Krimin miehitys asetti koko Venäjän viime vuosien politiikan uusiin kehyksiin. Monet palaset näyttivät loksahtavan kohdalleen: Venäjä oli investoinut vuosien ajan Russia Today -kaapelikanaviin ja kulttuurikeskuksiin ulkomailla sekä säätänyt autoritaarisia lakeja kansalaistoiminnan ja tiedotusvälineiden kontrolloimiseksi kotimaassa.
Venäjän tavoitteena on palauttaa Neuvostoliiton entinen imperiumi valtansa alle, toteaa hollantilainen turvallisuuspolitiikan asiantuntija Marcel H. van Herpen uudessa kirjassaan. Maan propagandakoneisto tukee tätä tavoitetta.
Venäjä on tehnyt taustatyönsä hyvin. Venäjän »ohjatulla demokratialla» on ollut lännessä monia valtiomiestason puolustajia, kuten Henry Kissinger ja Gerhard Schröder.
Herpenin mukaan Venäjä tukeutuu voimapolitiikkaan ja propagandaan, koska sen houkutusvoima pehmeän vallankäytön alueella on niin olematon. Nykyisen hallinnon autoritaariset otteet ovat kuluttaneet loppuun ne myönteiset mielikuvat, joita länsimaissa syntyi kosmonautti Juri Kagarinin tai presidentti Mihail Gorbatšovin aikana.
Siinä missä läntiset demokratiat ovat rahoittaneet Venäjällä demokraattisia ihanteita levittäviä koulutuslaitoksia, ajatuspajoja ja vapaata kansalaistoimintaa, Venäjä on katsonut olevansa vihamielisten »vaikuttaja-agenttien» myyräntyön kohteena. Taustalla on kapea tulkinta Joseph Nyen vuonna 1990 ensimmäisen kerran muotoilemasta pehmeän vallan ideasta.
Nyen mukaan valtion vetovoima perustuu kolmeen tekijään: kulttuuriin, poliittisiin arvoihin ja ulkopolitiikkaan. Venäläisen tulkinnan mukaan kaikki – mukaan lukien kansalaistoiminta – on viime kädessä valtiojohtoista. Siksi pehmeän vallan idea kääntyy Venäjällä päälaelleen, ja siitä tulee osa voimapolitiikkaa, Marcel van Herpen kirjoittaa.
Van Herpen siteeraa otetta paljon puhuvasta julistuksesta, jonka Vladimir Putin julkaisi kolmannen presidenttikautensa alussa Moskovskie Novosti -lehdessä vuonna 2012:
»Valitettavasti näitä [pehmeän vallan] menetelmiä käytetään usein viljelemään ja lietsomaan ääriliikkeitä, separatismia, kansallismielisyyttä, julkisen mielipiteen manipulointia, [ja] suvereenien valtioiden sisäisiin asioihin puuttumista.»
Putin tarkoitti, että länsimaat olivat väärinkäyttäneet pehmeää valtaa Venäjää vastaan. Hänen julistuksensa voisi lukea yhtä hyvin toimintaohjelmana, jonka avulla Venäjä on sittemmin vastannut läntisen informaation levittämiseen.
Venäjä on imitoinut demokratioiden keinoja pehmeän vallan levittämiseksi, van Herpen kirjoittaa. Maa on perustanut New Yorkiin ja Pariisiin Demokratian ja yhteistyön instituuteiksi nimettyjä ajatushautomoita. Ohjelmaltaan ne ovat kuitenkin Kremlin politiikan suoraviivaisia äänitorvia. Vastaavasti Venäjän humanitaarisesta yhteistyöstä vastaava Rossotrudnitšestvo sekä venäjän kieltä ja kulttuuria vaaliva Russki Mir -säätiö ovat saaneet tehtäväkseen venäjää puhuvien »maanmiesten» näkemysten muokkaamisen ulkomailla.
Venäjän propaganda on onnistunut kylvämään läntisiin demokratioihin paljon hämmennystä siitä, miten maan aggressiiviseen ulkopolitiikkaan tulisi reagoida. Van Herpen katsoo kirjansa johtopäätöksissä, että propagandaan tulisi vastata nostamalla tosiasiat esiin ja lisäämällä toisen asteen kouluihin opetusta propagandan keinoista.
Suoranaista valheiden levittämistä ei tarvitse sananvapauden nimissä suvaita, hän muistuttaa. Esimerkiksi Britannian viestintävirasto on huomauttanut RT-kanavaa useaan otteeseen yksipuolisesta tiedonvälityksestä. Liettuassa NTV Mir -kanava menetti keväällä 2014 toimilupansa kokonaan.
Suomesta on tullut Ukrainan konfliktissa Venäjän informaatiosodankäynnin kohde, arvioi sotatieteiden tohtori Saara Jantunen runsaasti huomiota saaneessa kirjassaan. Jantusen mukaan Venäjä on onnistunut mielipidevaikuttamisessa Suomessa hyvin. Sen osoituksena Venäjän sodankäynnin hyssyttelijöitä ja Krimin miehityksen ymmärtäjiä ilmaantui myös meillä, eduskuntaa ja tutkimuslaitoksia myöten.
Informaatiosota on kirjan mukaan valtion johtamaa toimintaa, jonka kohteena ovat vihollismaan sotilaiden sijasta tiedotusvälineiden yleisö ja sosiaalisen median käyttäjät – siis me kaikki ruutujemme äärellä.
Taistelua tällä tiedon sotatantereella käydään todellisuuden tulkinnoista. »Informaatiosotaa ei voiteta faktoilla tai todisteilla, vaan mielikuvilla», Jantunen kirjoittaa. Tässä sodassa väkivalta on henkistä. Jantunen kuvaa kirjassa vähättelyä ja henkilöön käyviä herjauksia, joita netissä on kohdistettu esimerkiksi trollausta eli häiriköivää mielipidevaikuttamista käsitteleviin toimittajiin ja tutkijoihin – myös Jantuseen itseensä.
