Iltapäivä Myanmarin henkisen pääkaupungin Yangonin keskustassa on hikinen. Eletään elokuun loppupuolta, ja minua jännittää. Matkaseuralaiseni naputtelee tunnuslukuaan CB Bankin automaattiin parin metrin päässä. Toimiikohan se? Pankkiautomaatin käyttäminen Myanmarissa ei ole arkinen asia, vaan pieni pala maailmanhistoriaa.
Katu ympärillä hönkii silmille ristiriitaansa: Miehet kiirehtivät eteenpäin perinteisissä pitkissä kietaisuhameissaan, naisten poskilla nauraa keltainen maali, myanmarilainen perinnemeikki. Jalkakäytävä on reikiä täynnä, ja silti lähitienoon toimistojen vuokrahinnat ovat hypänneet pilviin, Manhattanin tasolle. Niin paljon olisi ottajia Myanmarin uudella nousulla.
Sotilasjuntan ja kansainvälisten pakotteiden aika on ohi, ja Myanmarista kiinnostuneita on maassa tungokseksi asti. Ulkomaiset yritykset puskevat maahan, jonka maaperä on rikas ja markkinat kaikkea muuta kuin kypsät. Turistitkin ovat sännänneet tutkimaan vapautuvaa ilmapiiriä, ja ryntäys on sysännyt hotellien hinnat moninkertaisiksi.
Yritysten ja turistien sekä tietysti myanmarilaisten elämää hankaloittaa maan antiikkinen pankkijärjestelmä. Myanmar on maailman käteisvaltaisimpia talouksia, ja pankkijärjestelmä on Kaakkois-Aasian heikoin ja kehittymättömin, pääomamarkkinoista puhumattakaan.
Ihmiset saavat ja kuluttavat palkkansa käteisenä. Säästöt jemmataan patjan alle, ja pankkitili on merkki hyväosaisuudesta. Myanmarissa asuva suomalainen muistelee tuntevansa yhden paikallisen, jolla on pankkikortti.
Yritysten välisestä rahaliikenteestä on vaikeampaa saada tietoa. Valtaosa rahansiirroista kuitenkin tehtäneen yhä käteisenä, arvioi Myanmarin talouteen perehtynyt Lex RieffelBrookings-instituutista. Pienet paikallisessa valuutassa kyateina, isot Yhdysvaltain dollareina. Rieffelin mukaan yritysten välistä maksuliikennettä hoidetaan myös šekeillä, ja käytäntö yleistyy. Selvää on, että tämä on melkoinen hidaste Myanmarin kehitykselle.
Erityisen ongelmallista on, että kansa ei luota pankkeihinsa. Sotilasjuntan pankkipolitiikka oli holtitonta, ja ihmisten mielissä painavat menetetyt säästöt. Juntan kontolla on rahanarvon mitätöintejä, ja vuoden 2003 pankkikriisi johti talletuspakoon ja pitkäkestoisiin nostorajoituksiin. Voi vaatia jopa sukupolven verran, että luotto pankkeihin on samalla tasolla kuin naapurissa Thaimaassa, Rieffel sanoo.
Kehitystä vaikeuttaa myös se, että vain harvoilla on pääsy internetiin. Kännyköitäkin on yhä vähänlaisesti, mutta niiden käyttö yleistyy nopeasti.
Ystäväni saa rahansa CB Bankista. Automaatti sylkee setelit ulos – 300 000 kyatia eli noin 230 euroa. Se on järjetön tukku rahaa, hyvä kun taipuu kaksinkerroin. Seuraavaa käyttäjää ei näy.
Ensimmäiset paikallisille tarkoitetut pankkiautomaatit avattiin Myanmarissa vasta pari vuotta sitten. Kuluneen vuoden aikana suurimpiin kaupunkeihin on ilmestynyt muutamia Visa- ja Mastercard-koneita. Epävarmuus tosin jyllää, sillä verkosta löytämämme tiedot automaattien toimivuudesta ovat olleet ristiriitaisia.
Minä en koneisiin luottanut. Kannoin reissuvaluutan dollareina, kuten tuhannet turistit ennen pankkiautomaattien aikaa.
Takkuisuudestaan huolimatta pankkijärjestelmä on viime aikoina kehittynyt, ja keskuspankin sanotaan tekevän parhaansa modernisoinnin vauhdittamiseksi. Osa parempiosaisesta väestä on alkanut tallettaa palkkansa pankkeihin, ja joissakin kaupoissa voi jo maksaa kortilla.
Rieffel sanoo uskovansa, että kolmen vuoden päästä Myanmarin suurimmat kaupungit ovat pyristelleet käteistaloudesta eteenpäin. Etenkin pankkipalveluiden käyttö mobiililaitteilla voi harpata eteenpäin nopeastikin, jo parissa vuodessa, jos ihmiset päättävät luottaa pankkeihinsa.
Ehkä automaatilla on ensi vuonna jo jonoa Yangonissa.
