Omin eväin maailmanvallaksi

Kiinan nykypolitiikka on ollut aina leimallisesti maan ylimmän johtajan näköistä. Vaikka johdon kollektiivi­suutta onkin parin viime vuosikym­menen aikana vahvistettu, Kiinassa eletään nyt presidentti Xi Jinpingin aikaa.

Xi on luonut tietoisesti »kiinalaisen unel­man» vastinpariksi »amerikkalaiselle unelmal­le». Siinä ei ole kysymys kansalaisten onnen tavoittelusta vaan Kiinan valtiollisesta unel­masta. Sen toteutuminen merkitsee Xin mu­kaan kansallista jälleenheräämistä: sitä, että Kiina karistaa yltään loputkin kolonialismin ja sotien tuomat nöyryytykset ja ottaa paikkansa maailmassa.

Unelman toteutumiselle on asetettu kaksi aikarajaa: vuonna 2021 vietettäviin kommu­nistisen puolueen satavuotisjuhliin mennes­sä Kiinan tulee saavuttaa »kohtalainen hyvin­vointi», millä tarkoitetaan väestön valtaosan nousemista köyhyydestä.

Ja kun Kiinassa vuonna 2049 juhlitaan kan­santasavallan perustamisen satavuotisjuhlia, on jälleenheräämisen aika koittava. Siihen lii­tetään usein tavoite Yhdysvaltain ohittamises­ta maailman mahtavimpana valtiona.

Kohtalaisen hyvinvoinnin saavuttamista palvelee parhaiten talouskasvu, mutta Yhdys­valtain ohittamiseen tarvitaan myös sotilaal­lista voimaa. Kiinan aktivoitumista maailman­politiikassa ja Yhdysvaltain haastamista tulee tulkita tätä taustaa vasten.

Kiinan sotilasmenojen kasvu on jo pitkään herättänyt huolta sekä Kiinan naapurimaissa että laajemmalti. Toistaiseksi menojen lisäys on kuitenkin noudattanut Kiinan yleistä ta­louskasvua, eikä sitä voi sinänsä pitää merk­kinä poikkeuksellisen nopeasta militarisoitu­misesta. Sotilasmenot ovat tällä hetkellä noin kaksi prosenttia maan kansantuotteesta, mikä on vähemmän kuin esimerkiksi Yhdysvallois­sa, Venäjällä, Ranskassa tai Britanniassa.

Sotilasmenojen laadullinen muutos on kuitenkin ollut merkittävää, ja Kiina panostaa omien rajojensa puolustamisen lisäksi myös toimintakykyyn kaukana omilta alueiltaan. Tänä vuonna julkaistussa Kiinan maanpuo­lustuksen valkoisessa kirjassa korostetaan Kiinan tarvetta valmistautua puolustamaan mertentakaisia intressejään ja kehittää syvänmeren laivastoaan. Kiina tarvitsee laivasto­voimaa tavanomaisen puolustuksen ja rajavalvonnan lisäksi kolmeen päätehtävään: Etelä-Kiinan meren aluekiistoihin, Taiwanin kysymykseen sekä laajempiin kansainvälisiin intresseihinsä.

Kaikki Etelä–Kiinan meren rantavaltiot ovat esittäneet erisuuruisia ja enemmän tai vähem­män epämääräisesti perusteltuja vaatimuksia Etelä-Kiinan meren vesi- ja maa-alueista. Alue herättää kiinnostusta, sillä sen oletetaan kät­kevän merkittäviä hiilivetyvarantoja. Vaikka niiden hyödyntäminen kaukana rannikoista ei toistaiseksi ole kannattavaa eikä teknisesti ongelmatonta, meri on jo nyt runsasväkisten valtioiden kalastuslaivastojen kilpakenttä.

Kiinan vaade on mittavin, joskaan Viet­namin ja Filippiinien vaateet eivät ainakaan suhteellisesti ole yhtään vähemmän kunnianhimoisia. Kiinan aluevaatimus perustuu maan 1940-luvulla julkaisemaan karttaan, jossa Etelä-Kiinan meri on lähes kokonaan Kiinan valtakunnanrajaa jatkavan katkoviivan sisällä. Kiina ei ole koskaan ilmoittanut, mitä katkoviiva tarkoittaa: pitääkö Kiina sen rajaamaa aluetta sisämerenään vai katsooko se vain omistavansa viivan sisällä olevat särkät ja luo­dot aluevesineen?

