Kuva: Joonas PörstiHelsingin yliopiston kansleri Thomas Wilhelmsson on työskennellyt suuren osan tutkijanurastaan modernin ajan suurten edistyskertomusten keskellä. 1970- ja 1980-luvuilla rakennettiin päättäväisesti hyvinvointivaltiota. Wilhelmsson pohti kirjoituksissaan siviilioikeuden professorina vuokralaisen ja kuluttajansuojan kaltaisia asioita. Hänelle oli tärkeää, miten ihminen tulee näkyväksi oikeudellisissa rakenteissa myös köyhänä tai tarvitsevana yksilönä, ei pelkkänä oikeussubjektina.
Wilhelmsson oli kasvanut 1960-lukulaiseksi ja lukenut aikanaan myös Marxinsa ja Lenininsä. Seuraavina vuosikymmeninä kaikkien puolueiden lähtökohta vasemmalta oikealle oli, että hyvinvointivaltio vain kehittyy ja muuttuu paremmaksi. Sitten tuli 1990-luvun lama.
”Yhtäkkiä oltiin keskellä hyvinvointivaltion kriisiä, eikä suuri kertomus enää oikeuttanut valintoja itsestään selvinä. Piti katsoa, missä näkyvät heikot signaalit, kun suunta katosi.”
Hieman samoin Wilhelmssonille on käynyt eurooppalaisuuden kanssa. Hän kertoo olevansa vankka eurooppalaisuuden kannattaja, ja hän on kirjoittanut aiheesta laajan oikeustieteellisen tuotannon.
”Pitkään ajatus oli, että kehitys kulkee kohti yhä eurooppalaisempaa diskurssia. Nyt olemme yhtäkkiä tilanteessa, jossa tämäkin kertomus katoaa”, Wilhelmsson sanoo avarassa työhuoneessaan Helsingin yliopiston päärakennuksessa.
Wilhelmsson on palannut sosiologi Zygmunt Baumanin 1990-luvun tekstien äärelle. Leedsin yliopiston puolalaissyntyinen professori nousi kansainväliseksi akateemiseksi tähdeksi filosofisilla kirjoituksillaan, jotka selittivät tarkkanäköisesti, mistä suurten kertomusten katoamisessa on kysymys.
Baumanin mukaan yhteiseltä etiikalta katoaa pohja, kun uskomme yleisiin järjestelmiin murenee. Huomio siirtyy suurista kertomuksista yksilöön, joka on entistä enemmän vastuussa omasta moraalistaan.
”Ajatus teki ymmärrettävämmäksi kaiken sen, jonka parissa olin aikaisemmin työskennellyt”, Wilhelmsson toteaa. ”Tuomarin ja juristin henkilökohtainen moraali on tärkeä, koska heidän on itse luotava polut, joita pitkin kulkea. Heillä ei ole kenenkään auktoriteetin piirtämää valmista karttaa. Se olisi vastuun pakoilua.”
”Juuri näin olin ajatellut, mutta en osannut sitä formuloida. Ajatuksessa yhdistyivät tutkijan ja juristin näkökulmani henkilökohtaisiin kokemuksiini.”
Bauman näkee postmodernin ajan ennakoimattomana ja pirstaleisena. Uusia yhteisöjä syntyy usein lyhytaikaisen lumon ja hetkellisen tunteen voimasta.
Yhteiskunnassa muutokset ovat merkinneet suunnitelmallisuuden vähenemistä. Euroopan kannalta Wilhelmsson pitää kehitystä huolestuttavana. Toisaalta hän katsoo, että Euroopan unioni on pohjimmiltaan postmoderni konstruktio, joka syntyy ennakoimattomasti ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa jäsenvaltioidensa kanssa – ja siinä on myös sen kauneus.
”Euroopan unionia kritisoidaan aina siitä, että se on taloudellisesti vahva mutta poliittisesti ja sotilaallisesti niin heikko. Minusta EU on optimaalinen rakenne: Riittävän iso ja vahva, että muut eivät uhkaa sitä. Mutta toisaalta sen verran heikko, ettei se pysty uhkaamaan muita.”
Wilhelmsson muistuttaa, että suurvalloilla on taipumus muuttua ajan mittaan aggressiivisiksi ja laajentumishaluisiksi. EU:lle ainoa tapa laajentua on, että unioniin liitytään vapaaehtoisesti.
”Sellaisia kaikkien postmodernien valtioiden pitäisi olla: sekä heikkoja että vahvoja samanaikaisesti.”
