Afgantsy on yksityiskohtainen tutkielma Neuvostoliiton toimista Afganistanissa vuosina 1979–89. Teos käsittelee Neuvostoliiton Afganistanin-sodan poliittisia taustoja, politbyroon päätöksentekoa, puna-armeijan toimia sodan eri vaiheissa ja sodan vaikutuksia neuvostoyhteiskuntaan. Kirjan nimi viittaa Afganistanissa taistelleisiin puna-armeijan veteraaneihin.
Kirjoittaja Rodric Braithwaite toimi diplomaattina Neuvostoliitossa puna-armeijan vetäytyessä Afganistanista. Afgantsy perustuu ensisijaisesti venäläisiin lähteisiin ja puna-armeijan veteraanien haastatteluihin.
Kirja sisältää koko joukon vankkaa faktaa, mutta teokseen on nivottu myös lukuisia yksittäisten sotilaiden kertomuksia sodan arjesta. Braithwaiten teoksesta heijastuu kirjoittajan syvä sympatia sitä kärsimystä kohtaan, joka sodasta koitui afgaaneille ja kymmenille tuhansille neuvostokansalaisille.
Kirja kuvaa hyvin myös sitä, kuinka vaikeaa Neuvostoliiton oli yrittää modernisoida yhteiskuntaa, joka ei halunnut tulla modernisoiduksi. Braithwaitenmukaan useat puna-armeijan kenraalit varoittivat, että Afganistania ei voida vakauttaa eivätkä afgaanit kykene hallinnoimaan maataan, kuten heidän ulkomaiset liittolaisensa toivoivat.
Sodan seuraukset ja vaikutukset Afganistanille ovat tunnettuja. Vähemmän tunnettua on se, miten sota vaikutti neuvostoyhteiskuntaan. Virallisten lukujen mukaan puna-armeija menetti 15 015 sotilasta. Yli 50 000 haavoittui ja yli 10 000 invalidisoitui. Vertailun vuoksi: Vietnamin sodassa kaatui yli 50 000 yhdysvaltalaista.
Neuvostoliiton Afganistanin-seikkailua on usein pidetty neuvostoimperiumin lopun alkuna. Kun sodassa kaatuneita sotilaita alettiin tuoda kotiin, yleinen mielipide ryhtyi kyseenalaistamaan Neuvostoliiton toimia Afganistanissa. Tavalliset ihmiset kirjoittivat kirjeitä kommunistipuolueelle ja sanomalehtiin. Sotilaiden äitien liikkeestä tuli ensimmäinen aito kansalaisoikeusliike, joka sai voimaa Mihail Gorbatšovin valtakaudella. Neuvostoliiton poliittinen ja taloudellinen rakenne oli rappeutumassa, ja nöyryytys Afganistanissa lisäsi kansalaisten epäuskoa järjestelmää kohtaan.
Braithwaite ei varsinaisesti vertaa Neuvostoliiton ja Nato-johtoisen kriisinhallintaoperaation ISAFin toimintaa Afganistanissa, mutta neuvostomiehityksen ja nykytilanteen väliset yhtäläisyydet ovat yllättävän selvät.
Puna-armeija voitti suurimman osan yksittäisistä taisteluista mutta ei kyennyt pitämään valtaamiaan alueita hallussaan. ISAF pyrkii siirtämään turvallisuusvastuuta Afganistanin armeijalle, kuten teki myös puna-armeija. Neuvostoliitto lähetti tuhansia siviilejä erilaisiin koulutus- ja mentorointitehtäviin tukeakseen silloista afgaanihallintoa. Lisäksi Neuvostoliitto antoi Afganistanille mittavaa kehitysapua erilaisina infrastruktuurihankkeina.
Sodan viimeisessä vaiheessa Kreml pyrki löytämään maahan myös poliittista ratkaisua ja sovintoa. Lisäksi on muistettava, että vaikka puna-armeija vetäytyi Afganistanista vuoden 1989 lopulla, presidentti Mohammad Najibullahin kommunistihallinto luhistui vasta vuonna 1992 Neuvostoliiton hajottua, kun mittava taloudellinen tuki loppui.
Nykytilannetta pohtiessa herää vääjäämättä kysymys siitä, onko myös ISAF-operaation yritys vakauttaa Afganistan vain tekohengitystä presidentti Hamid Karzain hallinnolle, joka ei sekään nauti afgaanien laajaa luottamusta. Britannian entinen Afganistanin-suurlähettiläs Sherard Cowper-Coles on omassa arviossaan todennut, että ”tämä on kirja, jonka meidän olisi pitänyt lukea kymmenen vuotta sitten ja jota tarvitsemme enemmän kuin koskaan juuri nyt”.
Kirjoittaja toimii neuvonantajana ulkoministeriössä.