Kiinan haluttomuuteen tarkentaa vaadet­taan on kaksi syytä. Ensinnäkin katkoviiva syntyi aikoinaan puolivahingossa ilman, että sen tarkoitusta olisi tarkkaan harkittu. Silloin tavoiteoli nimetä Kiinan ydinalueiden olemassaolon kannalta tärkeät puskurivyöhykkeet, joilla siirtomaavaltojen, mukaan lukien Japanin, toiminta olisi aiheuttanut turvallisuusuhan. Varsinaisesta aluevaatimuk­sesta ei liene alun perin ollut kysymys.

Sittemmin, kun Etelä-Kiinan meren taloudellisen ja strategisen merkityksen kasvu on saanut rantavaltiot kiinnostumaan alueen hallinnasta, katkoviiva on nähty Kiinassa hyödylliseksi työkaluksi, joka osoittaa Kiinan pitäneen aluetta »aina» intressipiirinään. Epä­määräisyys on valttia tilanteessa, jossa vaateita perustellaan erilaisilla syillä historiasta tosiasialliseen hallintaan.

Kiinan pitää ratkaista Taiwanin kysymys ennen vuotta 2049.

Näyttää siltä, että rantavaltiot pitävät särk­kien ja luotojen tosiasiallista hallintaa vah­vimpana perusteluna vaateilleen. Ennen muita Vietnam, mutta myös Kiina, Filippiinit ja Ma­lesia, ovat miehittäneet lukuisia Etelä-Kiinan meren pienistä saarista ja särkistä. Kiinan toi­met herättävät eniten huolta. Parin viime vuo­den aikana Kiina on laajentanut hallinnassaan olevia saaria ja särkkiä betonirakentein sekä kasaamalla maata merenpohjasta.

Kiina perustelee toimiaan tarpeella pa­rantaa hallitsemiensa alueiden huoltoa, mikä edellyttää kiitoratoja ja aallonmurtajia. Työt kuitenkin palvelevat myös Kiinan sotilasvoi­man kasvattamista alueella. Tämä on herät­tänyt kritiikkiä erityisesti Yhdysvalloissa, joka pelkää Kiinan pyrkivän entistä enemmän häi­ritsemään ja jopa rajoittamaan Yhdysvaltain laivaston toimintaa Etelä-Kiinan merellä.

Toistaiseksi Kiina ei ole kuitenkaan pyrki­nyt valtaamaan uusia luotoja, eli siinä mielessä vallitseva tilanne ei ole muuttunut. Varmaa on myös, että muut maat noudattavat ennen pit­kää Kiinan esimerkkiä; niillä ei vain vielä ole vastaavia resursseja käytössään.

Kiinan laivaston toinen päätehtävä liittyy Taiwanin kysymykseen. Kiinan ja Taiwanin kesken vallitsee jäätyneen sisällissodan kal­tainen konflikti: Kiina pitää Taiwania omana maakuntanaan, kun taas Taiwanin vallanpitä­jät katsovat edustavansa toista Kiinaa, Kiinan tasavaltaa.

Kiinan jälleenyhdistyminen on kum­mankin osapuolen virallinen tavoite. Taiwa­nin kuuluminen Kiinaan on keskeinen osa kommunistisen puolueen narratiivia, ja jäl­leenyhdistymisen jääminen toteutumatta vaarantaisi puolueen oikeutuksen valtaan. Jos jälleenyhdistyminen ei toteudu rauhan­omaisesti, laivastoa tarvitaan merisaartoon ja maihinnousuun.

Jälleenyhdistymisellä ei ole vuosikymme­niin ollut aikataulua, mikä on helpottanut käytännön liennytystä sekä taloussuhteiden ja ihmisten välisen kanssakäymisen vilkastu­mista. Xi Jinpingin luotua »kiinalaisen unel­man» tilanteen voi katsoa muuttuneen: puo­lueen pitää ratkaista Taiwanin kysymys ennen vuotta 2049.

