Maailmantalouden taustalla olevat rakenteelliset tekijät ovat muuttuneet niin, ettei nähtävissä ole helppoa paluuta vanhalle kasvu-uralle, arvioi yhdysvaltojen tunnetumpiin taloustieteilijöihin kuuluva James K. Galbraith. Ongelmat eivät ole hänen mukaansa pelkästään seurausta huonosta talouspolitiikasta.
»Nykykriisissä on kyse laajemmasta ongelmasta kuin psykologisesta pessimismistä tai yrittäjien ja kuluttajien heikosta luottamuksesta tulevaisuuteen», Galbraith sanoo Ulkopolitiikan haastattelussa.
»Energia on kallistunut, rahoitusjärjestelmä on irtautunut reaalitalouden palveluksesta, uudet teknologiat syrjäyttävät työpaikkoja, ja kiristyvä kansainvälinen politiikka rajoittaa suotuisaa talouskehitystä.» Galbraith puhui samasta aiheesta Kansas Cityssä syyskuussa järjestetyssä jälkikeynesiläisessä taloustieteellisessä konferenssissa.
Jälkikeynesiläisiä on alettu kutsua Yhdysvalloissa velkakeskustelun pöllöiksi. Heidän mukaansa Yhdysvaltojen liittovaltiolta – tai tarkemmin ottaen keskuspankki Federal Reserveltä – eivät lopu koskaan dollarit kesken, ja Yhdysvaltojen pitäisi tavoitella täystyöllisyyttä.
Uusi lintuheimo ilmaantui talouskeskusteluun erotuksena Chicagon koulukunnan velkahaukoille, jotka suhtautuvat epäluuloisesti budjetin alijäämiin, sekä itä- ja länsirannikon velkakyyhkyille, joihin kuuluu Paul Krugmanin kaltaisia liberaaleja keynesiläisiä.
Galbraithin uusi kirja The End of Normal (Simon & Schuster 2014) on argumentti sitä näkemystä vastaan, että kriisi oli vain sokki muuten vakaassa järjestelmässä.
»Kriisi on ymmärrettävä pitkän aikavälin historiallisen kehityskulun tuloksena. On otettava huomioon se mahdollisuus, että suuri käänne tapahtui oikeastaan jo vuonna 2000 tai viimeistään 2007», Galbraith sanoo.
»Jos haluamme päästä eteenpäin, meidän on mietittävä myös kysymyksiä, jotka puuttuivat kokonaan politiikan agendalta vuosina 1950–2000.» Galbraithin mukaan sellainen on erityisesti ilmastonmuutos. Yhdysvalloissa ja Euroopassa moni taloustieteilijä katsoo, että kasvun hyytyessä ja alijäämien kasvaessa on leikattava sosiaaliturvaa.Galbraith korostaa päinvastoin, että sosiaaliturvajärjestelmien ja muiden hyvän elämän edellytyksiä suojelevien instituutioiden merkitys kasvaa vaikeina aikoina.
»Päättäjien pitäisi toimia vaistoaan vastaan ja vahvistaa sosiaaliturvaa vaikeissa olosuhteissa», hän sanoo.
Galbraithia voidaan luonnehtia paitsi jälkikeynesiläiseksi myös institutionaaliseksi taloustieteilijäksi, joka korostaa kapitalismin kehitystä vakauttavien instituutioiden merkitystä. Galbraithin mukaan edes Ronald Reagan ei pystynyt purkamaan keskeisiä 1930-luvulla perustettuja New Deal -instituutioita, jotka vakauttavat edelleen suhdanteita Yhdysvalloissa.
Näihin kuuluu joustavalla mandaatilla toimiva pragmaattinen keskuspankki ja liittovaltiotasoisia ohjelmia työttömyysturvan, yliopistojärjestelmän, puolustushallinnon sekä terveydenhuollon ylläpitämiseksi. Euroopan unionilta puuttuvat liittovaltion toimintakyky ja suuri budjetti, minkä vuoksi EU on noussut taantumasta Yhdysvaltoja hitaammin.
Makrotalouspolitiikanja instituutioiden lisäksi Galbraith on keskittynyt työssään eriarvoisuustutkimukseen. Hän on vetänyt 2000-luvulla Teksasin Austinin yliopiston globaalia eriarvoisuusprojektia.
Varsinainen eriarvoisuustutkija Galbraithista tuli 1990-luvun puolivälissä. Tuohon aikaan valtavirran mediassa keskusteltiin laajalti kaupan ja teknologisen kehityksen vaikutuksesta eriarvoisuuteen.
Galbraith on korostanut, että Yhdysvaltojen tapauksessa rahoitusmarkkinoiden kehitys ja varallisuudenhoito ovat keskittäneet pääomia New Yorkin alueelle ja Kalifornian Piilaaksoon, jotka ovat hyötyneet suhteettomasti noususuhdanteista. Galbraith muistuttaa, että eriarvoisuuteen voidaan vaikuttaa poliittisilla valinnoilla, hyvinvointijärjestelmillä ja ay-liikkeen sekä instituutioiden avulla.
»Keskiluokan asema on epäilemättä heikentynyt vähitellen jo pitkän aikaa, mutta sanoisin, että aina vuosina 2007–2008 alkaneeseen kriisiin asti Yhdysvallat pysyi merkittäviltä osin keskiluokkaisena yhteiskuntana.»
Finanssikriisi kuitenkin heikensi keskiluokkaa, sillä kriisi romahdutti monien kotitalouksien asunto- ja eläkevarallisuuden ja nosti yliopistokoulutuksen hinnan monille liian korkeaksi.
Galbraithin mukaan eläkkeiden, koulutuksen, terveydenhuollon ja hyvinvointipalveluiden laatu sekä varallisuudessa tapahtuneet muutokset ovat keskiluokan kannalta tulotason kehitystä tärkeämpiä tekijöitä. Tässä hänen näkökulmansa eroaa esimerkiksi Yhdysvaltojen entisestä työministeristä Robert Reichistaja Nobel-voittaja Joseph Stiglitzistä, joiden mukaan mediaanipalkkojen jämähtäminen paikoilleen on amerikkalaiselle keskiluokalle erityisen haitallista.
Kirjoittaja on projektitutkija Kalevi Sorsa -säätiössä.
