Globaali eriarvoisuus vähenee.
→ osittain totta
Eriarvoisuus on yksi 2000-luvun poliittisen ja akateemisen keskustelun toistuvista teemoista. Eriarvoisuuden vaaroista ovat varoittaneet tutkijoiden ohella maailman johtajat paavi Franciscuksesta Barack Obamaan. Esimerkiksi Richard Wilkinson ja Kate Pickett kuvaavat vuonna 2009 julkaistussa kirjassaan Tasa-arvo ja hyvinvointi (The Spirit Level), kuinka suuri osa yhteiskunnan ongelmista on kytkeytynyt eriarvoisuuteen.
Ranskalainen Thomas Piketty taas esittää menestyskirjassaan Pääoma 2000-luvulla, että maailma on palaamassa 1800-luvun aikaan, jolloin yhteiskuntaa hallitsi pieni perinnöillä elävä eliitti. Pikettyn teesi on, että tulo- ja varallisuuserojen jatkuva kasvu on uhka demokratialle.
Steven Pinker on toista mieltä. Hänen mukaansa oletus siitä, että globaali talouskasvu olisi päätynyt vain rikkaiden käsiin, on väärä. Pinkerin mukaan on monta syytä olla huolissaan eriarvoisuudesta, mutta aiheeseen käytävään keskusteluun liittyy hänen mukaansa »lopunajan retoriikkaa». Hän toteaa, ettei eriarvoisuutta voi käyttää osoituksena siitä, etteivät asiat olisi paremmin kuin ennen. Absoluuttiset tuloerot ovat väistämätön seuraus talouden kasvusta, Pinker kirjoittaa.
YK-yliopiston kehitystaloustieteen tutkimuslaitoksen johtajan Finn Tarpin mukaan on totta, etteivät talouskasvun hedelmät voi käytännössä jakautua samanaikaisesti kaikille. Hän ei kuitenkaan näe mitään taloustieteellistä oikeutusta sille, miksi tuloerot ovat paisuneet nykyiselle tasolle. »Vaikka kannustimilla on merkitystä, niillä ei ole yhteyttä nykyisten tuloerojen tasoon. Kysymys on poliittinen ja moraalinen», Tarp sanoo.
Pinker keskittyy viime vuosikymmeniin, joiden aikana tuloerot maiden välillä ovat kaventuneet. Globaalin eriarvoisuuden laskua selittää suurelta osin maailman runsasväkisimpien maiden, Kiinan, Intian ja Indonesian, taloudellinen kehitys, arvioi brittiläisen ajatushautomo Overseas Development Instituten vanhempi tutkija Soumya Chattopadhyay.
»Nämä maat ovat parinkymmenen vuoden ajan hyötyneet talouskasvulle suotuisasta ilmapiiristä, mikä on johtanut muutaman miljardin ihmisen tulojen kasvuun ja globaalin eriarvoisuuden vähenemiseen», Chattopadhyay sanoo
Gini-kerroin osoittaa, kuinka tuloerot ensin lisääntyivät kansainvälisesti tasaisesti suunnilleen 1980-luvulle saakka ja alkoivat sen jälkeen hitaasti laskea, pysyen kuitenkin yhä melko korkealla tasolla. Kun noudatetaan taloustieteilijä Branko Milanovićin kehittämää laskutapaa, globaalia Gini-kerrointa, jossa ei lasketa maailman eri valtioiden vaan yksittäisten ihmisten eriarvoisuutta, tuloerot ovat pienentyneet 2000-luvun alusta alkaen.
Chattopadhyay huomauttaa, että samaan aikaan kun globaali eriarvoisuus on vähentynyt, ovat tuloerot useiden maiden, erityisesti Kiinan ja Intian, sisällä kasvaneet. »Kiina ja Intia kurovat kiinni globaalia eriarvoisuutta, mutta samaan aikaan niiden kehitys korostaa tuloerojen kasvavaa trendiä», Chattopadhyay sanoo.
Hän pitää maiden sisäisen eriarvoisuuden kasvua huolestuttavana esimerkiksi sosiaalisen yhteenkuuluvuuden näkökulmasta. Mikäli maiden sisäiset tuloerot jatkavat kasvuaan, se voi hänen mukaansa pian näkyä taas myös globaalien tuloerojen kasvuna.
Pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna tuloerot maiden välillä ovat kasvaneet. Chattopadhyayn mukaan kysymys on siitä, mihin kolmen viimeisen vuosikymmenen trendiä peilaa. Hän korostaa, että tuloerot ovat nousseet lähes koko historian ajan.
»Tällä hetkellä globaali eriarvoisuus on kuta kuinkin samalla tasolla kuin 1970-luvulla eli edelleen hyvin korkealla. Emme ole pystyneet kaventamaan eroja esimerkiksi 1920- tai 1940-lukujen tasolle.»
