Profeetan perintö

Islamin kahden pääsuuntauk­sen sektariaanisesta konflik­tista on viime vuosikymme­nen aikana tullut yksi Lähi-idän politiikan keskeisistä jakolinjoista. Sunnalaisuu­den ja šiialaisuuden vastak­kainasettelua voidaan pitää jopa kaikkein vaarallisimpana alueellise­na uhkana.

Irakin miehitys vuonna 2003 ja sitä seurannut verinen sisällissota käynnisti­vät konfliktin uusimman vaiheen. Alun perin konflikti kuitenkin alkoi kehittyä jo Iranin vuoden 1979 islamilaisen val­lankumouksen jälkeen. Viime vuosina arabikevät ja erityisesti Syyrian sisällis­sota ovat vahvistaneet sunnien ja šiiojen vastakkainasettelua entisestään.

Sunnien ja šiiojen modernit konfliktit tulkitaan usein islamin kahden pääsuun­tauksen 600-luvulla alkaneen selkkauk­sen jatkumoksi. Esimerkiksi New York Times -sanomalehden vaikutusvaltainen kolumnisti Thomas Friedman kirjoitti äskettäin, että Yhdysvalloilla ei ole mi­tään moraalista velvollisuutta – muita syitä voi olla – puuttua Syyrian tilantee­seen, sillä ”sunnit ja šiiat ovat taistelleet 600-luvulta asti siitä, kuka on profeettaMuhammedin poliittisen ja uskonnolli­sen vallan oikea perillinen.”

Historiallisilla kokemuksilla on to­ki merkitystä, mutta sunnien ja šiiojen suhteet ovat vaihdelleet huomattavasti eri aikoina ja eri paikoissa.

Alun perin kiista siitä, kuka olisi oikeutettu profeetta Muhammedin seu­raajaksi islamilaisen yhteisön eli umman johtajana, oli poliittinen. Vuosisatojen kuluessa siitä kehkeytyi myös uskonnol­lisia eroja, ja šiiojen uskollisuus pääosin sunnalaisille valtioille joutui toistuvasti epäilyksen alaiseksi.

Šiiat joutuivat vainon kohteeksi eten­kin osmani-imperiumin aikana. Osmani­en valtakunta hallitsi suurta osaa Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta 1500-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan asti. Im­periumi korosti asemaansa ”oikeaoppi­sen” islamin eli sunnalaisuuden puolus­tajana kamppaillessaan vallasta toisen alueellisen mahtitekijän eli šiialaisen Per­sian kanssa. Šiialaisuuden tärkein muoto 12-šiialaisuus on ollut Iranissa de facto valtionuskonnon asemassa 1500-luvulta lähtien.

Mahtikäskyllä luotu valtio

Modernit Lähi-idän valtiot eivät synty­neet, vaan ne synnytettiin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Iso-Britannia ja Ranska piirsivät alueen rajat pitkälti omien intressiensä mukaan. Koska rajat olivat läntisten suurvaltojen vetämiä, uu­det ja usein keinotekoisiksi koetut ”kan­sallisvaltiot” ovat joutuneet etsimään kestävää yhteistä identiteettiä.

Modernien valtioiden synty vaikutti kahdella ristiriitaisella tavalla uskon­nollisten ryhmien suhteisiin. Yhtäältä kehittyivät laajat kollektiiviset identi­teetit, kuten nationalismi ja luokkai­dentiteetit. Ne ylittivät uskonnollisten ryhmien perinteiset rajat ja mahdol­listivat ainakin teoriassa uudenlaisen yhteyden luomisen.

Esimerkiksi arabinationalismi tar­josi sunnalaisille, šiialaisille, kristityille ja juutalaisille arabeille ensimmäistä kertaa mahdollisuuden rakentaa yhteis­tä identiteettiä. Monien alueen maiden vähemmistöt kannattivat vahvasti myös kommunismia.

