Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš puhui Kiovan voitonpäivän juhlallisuuksissa viime toukokuussa. Kuva: SERGEY STAROSTENKO/XINHUA PRESS/CORBIS”Ukraina ei ole Venäjä”, otsikoi Ukrainan entinen presidentti Leonid Kutšma vuonna 2003 kirjoittamansa kirjan. Nimestä tuli pian laajalti käytetty klisee sekä Ukrainan sisä- että ulkopuolella.
Lauseeseen sisältyy ajatus siitä, että kansanluonne on muovannut Ukrainan poliittisesta tilanteesta sellaisen kuin se nyt on. Ukrainalaisia pidetään venäläisiä rauhallisempina ja halukkaampina tekemään kompromisseja kuin ääriliikkeitä. Lisäksi heidän uskotaan säästyneen venäläisten ”suurvaltasyndroomalta”. Näiden kansallisten piirteiden vuoksi Ukraina olisi luonnostaan vähemmän autoritaarinen ja demokraattisempi kuin Venäjä. Ukrainan ja Venäjän erilaisuutta selittävät poliittisen kulttuurin eroavaisuuksien sijaan kuitenkin paremmin rakenteelliset tekijät, kuten talouserot ja alueellinen jakautuneisuus.
Siinä missä Moskovan eliitti on pystynyt vakiinnuttamaan valtansa (suhteellisen) pehmeäksi autoritarismiksi, Ukrainassa rakenteelliset rajoitteet ovat estäneet sekä autoritarismin että demokratian kehittymisen.
Ukraina on ajautunut näistä syistä poliittiseen umpikujaan. Kahden viime vuosikymmenen aikana itsenäistymisen jälkeen on nähty vain kaksi sinnikästä yritystä rikkoa vallitseva pattitilanne ja siirtyä kohti vahvan johtajan hallintoa, joka on vakiintunut Venäjällä.
Ensimmäisenä yritykseen ryhtyi Kutšma toisen presidenttikautensa aikana. Se jäi kuitenkin oranssin vallankumouksen jalkoihin, kun Kutšma halusi siirtää valtansa eteenpäin ja nostaa Viktor Janukovytšin seuraajakseen peukaloimalla vuoden 2004 presidentinvaalin tuloksia. Toinen yritys on tapahtumassa nyt, ja sen takana on Janukovytš itse. Hän tuskin onnistuu, mutta jää nähtäväksi, johtaako epäonnistuminen autoritarismin vakiinnuttamisessa ukrainalaisen demokratian vahvistumiseen.
Kahden voiman välissä
Periaatteessa entiset neuvostopoliitikot eivät juuri eroa poliitikoista muualla maailmassa: jos heillä on siihen pienikin mahdollisuus, he yrittävät vahvistaa omaa asemaansa sekä pidentää aikaansa vallankahvassa. Lopputuloksena on todennäköisesti jonkin tason autoritarismi, jos vahvat instituutiot, perustuslailla turvattu vallanjakoperiaate sekä vakaan kansalaisyhteiskunnan perinne puuttuvat. Juuri näin tapahtui useimmissa entisissä neuvostotasavalloissa.
Ukraina on kiinnostava erityistapaus, sillä se tasapainoilee autoritarismin ja sekasortoisen pluralismin välillä. Moniarvoisuus on seurausta maan historiasta ja erilaisista alueellisista, etnisistä, kielellisistä ja kulttuurisista eroista.
Ukrainan alueellinen jakautuminen on pääsyy siihen, ettei mikään yksittäinen voima ole onnistunut valtaamaan politiikan kenttää. Ukrainalaiset ovat äänestäneet vuodesta 1991 lähtien kaikissa kansallisissa vaaleissa selvästi kahdessa leirissä.
Jotkut politiikan asiantuntijat ovat esittäneet todellisena uhkakuvana sen, että maa lopulta jakautuisi kahtia Venäjälle myötämielisen idän ja Eurooppa-myönteisen lännen välillä. Tällainen näkökulma ei kuitenkaan tunnusta maan keskuksen ja siihen kuuluvan pääkaupungin Kiovan merkitystä. Erään osuvan huomion mukaan Kiova puhuu kuin Donetsk mutta äänestää kuin Lviv.