Demokratia ja ihmisten mahdollisuudet ilmaista tyytymättömyyttään lisääntyvät.
→ osittain totta
Pinker puoltaa politiikantutkija Samuel Huntingtonin näkemystä siitä, että valtioista on muotoutunut demokratioita aalloissa. Ensimmäinen demokratisoitumisen aalto nousi Huntingtonin mukaan 1800-luvun Pohjois-Amerikasta ja Länsi-Euroopasta, toinen puolestaan toisen maailmansodan jälkeen. Kolmas demokratisoitumisen aalto sai alkunsa 1970-luvulla Portugalin ja Espanjan diktatuurien kaatumisesta ja levisi 1980-luvulla Etelä-Amerikkaan, Aasiaan ja Afrikkaan.
Huntingtonin mukaan demokratisoitumisen aallot nousevat ensin ja sitten hiipuvat. Pinker taas katsoo, ettei kolmas aalto ole koskaan pysähtynyt vaan jatkaa väreilyään niin, että maailmasta on tullut koko ajan demokraattisempi.
Hän mainitsee myönteisinä esimerkkeinä 2000-luvun alun demokratiakehityksestä useat Itä-Euroopan maat, Arabikevään sekä Burkina Fason ja Myanmarin. Myös Kiina ja Venäjä ovat Pinkerin mukaan näyttäneet avautumisen merkkejä.
Tässä kohtaa Pinkerin optimismi on katteetonta. Viimeaikaiset raportit demokratiakehityksestä eivät ole myönteisiä Itä-Euroopan maissa tai Myanmarissa. YK-yliopiston kehitystaloustieteen tutkimuslaitoksen tutkija Rachel Gisselquist sanoo, että pitkällä aikavälillä tarkasteltuna demokraattisten valtioiden määrä on kasvanut, mutta viime vuosina trendi on hieman kääntynyt.
»Sekä Freedom Housen, Economic Intelligence Unitin että Varieties of Democracy -tilaston raportit osoittavat, että demokratia on maailmanlaajuisesti ollut laskussa usean vuoden ajan», Gisselquist sanoo.
Pinker käyttää kirjassaan yhdysvaltalaista Polity Project -aineistoa, jonka mukaan demokraattisten valtioiden määrä on kasvanut 1980-luvun alusta lähtien tähän päivään saakka. Aineisto on kuitenkin suppeampi kuin esimerkiksi Göteborgin yliopiston Varieties of Democracy -tutkimuslaitoksella, joka on koonnut muiden muassa yli 3 000 asiantuntijan arviot.
Varieties of Democracyn toukokuun lopussa julkaiseman raportin mukaan demokratian taso on maailmanlaajuisesti edelleen korkea, mutta autoritääriset toimet ovat nostaneet päätään useissa maissa. Tutkimuslaitos arvioi, että epädemokraattiset toimet vaikuttavat yhteensä 2,5 miljardin ihmisen elämään.
Economist Intelligence Unitin julkaiseman demokratiaindeksin mukaan demokratian tila heikkeni vuonna 2017 jopa 89 valtiossa edelliseen vuoteen verrattuna. Sen mukaan alle puolet maailman väestöstä elää täysin tai osittain demokraattisissa maissa.
Yhdysvaltalaisen Freedom Housen näkemys on samankaltainen. Järjestön mukaan niiden valtioiden määrä, joissa demokratian taso on laskenut, on suurempi kuin niiden, joissa se on noussut. Tämä negatiivinen kehityskulku on jatkunut jo 12 vuotta peräkkäin.
Mitä rikkaampia ja koulutetumpia ihmiset ovat, sitä enemmän he suojelevat ympäristöä.
→ tarua
Pinker mieltää itsensä ekomodernistiksi: hän tunnustaa, että teollistuminen on ollut ihmiskunnalle ennen kaikkea hyväksi ja jonkinasteinen saastuttaminen on välttämätöntä. Ekomodernisti uskoo myös siihen, että teknologian avulla ihmiskunta pystyy ratkaisemaan ilmastonmuutoksen aiheuttamat ongelmat.
»Vaikka länsimaissa löydettäisiin teknologian avulla ratkaisuja, se ei tarkoita sitä, että sama teknologia tulisi käyttöön myös muualla, etenkään kehitysmaissa», Rachel Gisselquist huomauttaa.
Pinkerin mukaan ympäristönsuojelu noudattaa niin sanottua Kuznetsin käyrää. Tämän teorian mukaan köyhissä oloissa elävät ihmiset pitävät talouskasvua tärkeämpänä kuin ympäristönsuojelua, mutta kun talouskasvu on saavuttanut tietyn lakipisteen, ympäristöarvot saavat enemmän painoarvoa.
»Kun ihmiset rikastuvat, he välittävät enemmän ympäristöstä ja etsivät tapoja suojella sitä, ja pystyvät myös paremmin maksamaan siitä», Pinker kirjoittaa.