Toisaalta moderni valtio on vahvis­tanut uskonnollista sektarianismia, sillä valtio on institutionalisoinut eri ryhmien juridisen aseman. Esimerkiksi Libanonis­sa juridisesti tunnustettu šiialaisten yhtei­sö syntyi vasta modernin valtion aikana.

Libanoniin rakennettiin sektarianis­miin perustuva poliittinen järjestelmä, jossa uskonnolliseen ryhmään kuulumi­nen on pakollista ja vaikuttaa yksilöiden poliittisiin oikeuksiin. Maan presidenttinä voi toimia vain maroniittikristitty ja pääministerinä vastaavasti vain sunnamuslimi.

Lähi-idän sektarianismia vahvisti myös eurooppalaisten suurvaltojen Ison-Britannian ja Ranskan tietoinen pyrki­mys korostaa eri ryhmien erilaisuutta. Esimerkiksi Syyriassa 1920-luvulta vuo­teen 1946 valtaa pitänyt Ranska suosi alaviitteja ja muita vähemmistöjä hei­kentääkseen kaikkia syyrialaisia yhdis­tävää nationalismia. Ranskan politiikka vaikutti olennaisesti siihen, että alaviitit saavuttivat tärkeän aseman Syyrian ar­meijassa.

Varsin usein uskonnolliset vähem­mistöt olivat eturintamassa korostamas­sa nationalismia, joka lupasi vähemmis­töille tasavertaisen aseman enemmistön rinnalla. Ei ole sattumaa, että kristityt olivat keskeisesti luomassa nationalistis­ta ideologiaa. Se, minkälaista nationalis­mia vähemmistöt tai muita heikommassa asemassa olleet ryhmät tukivat, vaihteli kuitenkin maasta toiseen.

Irakissa šiialaiset kannattivat valti­oon liittyvää paikallista nationalismia, jossa painottui Irakin kulttuurinen erityislaatu. ”Irakilaisuuteen” kuului­vat beduiinikulttuuri, henkinen yhteys muinaiseen Mesopotamiaan ja Irakin alueeseen liittyvä patriotismi. Irak ym­märrettiin ”suureksi teltaksi”, joka sulki sisäänsä maan etnis-uskonnollisen mo­ninaisuuden.

Ongelmaksi muodostui se, että sun­nalainen eliitti tuki laajempaa pan-ara­bistista nationalismia. Tarkkarajainen irakilainen identiteetti tulkittiin uhaksi näille paljon laajemmille ”bismarcki­laisille” unelmille yhdistää koko arabi­maailma. Vaikka pan-arabismi oli ensi­sijaisesti sekulaari ideologia, siihen liittyi myös keskiaikaisten sunnalaisten arabi­dynastioiden, umaijadien (661–750) ja abbasidien (750–1258), ihailu.

Toinen aatteellinen suuntaus, jos­sa Irakin šiialaiset olivat vahvasti mu­kana, oli kommunismi. Sekin tulkittiin uhaksi pan-arabistiselle ideologialle eri­tyisesti Ba’ath-puolueen tultua valtaan 1960-luvulla.

Irakin kommunistipuolue syntyi 1930-luvulla. Siitä kehittyi merkittä­vä poliittinen liike, joka sai kannatta­jia kaikista etnisistä ja uskonnollisista ryhmistä. Kommunistinen puolue oli vahvasti sitoutunut irakilaisuuteen ja vaati sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Pan-arabistien voitto kilpailevista aate­suunnista perustui viime kädessä pan-arabistien asemaan armeijassa ja muussa turvallisuuskoneistossa.

Irakin šiialaiset suljettiin osittain kansakunnan ulkopuolelle. Heitä myös vainottiin ja karkotettiin Iraniin, mikä heikensi šiialaisten uskoa tasa-arvoiseen Irakiin. Nämä tuntemukset ovat vai­kuttaneet asenteisiin Saddam Husseinin jälkeisessä Irakissa, jossa šiialaiset ovat lopulta nousseet valtaan.