Kiinan laivaston kolmas päätehtävä liittyy maan kasvaviin intresseihin Afrikassa ja muil­la alueilla, joissa kiinalaisilla on merkittävää ja maan huoltovarmuuden kannalta usein elintärkeää liiketoimintaa. Kiinan laivasto on jo harjoitellut merirosvouden torjuntaa kan­sainvälisessä operaatiossa Afrikan sarven ve­sillä. Lisäksi Kiina on joutunut evakuoimaan kansalaisiaan kriisien keskeltä muun muassa Libyasta.

Toistaiseksi Kiinan toimintaa rajoittaa peri­aate, joka tuomitsee muiden maiden sisäisiin asioihin puuttumisen. Se on ollut Kiinan ulko­politiikan kivijalka jo viiden vuosikymmenen ajan. On kuitenkin varmaa, että Kiina joutuu omien etujensa puolustamiseksi joustamaan tästä periaatteesta. Xi Jinpingin aikana Kii­nan ulkopolitiikassa on jo nähty merkkejä suunnanmuutoksesta.

Kiinan talousuudistusten isä Deng Xiaoping kuvaili kolme vuosikymmentä sitten maan ulkopoliittista linjaa sanonnalla, jota vastaa suomen kielen sanonta kynttilän pitä­misestä vakan alla. Dengin mukaan Kiina ei ollut vahva, joten sen piti tyytyä vaatimatto­muuteen ja odottaa parempia aikoja.

Kiinan johtajat julistivat kukin vuorollaan sitoutumistaan tähän linjaan ja sen mukaiseen rauhanomaiseen kehitykseen. Xi Jinping on kui­tenkin korvannut Dengin sanonnan uudella, joka sisältää ajatuksen päämäärähakuisesta ja proaktiivisesta ulkopolitiikasta. Xin johtama, voi­mansa tunteva Kiina ei tyydy seuraamaan mui­tavaan haluaa olla muokkaamassa maailmanjärjestystä. Tämä tavoite näkyy kahdella tasolla.

Kiinan sisäisessä ulkopoliittisessa keskuste­lussa, johon osallistuvat yliopistojen ja ajatus­hautomoiden tutkijat, on jo pitkään kritisoitu vallitsevaa kansainvälisen politiikan tutkimus­ta siitä, että se heijastaa yksinomaan länsimai­sia arvoja ja maailmankäsitystä.

Viime vuosina Kiinassa on pyritty hahmot­telemaan korvaavaa kiinalaista kansainvälisen politiikan mallia, joka perustuisi Kiinan perin­teisten oppisuuntien arvomaailmaan ja heijas­taisi Kiinan historiallista kehitystä. Erilaisten hahmotelmien yhdistävänä tekijänä on Kiinas­sa vallitseva uskomus, jonka mukaan Kiina ei koskaan ole ollut sortajan asemassa muihin maihin nähden.

Lisäksi kiinalaiset tutkijat katsovat, että siinä missä länsimainen, westfalenilainen järjestys perustuu maailman »hajoamiseen» kansallisvaltioiksi, kiinalaisessa ajattelussa ihanteena on maailmanlaajuinen yhteisöllisyys.

Maailmanyhteisö tarvitsee kuitenkin johta­juutta, ja johtajan aseman ansaitsee korkeinta moraalia osoittava valtio.

Kiina levittää lonkeroitaan. Grafiikka: Kauko Kyöstiö

Käytännön tasolla tavoitetta ilmentävät Kii­nan naapuruuspolitiikan uudet suurisuuntai­set aloitteet. Kiina on julistanut rakentavansa alueen muiden valtioiden kanssa uudet silkkitiet luomaan yhteyksiä, lisäämään taloudellis­ta integraatiota ja turvaamaan Kiinan huolto­varmuutta.

Manneryhteyttä kutsutaan silkkivyöksi, ja käytännössä se tarkoittaa rautatieverkostoa Keski-Aasian ja Lähi-idän valtioiden kautta Eurooppaan. Hankkeen on tarkoitus paran­taa olemassa olevaa verkostoa ja rakentaa uu­sia yhteyksiä niin Kiinan sisällä kuin Keski-Aasian valtioissakin.

