Vladimir Putin nousi vuosituhannen vaihteessa Venäjän presidentiksi suuresta tuntemattomuudesta. Käsitys hänen taustastaan ja johtamistavastaan on nyt alkanut tarkentua.
Yleisen tulkinnan mukaan Putin toimii tšekistinä eli turvallisuuspalvelun miehenä »strategisesti improvisoiden»: hän valmistautuu etukäteen yllätyksiin, on valmis muuttamaan suunnitelmiaan ja siten yllättää vastustajan.
Koska Venäjän poliittinen järjestelmä ei aseta mitään pidäkkeitä tällaiselle johtamistavalle, Putin onnistuu olemaan jatkuvasti askeleen edellä demokraattista päätöksentekoa noudattavia läntisiä johtajia. Samalla hän kuitenkin sotkee Venäjän konflikteihin, joista maalla ei ole ulospääsyä.
Tämän paradoksin ymmärtämiseksi on perehdyttävä Putinin lähipiirin itseymmärrykseen. Liberaalin Dožd-televisiokanavan perustajapäätoimittajan Mihail Zygarin tuore kohukirja nojaa syväkurkkulähteisiin ja sisältää muutamia mehukkaita juoruja.
Teoksen erikoisuus on siinä, että kirja tarkastelee Venäjän lähihistorian käännekohtia sisältäpäin. Ne kuvataan sellaisina kuin Putinin piiri on ne kokenut. Lopputulos on kuvaus Putinista »romaanihenkilönä», oman elämänsä sivustakatsojana. Hän on kirjan päähenkilöiden toiveiden, vihan ja valtapoliittisten laskelmointien jakomäärä, eräänlainen kollektiivinen Putin.
Kyse ei ole vain tutkimuksellisesta lähestymistavasta, vaan syvällisestä muutoksesta Venäjän politiikassa. Politiikka on typistynyt pienen ydinjoukon kulissien katveessa käymäksi nihilistiseksi valtakamppailuksi, jossa armoa ei anneta ja tärkein valttikortti on läheisyys johtajaan. Näitä varjojen taistoja Zygar valaisee, mikä on kirjan suuri ansio.
Putinin halu nousta politiikan yläpuolelle yhdistettynä sisäpiirin sulkeutumiseen on johtanut tilanteeseen, jossa Venäjän politiikkaa ohjaavat vallan vertikaalin sijaan eri pelureiden olettamukset ja arvailut siitä, kuinka Putin mahdollisesti haluaisi heidän toimivan. Valtameklarin roolissa Putin säilyttää etäisyyden kaikkeen, mutta samalla kaikki riippuu hänestä.
Tästä syystä koko poliittinen prosessi on kadonnut näkyvistä. Puoluepolitiikalla tai vaikkapa vaaleilla on vain välinearvo: valta ei asu puolueissa eikä muutos tapahdu vaaleissa. Presidentinhallinnon päällikkö Sergei Ivanov on nykyään huomattavasti pääministeriä merkittävämpi henkilö, ja oppositiobloggari Aleksei Navalnyi on oikeastaan Venäjän ainoa poliitikko.
Demokraattisesti valvottujen poliittisten instituutioiden tehokas eliminointi ei kuitenkaan yksioikoisesti tarkoita, että Putin voisi tehdä mitä hyvänsä. Myös hän on järjestelmän vanki, ja niinpä järjestelmä luultavasti jää, kun Putin joskus lähtee.
Ulkopoliittisesti Zygarin kirjan lähtökohtana on Krimin valloituksen ilmentämä täyskäännös Venäjän toiminnassa. Konfliktin juuret sekä Moskovan ja Kiovan väliset monisyiset siteet perataan paremmin kuin monessa pelkästään Ukrainan sotaan keskittyvässä teoksessa.
Kremlin reaktiot Ukrainan vallankumoukseen toimivat vedenjakajana: aikaisempi leikittely Venäjän politiikan suurella antiamerikkalaisuuden reservillä muuttui Maidanin myötä todeksi Venäjän johtajien mielissä. Turvallisuuspalvelu FSB:n ja voimaministeriöiden piiristä nousseet silovikit alkoivat uskoa omiin sepitelmiinsä, ryhmittyivät entistä tiiviimmin johtajansa ympärille ja eristivät hänet todellisuudesta yhä pitävämmin.
Niin sisä- kuin ulkopolitiikassa uhkaukset ovat usein verhottuja, ja Venäjä pyrkii toteuttamaan tahtoaan pikemminkin vihjausten ja tulkintojen kuin käskyjen ja kontrollin kautta. Suomen itärajan pakolaistilanne oli tästä malliesimerkki: Venäjä näytti voimaansa epäsuoran kiristyksen keinoin. Vielä karummalla tavalla maailma sai tuta tämän toimintalogiikan kesällä 2014. Moskovan toiveista vallinnut epätietoisuus ja komentoketjun epäselvyys olivat merkittäviä taustatekijöitä, kun Venäjän asialla olleet separatistit ampuivat malesialaislentokoneen alas Ukrainan taivaalta.
Zygarin mukaan länsijohtajat saavat Putinin tavatessaan kuulla iänikuisen monologin lännen virheistä, jotka Putinin mielestä ovat johtaneet nykyiseen asiaintilaan. Kremlissä laskeskellaan, että sotapolitiikasta huolimatta lännessä on aina johtajia, jotka haluavat käydä kauppaa Venäjän kanssa ja sopeutuvat Putinin ohjaamaan teatteriin, joka imitoi dialogia. Siinä eivät tosin kohtaa kaksi poliitikkoa, vaan poliitikko ja salaisen palvelun agentti.
Toisessa hiljattain huomiota herättäneessä teoksessa amerikkalaisprofessori Karen Dawisha tekee 1990-luvulle ulottuvan arvokkaan yhteenvedon Putinin valtaannousun taustoista.
Laajoihin selvityksiin perustuva teos pyrkii paljastamaan nykyisen järjestelmän korruptiota. Dawishan kirja, jota alkuperäinen brittikustantaja ei oikeusjuttujen pelossa suostunut julkaisemaan, toimii hyvänä hakuteoksena: se on eräänlainen Venäjän rosvokapitalistien Kuka kukin on.
Kirja syventää ymmärrystä Putinin lähipiirin eli niin sanotun Ozero-kollektiivin muotoutumisen vaiheista ja nykyisen varallisuuden lähteistä. Tähän keskeiseen lähtökohtaan eli »kleptokraattien» paljastamiseen liittyy kuitenkin myös kirjan suuri ongelma.
Dawisha jäljittää korruptiota länsimaisista lähtökohdista luotaamalla yritysten rahavirtoja ja laskemalla bisnesmiesten omaisuuden arvoa. Suoriin, rahassa mitattaviin lahjuksiin perustuva korruptio on toki elimellistä Venäjän järjestelmälle, mutta vielä paljon merkittävämpää on poliittisen systeemin korruptio. Siinä eliitti kamppailee vastavuoroisilla palveluksilla, poliittisilla lupauksilla ja muilla riihikuivaa käteistä moniselitteisemmillä maksuvälineillä paikasta johtajan läheisyydessä.
Järjestelmän luonteen hahmottaa paremmin, kun seuraa rahan sijaan Mihail Zygarin tavoin Venäjän todellisen valuutan eli vallan liikkeitä.
Kirjoittajat työskentelevät Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa.
