Romahtaneiden valtioiden (failed states) käsite on harhaanjohtava ja vailla selitysvoimaa. Näin väittää Susan Woodward, valtio-opin professori New Yorkin City Universitysta. Hän perustelee väitettään sillä, että käsite syntyi kylmän sodan jälkeisenä aikana, jolloin Yhdysvaltojen piti löytää uusi vastustaja sotilaallisen ylivoiman säilyttämiseksi Neuvostoliiton romahdettua.
Romahtaneet valtiot eivät kyenneet takaamaan laillista järjestystä alueillaan. Määritelmän mukaan romahtaneet valtiot muodostivat myös uhan kansainväliselle järjestykselle sekä erityisesti Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuudelle. Esimerkkejä olivat Somalia, Liberia, Sierra Leone sekä entisen Jugoslavian alue.
2000-luvulle tultaessa keskustelu eteni, ja uudeksi debatin kohteeksi nousi hauraan valtion (fragile state) käsite. Esimerkkejä ovat Afganistan ja Irak. Romahtaneiden ja hauraiden valtioiden ero on siinä, että jälkimmäiseen ryhmään kuuluu myös valtioita, jotka eivät välttämättä ole romahdustilassa mutta joissa esiintyy poliittista väkivaltaa ja yhteiskunnallisia jännitteitä, kuten esimerkiksi Keniassa.
Taustalla oli myös keskustelu sotilaallisista interventioista ja kehitysyhteistyön yhdistämisestä kriisinhallintaan. Käsite sai nopeasti tuulta alleen, ja hauraista valtioista puhutaan nyt yleisesti OECD-maiden kehitysavun yhteydessä.
Woodward pitäytyy ensisijaisesti romahtaneen valtion käsitteessä ja kritisoi voimakkaasti nykyisiä romahtaneissa valtioissa työskenteleviä kehitysyhteistyötoimijoita. Ne ajavat hänen mukaansa omaa asiaansa eivätkä niinkään avustettavan valtion tarpeita.
Esimerkiksi vaalit pyritään järjestämään aivan liian nopeasti, jotta avun kohteena olevassa valtiossa saadaan kokoon paikallinen hallitus, jonka kanssa solmia yhteistyösopimuksia. Toimintamalli ei johda kirjoittajan mukaan avustettavan valtion demokratisoitumiseen ja taloudelliseen kehitykseen.
Woodwardilla on kokemusta Bosniasta, missä hän johti YK:n rauhanturvaoperaation (UNPROFOR) analyysiyksikköä vuonna 1994. Lisäksi hän on toiminut konsulttina Britannian kehitysyhteistyöviraston ohjelmissa Kosovossa ja Moldovassa.
Teos sisältää syvällistä teoreettista analyysia romahtaneiden valtioiden käsitehistoriasta sekä tätä uudemmasta hauraiden valtioiden käsitteestä.
Kirjan heikoin puoli on, että useat hänen käyttämänsä esimerkit eivät välttämättä liity yksistään romahtaneiden tai hauraiden valtioiden kysymyksiin. Maailmanpankin ja Afrikan kehityspankin kaltaiset kehitysrahoituslaitokset pyrkivät toteuttamaan projekteja ja niihin liittyviä tuki- ja lainaohjelmia nopeaan tahtiin. Ilmiö koskee kaikkea kehitysyhteistyötä myös vakaimmissa kehitysmaissa.
Erinomaisen teoreettisen ja käsitteellisen analyysin jälkeen Woodward ei tarjoa vaihtoehtoja tai politiikkasuosituksia sille, mikä korvaisi romahtaneiden tai hauraiden valtioiden käsitteet. Ennen kaikkea avoimeksi jää, mitä pitäisi tehdä nykymuotoisten valtion rakentamisen projektien sijaan.
Kylmän sodan päättyminen johti laajaan keskusteluun siitä, mitä uusi maailmanjärjestys piti sisällään. Aarhusin yliopiston kansainvälisen politiikan ja talouden emeritusprofessori Georg Sørensen avaa kirjassaan Rethinking the New World Order sitä, miten epävakauden mahdollisuus piilee kaikissa vallan eri ulottuvuuksissa – turvallisuudessa, taloudessa, instituutioissa sekä arvoissa.
Hauraiden valtioiden kysymystä Sørensen käsittelee tuoreella ja jokseenkin epäkonventionaalisella tavalla väittäen, että kaikissa valtioissa on sisäistä haurautta.
Sørensen jakaa maailman kolmeen luokkaan: pohjoisen kehittyneisiin markkinatalouksiin, modernisaatiota läpikäyviin BRICS-maihin sekä globaaliin etelään. Kehittyneissä markkinatalouksissa globalisaatio on nostattanut poliittista vastakkainasettelua ja heikentänyt kansalaisten luottamusta valtioon. Tämä on kirjoittajan mukaan yksi haurauden muoto. BRICS-maissa modernisaatio on puolestaan merkittävästi vähentänyt köyhyyttä, mutta jatkuvan talouskasvun ylläpitämisellä on hintansa, ja poliittisen järjestelmän vakauden imperatiivi edellyttää kansalaisten tiukkaa kontrollia.
Globaali etelä sen sijaan on sekalainen seurakunta maita, joissa tapahtuu kehitystä mutta joissa yhteiskuntien moninaiset sosiaaliset ja poliittiset jännitteet aiheuttavat epävakautta ja ajoittain purkautuvaa väkivaltaa.
Kirjan viesti on, että hauraiden valtioiden kysymykset eivät ole tyypillisiä yksinomaan globaalin etelän väkivallasta kärsiville maille. Sen sijaan taloudellinen, sosiaalinen ja poliittinen epävarmuus sekä niistä johtuvat ongelmat koskettavat kaikkia yhteiskuntia riippumatta kehitysasteesta. Sørensen muistuttaa siitä, että valtioiden hauraus saa vain erilaisia piirteitä, kun siirrytään kehittyneistä markkinatalouksista jälkikolonialistisiin yhteiskuntiin.
Kirjoittaja on vieraileva vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus -tutkimusohjelmassa.
