Mihin nousevat mahdit pyrkivät? Tätä on selvitetty George Washington -yliopiston monivuotisessa projektissa, jonka tuloksena syntyi kirja Worldviews of Aspiring Powers.
Kirjoittajienlähtöajatuksena on, että asia selviää parhaiten tarkastelemalla kunkin maan sisäisiä ulkopoliittisia debatteja. Osin yksiulotteisesta käsitteistöstä johtuen kirjasta jää tuntuma, että jokaisessa maassa käydään samankaltaisia keskusteluja koskien maan ulkopolitiikkaa, ja että kunkin maan vastaukset maailmanpoliittiseen tilanteen kehitykseen riippuvat myös kulloinkin vallitsevista ideoista.
Tässä oivalluksessa ei sinänsä ole mitään uutta, mutta tällä kertaa se tulee amerikkalaisen valtaeliitin lähipiiristä. Kirjan toinen toimittaja Henry R. Nau oli Gerald Fordin ja Ronald Reaganin presidenttikausien aikana mukana Yhdysvaltain ulkopoliittisessa hallinnossa.
1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa keskusteltiin laajalti hegemonisen stabiliteetin teoriasta, jonka mukaan Yhdysvallat käyttää hyväntahtoista ylivaltaa, jonka heikkeneminen uhkaa suistaa maailman epäjärjestykseen, jopa globaaliin sotaan.
Kolme vuosikymmentä myöhemmin Naun näkökulma on edelleen samansuuntainen. Maailmanpolitiikkaa ja muiden maiden maailmankuvia tarkastellaan hegemoni-Yhdysvaltojen näkökulmasta. Tarkasteluun on valittu mukaan joukko maita, joilla on halua lisätä vaikutusvaltaansa. Maavalikoima on mielenkiintoinen, vaikkakaan ei kattava: Kiina, Intia, Iran, Japani ja Venäjä.
Kysymys eri maissa vallitsevasta maailmankuvasta ja niiden ulkopoliittisista keskusteluista on siis kehystetty yhdestä erityisestä näkökulmasta. Tarkastelun teoreettisia tai yleisiä seurauksia ei juuri pohdita.
Kirjan toinen keskeinen puute on, ettei ajattelusuuntauksia juurikaan pyritä selittämään. Muiden maiden ulkopoliittiset opit kuvataan asiana, joka vain on olemassa, sen sijaan että kysyttäisiin, miksi ne ovat sellaisia kuin ovat. Muutenhan myös omat opinkappaleet ja toiminta voisivat joutua kriittiseen valokeilaan.
Joitakin poikkeuksia kirjassa kuitenkin on. Esimerkiksi Andrew C. Kutchinsin ja Igor Zevelevin Venäjää koskevasta luvusta löytyy ohimennen muutama huomio, jotka selittävät sitä, miksi vallitseva maailmankuva Venäjällä on muuttunut. Ensin länsimielinen liberalismi sai antaa tilaa suurvaltain voimien tasapaino-opeille, josta on vähitellen luisuttu yhä nationalistisempaan ja uusimperialistisempaan suuntaan.
Kutchins ja Zevelev tuovat ikään kuin ohimennen esiin Venäjän ideologisen muuttumisen syitä ja käännepisteitä. Ensin Naton laajeneminen 1990-luvulla johti monien länsimielisten ajattelijoiden siirtymiseen kohti voimatasapaino-oppeja. Epävakaa maailmantalous ja erityisesti vuoden 1998 rahoituskriisi merkitsivät (uus)liberalismin lopullista marginalisoitumista venäläisessä politiikassa.
Kosovon sota 1999 hermostutti Venäjän ulkopoliittisen johdon tyystin. Viimeistään värivallankumoukset Georgiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa vakuuttivat poliittiset vaikuttajat lopullisesti siitä, että Yhdysvaltain ja lännen tavoitteena on Venäjän heikentäminen.
Tämä havainto ja amerikkalaisen imperialismin kritiikki tuki siirtymää kohti nationalismia ja oppeja venäläis-ortodoksisesta sivilisaatiosta. Myös Yhtenäinen Venäjä -puolueen keskeiset hahmot Vladimir Putin, Sergei Lavrov, Vladislav Surkov ja Konstantin Zatulin ovat olleet viime vuosina kallellaan näihin oppeihin.