Erottelua lietsotaan pelolla

Uskonnon, heimon, kotiseudun ja mui­den perinteisten tekijöiden merkitys ihmisten identiteetille on vahvistunut Lähi-idässä uudelleen viime vuosikym­meninä. Samalla modernien tekijöiden, kuten kansakunnan ja luokan, merkitys on vähentynyt.

Alueen modernit valtiot eivät on­nistuneet kehittämään sellaisia yhteisiä identiteettejä, jotka olisivat tarjonneet kaikille kansalaisille mahdollisuuden samaistua valtioon. Lisäksi vuosikym­meniä hallitsevassa asemassa ollut seku­laari nationalismi yhdistyi voimakkaasti autoritaariseen hallintoon.

Sektarianismin vahvistuminen liit­tyy myös siihen, että alueen valtiot eivät ole onnistuneet luomaan taloudellista turvaa isolle osalle väestöstään. Esimer­kiksi Saudi-Arabiassa ja Libanonissa šiialaisuuden poliittinen merkitys on liittynyt siihen, että šiialaiset ovat jää­neet paljolti oman uskontokuntansa taloudellisen tuen varaan. Lisäksi kan­sakunnan muodostamisen ongelmat ovat tarjonneet erinomaisen mahdollisuuden käyttää erilaisia identiteettejä poliittisesti hyväksi etnis-uskonnollisesti kirjavissa yhteiskunnissa.

Sektarianismin nousussa ei siis ole kysymys väistämättömästä ja luonnolli­sesta paluusta alueen ”oikeisiin” identi­teetteihin, vaan kansakunnan muodosta­misen ongelmista ja tietoisista pyrkimyk­sistä käyttää sektarianistisia pelkoja ja ennakkoasenteita hyväksi.

Sektarianistista kehitystä on osaltaan vahvistanut myös se, että alueen hallin­not pyrkivät kitkemään pois luokkapoh­jaisen poliittisen liikehdinnän.

Jopa konservatiivisessa Saudi-Arabi­assa oli 1950- ja 1960-luvuilla laajoja öl­jyteollisuuden työntekijöiden protesteja. Niiden jälkeen hallitus kielsi ammattilii­tot, ja kaikki poliittinen liikehdintä siir­tyi moskeijoihin. Uskontokuntien väliset erot politisoituivat.

”Ei ole sattumaa, että Bašar ja hänen veljensä Maher ovat naimisissa sunnalais­ten naisten kanssa.”

Nykyisten konfliktien perusta on sun­nalaisen ja šiialaisen islamismin nousus­sa 1970-luvulla. Sunni- ja šiiaislamismi ruokkivat toisiaan ja ovat syrjäyttäneet sekulaarin nationalismin ja vasemmis­tolaisuuden poliittisen mobilisaation välineinä.

Iranin islamilainen vallankumous 1979 vaikutti huomattavasti šiialaisiin koko alueella, kun Iranin uusi johto pyrki šiialaisuuden varjolla levittämään vallankumousta Persianlahden arabival­tioihin. Iranin uhka sai puolestaan Saudi-Arabian tukemaan vahvasti sunnalaista islamismia, jonka peruspiirteisiin kuuluu šiialaisuuden pitäminen harhaoppina.

Ei ole sattumaa, että Bašar ja hänen veljensä Maher ovat naimisissa sunnalaisten naisten kanssa.

Myös ulkopuolisten muslimimaiden kehitys vaikutti Lähi-itään. Pakistanissa sunni–šiia-jako nousi merkittäväksi ky­symykseksi 1980-luvulta alkaen. Taus­talla olivat presidenttinä 1977–1988 toi­mineen Muhammad Zia ul-Haqin pyrki­mykset tukea sunni-islamismia ja saattaa Pakistanissa voimaan sunnalainen šaria-laki. Myös Afganistanin 1980-luvun neu­vostovastainen jihadismi, jota Pakistan ja Saudi-Arabia tukivat, vaikutti Pakistanin sisäiseen tilanteeseen.