Toimittajista poikkeuksellisen laajan ja pitkäkestoisen hyökkäyksen kohteeksi on joutunut Suomessa Ylen Jessikka Aro, joka kyseli katsojilta kokemuksia Venäjän trolleista. Hän on kokenut myös netin ulkopuolella häirintää, josta suuri osa on tullut Venäjältä. Vakavimmasta päästä ovat puhelut, joissa Aroa on uhkailtu laukausten äänillä.
Myös Suomessa on Jantusen kirjan valossa yllättävänkin paljon Venäjän politiikan kannattajia, joita hän kutsuu »resonaattoreiksi». He heijastelevat Venäjän viestintää omissa kirjoituksissaan ja kannanotoissaan.
Jantunen kuvaa terävästi, miten Venäjä pyrkii täyttämään informaatiotilaa kuvitteellisilla simulaatioilla, todellisuuden jäljittelyllä. Esimerkiksi kesällä 2014 Venäjän propagandaan ilmaantui Novorossijan liittovaltio, jonka historia, kartat, liput ja mitalit täyttivät muutaman kuukauden ajan internetin kanavia. Novorossijasta yritettiin tehdä symbolisesti totta, koska vain pieni osa Ukrainan venäjänkielisistä halusi irtautua Kiovan hallinnon alaisuudesta tai liittyä Venäjään.
Jantunen suosittelee puolustusstrategiaksi informaatiosodankäynnin menetelmien paljastamista, ja siinä hän on tehnyt palveluksen suomalaiselle keskustelulle. Jantusen käyttämän informaatiosota-käsitteen ongelma kuitenkin on, että se voi tukea mielikuvaa päättymättömästä sotatilasta Venäjän ja muun Euroopan välillä. Tämä on juuri se mielikuva, jolla Putinin hallinto on viime vuosina lujittanut omaa valtaansa.
Esimerkiksi presidentti Sauli Niinistö kommentoi lapsiasiakiistaa alkuvuodesta 2015 puhumalla Venäjän informaatiovaikuttamisesta. Niinistö luonnehti informaatiosotaa kovaksi sanaksi. Ratkaisu ei ollut välttämättä pelkkää valtiomiesviisautta.
Hyvin toisenlaisesta näkökulmasta propagandaa lähestyy Yalen yliopiston filosofian professori Jason Stanley. Hänen ensisijainen tutkimuskohteensa on demokraattisissa valtioissa levitetty propaganda. Stanley hakee vauhtia antiikin Kreikasta, jossa filosofi Platon varoitti, että demokratiat ovat erityisen alttiita kansalaisten manipuloinnille. Platonin mukaan demokratia luisuu helposti tyranniaan, kun voimakkaat demagogit esiintyvät kansan pelastajina ja hyödyntävät kaunan tunteita, joita taloudellinen eriarvoisuus herättää.
Myös Stanley kytkee propagandan eriarvoisuuteen. Taloudellisesti ja sosiaalisesti epätasa-arvoinen yhteiskunta on Stanleyn mukaan vahva kasvualusta stereotypioille, syvään iskostuneille virheellisille ideologisille uskomuksille.
Rikkailla on esimerkiksi taipumus perustella vaurautensa omilla ansioillaan, vaikka se olisi perittyä. Tällaisista käsityksistä tulee identiteetin rakennuskiviä, jolloin käsityksiä on enää vaikea muuttaa rationaalisilla argumenteilla. Vastaava tilanne syntyy, jos yhteiskunnassa on eriarvoisuutta etnisten ryhmien välillä.
Stanleyn mukaan ideologiset uskomukset ovat ongelmallisia, kun ne alkavat rajoittaa tiedonsaantia ja yhteiskunnallista keskustelua, jotka ovat demokratian kulmakiviä. Propagandan tavoitteena on sulkea keskustelun ulkopuolelle demokraattisen päätöksenteon kannalta olennaisia näkökulmia.
Tavoitteeseen päästäkseen propagandisti ruokkii ja vahvistaa ennakkokäsityksiä. Menetelmät ovat tilannekohtaisia. Propagandisti voi vedota yhtä lailla kuulijoiden tunteisiin kuin järkeen. Propagandan ei tarvitse myöskään koostua valheista. Asiayhteydestään irrotetut tosiasiat voivat olla propagandassa paljon hyödyllisempiä.
Stanley varoittaa, että propaganda naamioituu demokraattisissa yhteiskunnissa demokraattisiin ideaaleihin, jolloin sitä on vaikea tunnistaa. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee ilmastoskeptikkojen esittämän kritiikin, jonka mukaan ilmastonmuutosta ei ole osoitettu tieteellisesti pitävästi. Ilmastoskeptikot vetoavat tieteellisiin ihanteisiin, vaikka heidän tavoitteensa on päinvastoin murentaa tieteellisten johtopäätösten merkitystä.
Stanleyn mukaan propaganda pyrkii vaikuttamaan demokratioissa pääsääntöisesti huomaamatta. Totalitaarisissa valtioissa propagandaan taas ei välttämättä suhtauduta vakavasti, koska se on niin ilmeistä.
Viktor Orbánin ja Donald Trumpin kaltaisten poliitikkojen suosio tosin kertoo, että voimakkaisiin stereotypioihin perustuvaa propagandaa voi esittää ainakin nimellisesti demokraattisissa yhteiskunnissa myös keskellä kirkasta päivää. Nähtäväksi jää, ovatko tasa-arvoisemmat Pohjoismaat suojassa tällaiselta kehitykseltä.