Pinker on optimistinen, mutta hänen tulkintansa on osittain väärä. Tutkimustulokset osoittavat, että mitä vauraampia ihmiset ovat, sitä enemmän he kuluttavat. Bernin yliopiston tutkijoiden viime vuonna julkaiseman Good Intents but Low Impacts -tutkimuksen mukaan ihmisten hiilijalanjäljen kokoa ennakoi selvimmin heidän tulotasonsa, eivät asenteet ympäristönsuojelua kohtaan. Oxfamin mukaan puolet kaikista päästöistä juontuu maailman rikkaimman 10 prosentin toimista ja heidän hiilijalanjälkensä on noin 60 kertaa suurempi kuin maailman köyhimmän 10 prosentin.
»On aivan selvää, että teollistumisesta lähtien ihmisten toimilla on ollut selvä vaikutus ilmaston lämpenemiseen. Tiedämme, että ilmastonmuutos johtaa katastrofiin ilman hillitsemistoimia», Finn Tarp sanoo.
Tarp on Pinkerin kanssa yhtä mieltä siitä, että teknologialla on saatu paljon aikaan ilmastonmuutoksen lieventämisessä. On kehitetty esimerkiksi sähköautoja ja energiatehokkaampaa teollisuutta. »Mutta tästä ei voi tehdä tulkintaa, että teknologia luo jatkossakin ratkaisuja. Se, joka väittää historian perusteella tietävänsä, mitä tuleman pitää, ei välttämättä ole ollenkaan oikeassa», Tarp toteaa.
Pinkerin teesin epätarkkuudesta kertoo myös se, että globaalit ilmastonmuutoksen hillitsemiseen johtavat päätökset junnaavat, arvioi Chattopadhyay. Trumpin hallinnon päätös irrottautua Pariisin ilmastosopimuksesta on tästä hyvä esimerkki.
»Rikkaimmilla mailla on paremmat mahdollisuudet torjua ilmastonmuutosta, mutta se ei takaa sitä, että ne tekisivät niin», hän sanoo.
Finn Tarp korostaa, että suuri osa maailman väestöstä elää yhä hyvin matalalla tulo- ja elintasolla. Heidän oikeuttaan kehitykseen ei voi evätä ilmastonmuutoksen perusteella, Tarp sanoo. Silti myös kehittyvien maiden on oltava mukana ilmastoponnisteluissa.
»Keskeistä on, että ilmastonmuutoksen hillintä kytketään kaikkeen kehityspolitiikkaan. Näitä kahta asiaa on toteutettava rinnakkain.»
Yhä suurempi osa kouluikäisistä lapsista käy peruskoulun.
→ totta
»Koulutuksen mullistava vaikutus ulottuu ihmiselämän jokaiselle alueelle – jopa hämmentävin tavoin», Pinker kirjoittaa. Koulutus on avain parempaan terveyteen, se kasvattaa varallisuutta, demokratisoi yhteiskuntia, lisää kansalaisten aktiivisuutta sekä rauhan todennäköisyyttä. Tämän vuoksi Pinker pitää koulutustason nousua globaalin kehityksen lippulaivana.
Koulutustaso on kasvanut huimasti parin viime vuosisadan aikana. Lukutaito on Our World in Data -tietokannan mukaan noussut 1820-luvun kymmenestä prosentista tämän päivän noin 80 prosenttiin. Yhä useampi ihminen pääsee kouluun: 1820-luvulla alle 20 prosenttia yli 15-vuotiasta oli käynyt peruskoulun, mutta lähes kaksisataa vuotta myöhemmin tuo luku on noin 80 prosenttia.
»Tämä heijastaa valtioiden koulutusbudjettien kasvua ja yleistä kehitystä. Myös kehitysavulla on ollut vaikutusta kolmenkymmenen viime vuoden aikana», Tarp arvioi.
Rachel Gisselquist nostaa esiin myös naisten koulutustason nousun. Hän kiinnittäisi kuitenkin lisää huomiota koulutuksen eriarvoisuuteen. Alueelliset erot ovat yhä suuria. Esimerkiksi Burkina Fasossa, Nigerissä ja Etelä-Sudanissa lukutaitoisen väestön osuus oli yhä alle 30 prosenttia vuonna 2011.
Finn Tarpin mukaan vuosikymmeniä sitten kiinnitettiin liikaa huomiota oppilasmäärien kasvuun koulutuksen laadun kustannuksella. Silti hänen mukaansa on selvää, että peruskouluissa ympäri maailman on myös opittu asioita.
Chattopadhyay on kriittisempi. Hänen mukaansa ei ole olemassa universaalia ja luotettavaa mittaustapaa, jolla pystyttäisiin mittaamaan koulutuksen laatua. Laatua kuvaavissa tilastoissa, kuten PISA-vertailussa, Kiinaa saattaa kuvata muutama suurkaupunkien huippukoulu, hän kertoo.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
