Yksi merenkulkuhistorian suurimmista vakuutuspetoksista on supertankkeri Salemin tapaus. Kuwaitista joulukuussa 1979 kohti Genovaa matkannut laiva purki öljylastinsa Etelä-Afrikan Durbanissa, otti vettä tilalle ja jatkoi matkaa kohti Välimerta. Senegalin edustalla laiva upotettiin. Tapaus soviteltiin, ja Etelä-Afrikka maksoi öljy-yhtiölle kymmenien miljoonien dollarien korvaukset.
Salem oli kuitenkin poikkeustapaus, kuten Hennie van Vuurenin teos Apartheid Guns and Money osoittaa. Suurin osa eteläafrikkalaisten talouspakoterikkomuksista pysyi salassa. Niiden organisointiin on pystytty perehtymään vasta viime vuosina asiakirjojen salausajan umpeuduttua ja pakotteiden rikkojia haastattelemalla.
Elokuussa 1963 YK kehotti kaikkia valtioita lopettamaan aseiden, ammusten ja sotilasajoneuvojen viennin Etelä-Afrikkaan. Vapaaehtoinen kauppasaarto muutettiin pakolliseksi marraskuussa 1977. Van Vuurenin työryhmän monivuotinen tutkimus osoittaa, kuinka yksinkertaista talouspakotteiden rikkominen kylmän sodan maailmassa oli.
Pakotteiden kiertämisessä Etelä-Afrikalla oli etunaan maan mittavat mineraalivarannot. Kulta kelpasi lainojen vakuudeksi, ja käytännössä eteläafrikkalaiset maksoivat öljystä ja sotatarvikkeista jatkuvasti ylihintaa. Pankkimaailman tärkein yhteistyökumppani oli belgialainen Kredietbank, joka järjesteli konttoristaan Luxemburgista eteläafrikkalaisten maksuliikenteen ja rahanpesun. Pöytälaatikkoyhtiöt perustettiin pääasiassa Panamaan ja Liberiaan.
Yksi pimeän asekaupan salaisista lonkeroista ulottui Pariisin, jossa sotatarvikeyhtiö Armscorin toimihenkilöille varattiin oma kerros Etelä-Afrikan suurlähetystössä. Ranska antoi valtiojohdon siunauksella eteläafrikkalaisille vapaat kädet pyörittää pimeää asekauppaa. Sotatarvikevienti oli verrattain helppoa väärennetyillä asiakirjoilla, tarvittaessa jonkin kolmannen maan kautta. Pohjois-Korealla on nykyisin käytössä samat keinot.
Etelä-Afrikassa saarron rikkomisen mahdollisti pääasiassa kaksi tekijää. Puolustushallinnolla oli sotateollisuutta varten oma salainen budjettinsa, johon valtiontalouden ylitarkastajilla ei ollut valtuuksia puuttua. Toiseksi sotilasvarustelusta raportoiminen oli laitonta eteläafrikkalaisille toimittajille. Näin valtion pimeät rakenteet pidettiin piilossa.
Apartheidin päättymisen jälkeen toiminut totuus- ja sovintokomissio on tarjonnut paljon tietoa ihmisoikeusrikkomuksista. Korruptiontäyteistä pakotteiden kiertämistä ei ole kuitenkaan juuri käsitelty, sillä monet asekaupoista hyötyneistä yrityksistä ovat olleet tärkeitä toimijoita uuden Etelä-Afrikan rakentamisessa.
Kauppasaarron kiertämistä koskevan laittoman liiketoiminnan käsittely olisi kuitenkin tärkeää nykyisten korruptoituneiden rakenteiden purkamiseksi, niin Pretoriassa kuin Brysselissä.
Kirjoittaja on Afrikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa.