Libanonissa pitkä sisällissota päättyi vuonna 1989 Taifin sopimuksen. Sen mu­kaan maan oli määrä luopua sektarianis­miin perustuvasta poliittisesta järjestel­mästä ja siirtyä enemmistödemokratiaan. Pari vuosikymmentä myöhemmin Liba­non on kuitenkin sektariaanisempi kuin koskaan aikaisemmin – etenkin šiialaisen Hizbollah-järjestön ilmiömäisen nousun vuoksi.

Lisäksi Libanonin sektariaanista konfliktia lietsoi edesmenneen pää­ministerin Rafik Haririn uusliberaali talouspolitiikka. Se heikensi valtiota sosiaalistenpalveluiden tuottajana, mikä ajoi entistä suuremman osan väestöstä riippuvaiseksi epävirallisesta sektorista. Jos uskonnollisilla ryhmillä on enemmän tarjottavaa kuin valtiolla, sektarianismi kukoistaa.

Irakin miehitys vuonna 2003 ja sitä seurannut sisällissota ruokkivat poikkeuk­sellisen vahvasti sunnien ja šiiojen vas­takkainasettelua Libanonista aina Intian niemimaalle. Irakin tapahtumat ovat ikä­vä esimerkki myös siitä, kuinka lännen politiikka on jälleen kerran vahvistanut uskonryhmien välistä vihanpitoa.

Irakin valtiorakenteiden ja turvalli­suuskoneiston alasajo loi maahan tyhji­ön, joka osaltaan helpotti yksityisarmei­joiden muodostamista. Lisäksi Yhdysval­tojen 1990-luvulla Saddamin hallinnolle langettamat sanktiot olivat oleellisesti heikentäneet valtiota, mikä sai Saddamin etsimään tukea uskonnollisilta johtajilta. Tämä vahvisti uskonnollisten päälliköi­den asemaa myös poliittisina johtajina.

Arabikevään kansannousujen jälkeen sunnien ja šiiojen vastakkainasettelu näyttää edelleen kärjistyneen. Syyrian lisäksi se on tuntunut selvästi muun muassa Bahrainissa, Saudi-Arabiassa ja jopa Egyptissä. Toisaalta jännitteet eivät ole vain sunnien ja šiiojen välisiä: Egyp­tissä ovat lisääntyneet myös hyökkäykset koptikristittyjä vastaan.

Eri maiden hallinnot ovat arabike­vään jälkimainingeissa myös tietoisesti pyrkineet käyttämään sektarianismia hyväkseen. Saudi-Arabian johto on lei­mannut maan opposition šiialaiseksi Iranin käsikassaraksi. Näin on estetty yhtenäisen kansallisen opposition muo­dostuminen. Toisaalta maan hallinto on esittänyt Syyrian kansannousun oikeu­tettuna ”sunnalaisena” kapinana Iranin tukemaa harhaoppista Syyrian hallintoa vastaan. Lisäksi Saudi-Arabian hallinto korostaa sunnien ja šiiojen eroja siksi, että tämä vie huomion pois hankalasta aiheesta: demokratiasta.

Toinen sektarianismin käytön mesta­ri on ollut Syyrian Bašar al-Assad. Hän on saanut alaviitit ja muut vähemmistöt puolelleen vahvistamalla näiden pelkoja sunneja kohtaan.

Epäpyhä allianssi

Vaikka sektarianismin merkitys on Lähi-idässä juuri nyt suuri, ilmiön merkitystä usein myös liioitellaan.

Iranin vahva tuki Assadin hallinnolle Syyriassa liitetään usein maiden väliseen uskonnolliseen yhteyteen. Tämä tulkin­ta on vahvistunut sitä mukaa kun Syy­rian konflikti on alkanut yhä enemmän näyttää paljolti alaviiteista koostuvan hallinnon ja sunnalaisen enemmistön selkkaukselta.

Monet alueen šiiat mieltävät Syyri­an konfliktin sunnalaisena pyrkimyksenä tuhota šiiat, joihin myös alaviitit kuu­luvat. Tämä tulkinta on saanut monet šiiat erityisesti Libanonista ja Irakista lähtemään Syyriaan puolustamaan ”us­konveljiään”.

