Kylmän sodan päättyminen loi EU:lle uuden mittavan tehtävän: vakauden ja vapauden alueen laajentamisen Euroopassa. Unioni on toteuttanut tehtävää huomattavan menestyksekkäästi.
Kehitys huipentui itälaajentumiseen kymmenen vuotta sitten, jolloin EU:hun liittyi kymmenen maata. Samana vuonna sai alkunsa Euroopan naapuruuspolitiikka (ENP), jonka tavoitteeksi asetettiin niin ikään turvallisuuden, hyvinvoinnin ja eurooppalaisten arvojen edistäminen EU:n lähialueilla.
Nyt laajentuminen on pysähtynyt, ja sen saavutuksista voidaan puhua lähinnä menneessä aikamuodossa. Komission uusi puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on todennut suoraan, ettei EU laajene seuraavien viiden vuoden aikana. Naapuruuspolitiikka on puolestaan pahasti epäonnistunut: naapurusto on nyt huomattavasti epävakaampi kuin kymmenen vuotta sitten, eikä demokratian ja ihmisoikeuksien tila naapurimaissa ole paljoa kohentunut.
On siis syytä miettiä perusteellisesti uusiksi, miten EU voi edistää vakautta omassa lähiympäristössään.
Syyt laajentumisenpysähtymiseen ja naapuruuspolitiikan epäonnistumiseen ovat osittain yhteneväiset. Sekä laajentuminen että naapuruuspolitiikka toimivat sen taustaoletuksen varassa, että EU on houkutteleva naapureiden silmissä. Lisäksi oletuksena on ollut, että naapureilla on halua ja kykyä omaksua EU-normeja ja että EU tarjoaa tehokkaita välineitä tämän saavuttamiseen. Näistä jokainen oletus on jossain määrin kyseenalainen.
Unionin sisäiset vaikeudet, kuten talousnäkymien heikkous, populististen ja liberalismin vastaisten poliittisten ryhmien vahvistuminen ja ulkopolitiikan rivien rakoilu, ovat heikentäneet unionin vetovoimaa. Toisaalta Ukrainan helmikuinen vallankumous ja uudistusmielisten voimien nousu maan johtoon ovat näkyvä osoitus siitä,että EU tarjoaa yhä kehityksen mallin joillekin naapureilleen.
EU ei voi sopia etupiirijaosta vastoin jaon kohteena olevien maiden pyrkimyksiä.
Toiseksi EU:n laajentumis- ja naapuruuspolitiikka voi menestyä vain maissa, joilla on todellista halua ja kykyä uudistua poliittisesti ja taloudellisesti.EU:n laajentumis- ja naapuruuspolitiikka voi menestyä vain maissa, joilla on todellista halua ja kykyä uudistua poliittisesti ja taloudellisesti.
Kun verrataan kymmenen vuoden takaista laajentumista ja tämänhetkisiä jäsenehdokkaita tai sellaiseksi pyrkiviä, esiin nousee keskeinen ero. Nykyisistä ehdokkaista tai ehdokkaaksi pyrkijöistä etenkään Turkki ei näytä enää olevan kiinnostunut eurooppalaistumisesta. Osa ehdokkaista taas on ollut liikkeellä unionin näkökulmasta vääristä syistä. Esimerkiksi presidentti Viktor Janukovytšin valtakaudella 2010–2014 Ukrainan EU-suhteita ohjasivat presidentin lähipiirin talousedut ja tasapainon hakeminen Venäjän vaikutusvaltaa vastaan.
Pyrkimystä EU:n tukemiin uudistuksiin on tällä hetkellä eräissä Länsi-Balkanin maissa, etenkin Montenegrossa, sekäUkrainassa, Moldovassa, Georgiassa ja Tunisiassa. Vain Länsi-Balkanin maita motivoi lupaus EU-jäsenyydestä. Porkkanasta huolimatta maiden uudistukset ovat viime aikoina edenneet hitaasti, jos lainkaan. Demokratisaation tutkimuksesta tiedetään, että uudistusten onnistuminen tai epäonnistuminen johtuu ensisijaisesti kunkin maan sisäisistä tekijöistä.
Ulkopuolinen tuki on kuitenkin tärkeää. Yksi naapuruuspolitiikan puutteista on yksinkertaisesti resurssien vähyys. EU rahoitti Puolan uudistuksia ennen vuoden 2004 laajentumista vuosittain noin miljardilla eurolla. Puolaa hieman isompi Ukraina on saanut viime vuosina avustuksia noin 150 miljoonaa euroa vuodessa. Tuleville vuosille EU on laatinut Ukrainalle 11 miljardin euron tukipaketin, mutta se koostuu enimmäkseen lainoista, joiden myöntäminen on epävarmaa.
Toinen ongelma ovat taloudellisen yhdentymisen esteet naapurustossa. Naapuruuspolitiikan lippulaivana ovat niin sanotut syvät vapaakauppasopimukset, joilla pyritään integroimaan naapurit osaksi EU:n yhteismarkkinoita.
Idässä tällaisen sopimuksen on allekirjoittanut kolme maata: Ukraina, Moldova ja Georgia. Etelässä käydään neuvotteluja Marokon kanssa ja valmistellaan neuvotteluja Tunisian ja Jordanian kanssa. Muualla naapurustossa vastaava sopimus ei kiinnosta tai tilanne on liian epävakaa sopimuksen valmisteluun.
Sopimukset ovat kunnianhimoisia. Niillä tuetaan laajalti uudistuksia, kuten oikeusvaltion ja hyvän hallinnon vahvistamista, ja niiden odotetaan tuottavan talouskasvua. Naapurimaiden lähtökohdat ovat kuitenkin niin heikot, että sopimusten toimeenpano edellyttää aktiivista seurantaa ja huomattavaa tukea EU:lta.
Kolmas ja kenties suurin pulma on se, että EU on lähestynyt naapurustoaan teknokraattisesti ja vältellyt kysymystä siitä, miten sen toiminta kytkeytyy suurvaltapolitiikkaan ja muiden ulkoisten toimijoiden tavoitteisiin. Unioni ei ole ottanut riittävästi huomioon naapurimaiden turvallisuustilannetta ja omien toimiensa geopoliittista ulottuvuutta. Ukrainan kriisi on tuonut tämän puutteen rajusti esille.
EU:n itäinen naapuruuspolitiikka vastaa naapureiden odotuksiin, eikä sen ole tarkoitus vahingoittaa Venäjän etuja. Venäjä kuitenkin määrittelee omat etunsa niin, että EU:n ja Venäjän pyrkimykset ovat törmänneet. EU:lla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tukea Ukrainaa voimakkaasti sekä periaatteellisista että käytännön syistä.
EU ei voi sopia etupiirijaosta vastoin jaon kohteena olevien maiden pyrkimyksiä. Unioni ei voi myöskään katsoa sivusta, kun naapurimaat ovat painostuksen ja jopa voimankäytön kohteena, koska tavoittelevat eurooppalaisia arvoja ja aiempaa tiiviimpiä suhteita EU:n kanssa.
Lisäksi on muistettava, että Ukrainan mahdollinen talousromahdus ja yhteiskuntajärjestyksen mureneminen tulisivat kalliiksi koko Euroopalle.