Vuosien 2008–2009 globaali rahoituskriisi teki syvän loven Venäjän talouteen, mutta vakuutti samalla Venäjän johdon siitä, että Yhdysvaltain yksipuolisen johtoaseman päivät ovat luetut. Kun Putin aloitti kolmannen presidenttikautensa 2012, edellisen vuosikymmenen talouskasvun toistaminen alkoi vaikuttaa yhä vaikeammalta, ja vallan oikeutusta täytyi etsiä esimerkiksi kansallismielisestä ulkopolitiikasta.
Venäjä on oiva esimerkki siitä, miten ulkopoliittisten oppien muutoksia pitäisi tarkastella laajemmassa viitekehyksessä. Kyse on vuorovaikutuksesta muiden valtioiden ja liittoutumien kanssa, ja taustalla vaikuttaa epävakaan uusliberaalin maailmantalouden dynamiikka. Sekä vuorovaikutusasetelmia että maailmantalouden hallinnan tapaa voidaan muuttaa.
Kirjan parasta antia on David Shambaughin ja Ren Xiaon kirjoittama luku Kiinasta. Keskeinen argumentti on, että vaikka Kiinassa on tähän asti vallinnut laaja konsensus hyvinvoinnin ja vallan hankkimisesta, maassa ovat edustettuina jokseenkin kaikki mahdolliset kansainvälisten suhteiden tutkimuksen ja ulkopolitiikan koulukunnat.
Kiinalaiset viranomaiset toistelevat edelleen hyvin tarkasti ainoastaan virallisia näkemyksiä, mutta tutkijat käyvät laajaa keskustelua Kiinan identiteetistä ja maailmanjärjestyksen mahdollisista ja toivottavista kehityssuunnista. Tutkijat harvoin kritisoivat toisiaan nimeltä, mutta ideoita arvioidaan ja arvostellaan jokseenkin vapaasti.
Perinteisen kiinalaisen ulkopoliittisen ajattelun ytimessä on näkemys, jonka mukaan Kiina menetti asemansa keskusvaltana länsimaisen imperialismin levittäydyttyä Aasiaan. Kiina kokee yhä olevansa nöyryytetty uhri, jonka tavoitteena on saada takaisin arvovaltansa ja paikkansa maailmanpolitiikassa.
Tarinaan kuuluu myös vaatimaton kuva nyky-Kiinan asemasta: Kiina on edelleen vain yksi valta muiden joukossa, eikä sen tehtävänä ole pyrkiä johtajuuteen. Kiina voi silti yhä useammin tehdä ja saada joitakin asioita aikaan globaalin diplomatian kentillä.
Toiset kuitenkin katsovat, että Kiinan asema on jo muuttunut ja maasta on tullut keskeinen globaali valta. Sitä seuraa kysymys siitä, minkälainen valta sen pitäisi olla. Pitäisikö Kiinan pyrkiä äänekkäämmin sanomaan mitä se haluaa, sen sijaan että se vain tyytyisi toteamaan mitä se ei halua?
Kiinalaistutkijoiden valtavirta näyttäisi nojaavan paljolti klassisen poliittisen realismin valtiomiesviisauteen ja diplomatian pelisääntöihin: ”Älä ole turhan äänekäs edes silloin kun tiedät olevasi oikeassa.”
Päätavoite on varmistaa Kiinan oma yhtenäisyys ja jo Kiinan oman edun vuoksi ylläpitää kansainvälisen järjestyksen ”julkishyödykkeitä”. Näihin luetaan Kiinassa uusrealististen ajattelijoiden tavoin omistusoikeuksien turvaaminen, vapaakauppa ja rauha.
Kiinalaiset tutkijat näyttävät myös jakavan monien venäläisten kollegoidensa toiveen siitä, että maailmasta olisi tulossa moninapaisempi. Kiinan oma nousu esitetään kuitenkin rauhanomaisena. Kiina pyrkii harmoniseen maailmaan, jossa YK-järjestelmällä, kollektiivisella turvallisuudella, kaikkia hyödyttävällä talousyhteistyöllä ja sivilisaatioiden välisellä dialogilla on paikkansa.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori.