Alueiden väliset erot ruokkivat jatkuvaa poliittista vastustusta, joten vaalit voittaakseen poliitikon on ensinnäkin vakuutettava äänestäjät eri alueilla ja toisekseen pystyttävä käyttämään valtaa parlamentissa muodostamalla toimivia koalitioita. Tästä juontaa juurensa puhe ukrainalaisten valmiudesta tehdä kompromisseja.
Alueellisesti jakautuneet puolueet on valettu heikolle perustalle. Ne ovat poliittisia koneistoja, jotka ajavat yksittäisten poliitikkojen tai liikemaailman etua. Poliittisen vallan keskittäminen on Ukrainassa hankalaa. Koska politiikan aatteellinen ulottuvuus on niin ohut, uskollisuus voidaan saavuttaa ainoastaan materiaalisilla houkutuksilla – useimmiten jakamalla kannattajille vaurautta ja erilaisia etuuksia. Ukrainan heikon taloustilanteen vuoksi vain harvalla johtajaksi pyrkivällä kuitenkaan on mitään annettavaa.
Näistä syistä Ukrainassa ei ole mahdollista rakentaa autoritaarista järjestelmää vakaalle pohjalle, kuten Putinin Venäjällä on tehty. Moskova hyödyntää suurvalta-ajattelun ohella energiaresursseja, mutta Kiovassa ei ole kumpaakaan näistä autoritarismin kantavista tukipilareista.
Ristiriitaista kyllä, samat rakenteelliset elementit jotka estävät autoritaarisen järjestelmän kehittymisen näyttävät myös rajoittavan elinvoimaisen, demokratian puolesta taistelevan oppositioliikkeen muodostumista. Käsitykset siitä, mitä on olla ukrainalainen, poikkeavat rajusti toisistaan maan itä- ja länsiosissa.
Lännessä korostetaan kielikysymystä ja etnisesti yhtenäistä historiakäsitystä, kun taas maan etelä- ja itäosissa identiteetti perustuu kansallisia näkökulmia vahvemmin sosiaaliseen ulottuvuuteen. Keski-Ukraina ja Kiova voisivat toimia näiden näkemysten välisenä tasapainottavana voimana, eräänlaisena sosiaalisena tilana, jossa voitaisiin etsiä kansallista kompromissia ja rakentaa perustaa kansallisvaltiokehitykselle. Keskuksen poliittinen mahti on kuitenkin vähäistä. Toistaiseksi se ei erotu poliittisesti omana alueenaan, sillä mikään vahva poliittinen voima ei aja keskuksen etua.
Kuka eniten tarjoaa
Yleinen politiikan vieroksunta ei ole hyväksi sen enempää oppositiolle kuin valtapuolueellekaan. Ideologian puuttuessa ukrainalainen politiikka on kyynisyyden läpäisemää. Houkuttelevan tarjouksen perässä puolen tai puolueen vaihtaminen on poliitikolle helppoa, koska moraalittomuus on levinnyt niin laajalle, ettei seuraamuksia tarvitse pelätä. Jatkuvat loikkaukset murentavat oppositiota.
Voitettuaan presidentinvaalit täpärästi vuonna 2010 Janukovytšista tuli ensimmäinen ukrainalainen ”vähemmistöpresidentti”, kun alle 50 prosenttia äänestäjistä antoi hänelle tukensa. Kuitenkin juuri hän alkoi päättäväisesti keikuttaa Ukrainan horjuvaa valtatasapainoa ja rakentaa maahan Putinin esimerkin mukaista ylhäältä käsin hallittua valtajärjestelmää.
Koska vallan keskittäminen ei onnistunut neuvottelemalla tai kompromisseilla, Janukovytšin ainoa keino oli runnoa uudistuksiaan läpi polkemalla perustuslakia ja valjastamalla hillitön määrä hallintohenkilökuntaa. Valvovan ja säätelevän valtiohallinnon resursseja on lisätty, samoin lainvalvonta on muuttunut entistä valikoivammaksi. Tähän mennessä Janukovytš ja hänen Donetskin klikkinsä ovat jo Kutšmaa pidemmällä autoritaarisen järjestelmän vakiinnuttamisessa. Nyt heillä on kuitenkin odotettavissa kovat ajat.
Kirjoittaja työskentelee tutkijana Uppsalan yliopistossa.
