Kun Venäjä hyökkäsi helmikuussa Ukrainaan, Yhdysvallat ja EU reagoivat asettamalla sille historiallisen laajoja talouspakotteita. Pakotteet ovat keskeisiä ulkopolitiikan välineitä, joiden vaikuttavuudesta ollaan montaa mieltä. Syntyessään pakotteet nähtiin tuhoisana »taloudellisena aseena», jonka varaan kansainvälisen järjestyksen vakaus voisi perustua.
Historioitsija Nicholas Mulder tarkastelee kirjassaan The Economic Weapon maailmansotien välistä aikakautta, jolloin nykymuotoiset talouspakotteet politiikan välineinä syntyivät. Hän ajoittaa niiden alkupisteen ensimmäisen maailmansodan vuosiin 1914–1918, jolloin ympärysvallat kohdistivat keskusvaltoihin uusia menetelmiä rahoitusvirtojen sekä raaka-aine- ja elintarviketoimitusten katkaisemiseksi.
Kärsijöitä olivat siviilit. Liittoutuneiden kauppasaarron kiihdyttämänä nälkä ja aliravitsemus vaativat kirjan mukaan yksin Saksassa jopa 400 000 siviiliuhria – moninkertaisesti verrattuna esimerkiksi ilmapommitusten uhreihin.
Pakotteiden tuhoisuudella oli syvä vaikutus kansainväliseen järjestykseen, etenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettuun Kansainliittoon. Voittajavaltiot katsoivat liiton yleissopimukseen kirjatun monenvälisten talouspakotteiden uhan riittävän takaamaan vakauden. Mulder vertaa ajattelua tämän päivän ajatukseen ydinaseiden kauhun tasapainosta. Pakotteiden pelossa valtiot eivät uskaltaisi aloittaa sotaa. Suurvaltojen laajentumispyrkimyksiä pakotteiden uhkaan nojannut järjestys ei kuitenkaan kestänyt.
Kun fasismi nousi 1930-luvulla, Kansainliitto joutui toimimaan suuren laman jälkimainingeissa ja ilman liiton ulkopuolelle jäänyttä Yhdysvaltoja. Tämä näkyi pakotepolitiikan heikkoutena: niitä ei käytetty tarpeeksi voimakkaasti Etiopiaan hyökännyttä Italiaa tai laajentumishaluista Hitlerin Saksaa vastaan.
Pakotteiden uhka ei tuonut akselivaltoja neuvottelupöytään vaan pikemminkin päinvastoin. Liian vähäiset pakotteet jättivät tilaa toimia, samalla kun muisto liittoutuneiden taloussaarrosta ensimmäisessä maailmansodassa sai Saksan, Italian ja Japanin tavoittelemaan omavaraisuutta ja pakotteiden kestokykyä aluevalloituksilla. Tämä lopulta johti uuteen maailmansotaan.
Kirja ei tarjoa yksiselitteisiä vastauksia omalle ajallemme. Talouspakotteiden uhkaan nojannut 1930-luvun kansainvälinen järjestys oli epävakaa osin siksi, että vajaiksi jääneet pakotteet mahdollistivat suurvalloille hyökkäyssotien jatkamisen. Mulderin mukaan on mahdollista, että voimakkaammat pakotteet olisivat estäneet Italian ja Saksan laajentumishalut. Toisaalta juuri pakotteiden pelko ja pyrkimys suojautua niiden vaikutukselta voi johtaa aggressioon ja laajentumispyrkimyksiin, kuten 1930-luvulla nähtiin.
Kun nykymuotoiset pakotteet syntyivät, niitä pidettiin välineenä vakaan kansainvälisen järjestyksen luomiseksi. Tänä päivänä Vladimir Putinin hyökkäyssodan jatkuessa jättimäisistä pakotteista huolimatta pakotteet tuntuvat pikemminkin viimeiseltä yritykseltä estää järjestystä hajoamasta.
Olemme jälleen taloudellisten pakotteiden paradoksin äärellä.
