”
Saw Teh Teh uskoo lujasti, että todellisuudessa armeija pitää hengähdystaukoa.
”Minä näen sen omilla silmilläni. Joukkoja tuodaan vuorelle koko ajan lisää ja ampumaharjoitukset ovat lisääntyneet. Varustautuminen on nyt kovempaa kuin vuosiin. Vuorella ollaan ympärivuorokauden valmiudessa.”
Sitten Saw Teh Teh osoittaa toiseen suuntaan, kohti KNLA:n sotilastukikohtaa.
”Eivät hekään rauhaan luota. Siellä kerätään ruokaa ja ammuksia. Odotetaan että jotain tapahtuu.”
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