Meriyhteys on puolestaan nimetty silkkitieksi, ja se noudattaa Kiinan 1300-luvulle ajoit­tuneen merellisen suuruuden ajan kauppareittejä. Niiden avulla Kiina pyrkii yhdistymään Etelä-Kiinan meren kautta Intian valtameren satamiin aina Afrikan itärannikolle ja Suezin kanavan kautta Välimerelle saakka.

Silkkivyötä ja -tietä tukemaan Kiina on pe­rustanut erityisen rahaston, jonka alkupääoma on 40 miljardia dollaria. Lisäksi Kiinan aloit­teesta perustettu Aasian infrastruktuuri-in­vestointipankki AIIB on osa kokonaissuunni­telmaa, jolla Kiina pyrkii sekä vahvistamaan alueellista vaikutusvaltaansa että nostamaan profiiliaan kansainvälisten rahoitusinstituu­tioiden kehittäjänä vastapainoksi läntisille ins­tituutioille, kuten Maailmanpankille ja Kan­sainväliselle valuuttarahastolle.

Kiinan suunnitelmilla on päällekkäisyyk­siä Venäjän Euraasian unioniin tähtäävien integraatiohankkeiden kanssa. Hankkeilla olisi myös ilmeisiä yhteistyömahdollisuuksia. Vaikka Kiina ja Venäjä ovatkin viime vuosi­na käyttäneet kaikki tilaisuudet kritisoidak­seen yhdessä Yhdysvaltain ylivaltaa ja muiden maiden sisäisiin asioihin puuttumista, maat kilpailevat vaikutusvallasta Keski-Aasiassa, jota kumpikin pitää omana etupiirinään. Niin­pä Kiinan ja Venäjän yhteisrintama Yhdysvaltain valta-asemaa vastaan vaikuttaa epä­todennäköiseltä.

Viime aikoina on taitettu paljon peistä siitä, millä lailla Kiina on asettumassa Yhdysvaltain haastajaksi. Kiinan pelätään uhkaavan koko li­beraalidemokraattisen maailmanjärjestyksen asemaa.

Kiina haluaakin esiintyä vallitsevan maailmanjärjestyksen haastajana, mutta se tekee niin sisäpoliittisista syistä. Myös yksinvaltainen järjestelmä tarvitsee kansan tukea, ja kiinalainen nationalismi on kommunistisen puolueen vahvin turva talouskasvun jälkeen.

Todellisuudessa liberaalidemokraattinen järjestys palvelee Kiinan etuja. Toisin kuin esimerkiksi Venäjä, Kiina on syvästi integroi­tunut osaksi maailmantaloutta. Kiina tarvitsee talouskasvua, ja siksi Kiinan ei kannata horjut­taa globaalia vakautta. Samasta syystä Kiinan uudet aloitteet, kuten silkkivyö ja -tie, keskitty­vät maan lähialueiden taloudellisen yhteistyön kehittämiseen.

Xi Jinpingin uusimmat ulkopolitiikkaa kä­sittelevät puheet yhdistävät taloudesta kum­puavat realiteetit ja halun rakentaa kiinalais­ta ulkopolitiikan mallia. Xi on julistanut, että Kiina aikoo ulkopolitiikassaan yhdistää omien etujensa puolustamisen ja maailmanlaajuisen oikeudenmukaisuuden. Etujen ja oikeudenmu­kaisuuden välistä suhdetta pohti aikoinaan jo Mestari Kong eli Kungfutse, jonka sanontoja Xi mielellään puheissaan siteeraa.

Xin tulkinnat kungfutselaisuudesta ovat yksioikoisia, mutta niiden avulla on mahdol­lista kauniisti yhdistää maailmanlaajuisen yh­teisöllisyyden ihanne ja reaalipolitiikka. Kiina­laistutkijoiden mukaan Xi tavoittelee Kiinalle maailmanjärjestyksen johtajan paikkaa, jonka se aikoo ansaita moraalisella toiminnallaan: Kiina avustaa köyhiä maita omien voimavarojensa mukaan eikä havittele voimapoliit­tista valta-asemaa, mutta pitää kiinni omien etujensa ja etupiiriensä puolustamisesta.

 

Kirjoittaja toimii vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.