Erityisesti Syyrian ja Iranin väle­jä analysoitaessa uskontoa painottava tulkinta on kuitenkin harhaanjohtava. Syyrian ja Iranin liittosuhde, joka on ol­lut yksi kestävimpiä modernin Lähi-idän historiassa, syntyi 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa. Silloin sitä pidettiin yleisesti ”epäpyhänä allianssina”, edustihan Syy­ria sekulaaria arabinationalismia, Iran puolestaan vallankumouksellista islamis­mia. Harva uskoi liittosuhteen kestävän.

Liittosuhteen taustalla on aina ollut strategisten etujen yhteneväisyys, ei us­konnollinen tai muu ideologia.

Iranin epäsuora tuki Syyrialle oli tärkeää, kun Israel hyökkäsi Syyrian se­lustaan Libanoniin vuonna 1982. Vastaa­vasti Syyrian diplomaattinen ja sotilaal­linen tuki oli kullanarvoista Iranille, kun maa kävi pitkää sotaa Saddam Husseinin Irakia vastaan lähes koko 1980-luvun.

Iran ja Syyria eivät ole koskaan esit­täneet liittoaan šiialaisena liittona, vaan kysymys on aina ollut lännen vastaisesta ”vastarinnasta” (muqawama). Vielä vuo­den 2006 Libanonin kesäsodan aikana tätä vastarintaa kannattivat myös sunna­laisten maiden asukkaat, ja Hizbollahin johtaja Hassan Nasrallah nousi koko alueen sankariksi.

Toisaalta Assadin hallinto ei ole koskaan ollut šiialainen. Samoin kuin muutkin ”harhaoppisina” pidetyt us­konnolliset pikkuryhmät, kuten druusit tai Turkin dönmet, alaviitit ovat olleet sekularismin vankimpia tukijoita Lähi-idässä. Assadin politiikassa on korostu­nut vahva pyrkimys kätkeä alaviittien erityispiirteet ja luoda laajapohjainen, maltillinen ja yleisislamilainen syyria­lainen uskonnollisuus. Syyriasta on vaikea löytää omasta uskonnostaan vähemmän tietävää ryhmää kuin nuo­ret alaviitit.

Assad on myös pitänyt yllä suhteita maltillisiin sunneihin. Ei ole sattumaa, että Bašar ja hänen veljensä Maher ovat naimisissa sunnalaisten naisten kanssa. Seka-avioliitot ovat muutenkin olleet yleisiä Syyrian eliitin keskuudessa.

Se, että Assad ei onnistunut luomaan Syyriaan vakautta, johtui muista syistä kuin hallinnon ”harhaoppisuudesta”. Se johtui ennen kaikkea karkeasta de­mokratiavajeesta ja talouspolitiikasta, joka unohti maaseudun köyhät ja ka­sasi kaiken hyvän kaupunkien uudelle eliitille.

Syyrian konfliktin asteittainen us­konnollistuminen vaikuttaa kaikesta huolimatta myös alaviittien identiteet­tiin. Osa alaviiteista on nyt löytämässä alavilaisuutensa uudelleen, tai peräti en­simmäistä kertaa. Syyriassa on tapahtu­massa sama kuin Irakissa vuoden 2003 jälkeen: kun sektarianisoitumisen kierre lähtee liikkeelle, sitä on vaikea pysäyttää.

Lähi-idällä on edessään epävarmoja aikoja, ja sunnien ja šiiojen konfliktilla on suuri merkitys alueen vaikeuksissa. Vie kauan ennen kuin olemassa olevat jännitteet pystytään purkamaan.

Ensiapua olisi Saudi-Arabian ja Ira­nin välinen liennytys. Nämä alueelliset mahtivaltiot ovat lietsoneet nykyisiä konflikteja aktiivisella työllään uskon­nollisten erojen korostamiseksi.

 

Kirjoittaja on seemiläisten kielten ja kulttuurienprofessori Helsingin yliopistossa.