Puolustajasta pelinrakentajaksi

Hei, maailma, täällä Suo­mi! Kuuluuko? Meillä olisi pari ehdotusta!

Maailmanhistoriaa kirjoittavat yleensä ne, joilla on siihen valta. Krimistä tuli osa Venäjää, koska Venäjä pystyi alueen miehittämään. Afganista­nissa soditaan, koska länsivaltojen mie­lestä Afganistanissa on syytä sotia. Jopa maailmanpoliittista idealismia edustavan YK:n turvallisuusneuvosto on edelleen toisen maailmansodan voittajien klubi.

Pienemmätkin valtiot voivat silti oi­keaan aikaan osuneella aloitteellisuudel­la kääntää maailmanpolitiikan viisareita edes vähän eri asentoon. Nykyaikainen rauhanturvaaminen syntyi 1950-luvulla Kanadan aloitteesta Suezin kriisin yhtey­dessä. Kansainvälinen rikostuomioistuin sai alkusysäyksen Trinidad ja Tobagon pääministerin YK:lle tekemästä ehdo­tuksesta.

Ja toki pieni Suomikin on aloitteel­linen. Ainakin välillä. Historiankirjat muistavat ennen kaikkea Helsingissä vuonna 1975 pidetyn Euroopan turval­lisuus- ja yhteistyökonferenssin (Etyk), jossa rakennettiin sopua kylmän sodan osapuolien välille.

Mutta mitä tapahtui Pohjolan ydin­aseettomalle vyöhykkeelle, Pohjoiselle ulottuvuudelle tai Helsinki-prosessille? Ne kaikki olivat Suomen johtajien teke­miä aloitteita, jotka aikanaan herättivät paljon keskustelua ja joille uhrattiin monta palstamillimetriä.

Tervetuloa Suomen ulkopolitiikan lä­hihistorian museoon. Näyttelymme kes­kittyy Suomen ulkopoliittisiin aloitteisiin 50 viime vuoden ajalta. Aloitteiksi ym­märretään tässä sellaiset valtionjohdon esittämät avaukset, joilla pyritään vai­kuttamaan maailmaan laajemmin, ei vain omaan asemaan siinä. Esimerkiksi Suomen päätös hakea Euroopan unio­nin jäsenyyttä 1990-luvun alussa ei tässä mielessä ole aloite, vaikka se olikin yksi merkittävimmistä Suomen kansainväli­seen asemaan vaikuttaneista päätöksistä.

1963: Pohjolan ydinaseeton vyöhyke

Eurooppa 1960-luvun alussa: kylmä so­ta on kuumimmillaan. Rautaesirippu on betonoitu Berliiniä jakavaksi muuriksi. Suursodan uhka on todellinen, ja kan­sainvälisen politiikan keskeisiä kysymyk­siä on, miten ydintuho voitaisiin välttää.

Eri puolilla maailmaa oli 1950-luvun lopulta lähtien esitetty ajatuksia ydin­aseettomista vyöhykkeistä, joissa tietyn alueen maat sitoutuisivat olemaan hank­kimatta ydinaseita ja ottamatta alueelleen muiden valtioiden ydinaseita. Tähän sau­maan iski myös presidentti Urho Kekko­nen, joka teki toukokuussa 1963 aloitteen Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä.

Kekkosen aloite oli osa politiikkaa, jossa Suomi pyrki pitämään Neuvosto­liiton käsivarren mitan päässä. Suomelle oli tärkeää varmistaa, ettei Neuvostoliit­to voisi epäillä Nato-maiden käyttävän Suomen aluetta hyökkäykseen Neuvos­toliittoa vastaan.

Vyöhykealoitteen tarkoituksena oli eristää Pohjoismaat kylmän sodan pa­himpien jännitteiden ulkopuolelle, vä­hentää sotilaallisia jännitteitä Pohjolassa ja ehkäistä se vaihtoehto, että Neuvos­toliitto vaatisi mahdollisessa kriisitilan­teessa YYA-sopimuksen nojalla saada sijoittaa ydinaseita Suomeen.

Muut Pohjoismaat eivät lämmenneet aloitteelle. Ruotsissa suunniteltiin 1950- ja 60-luvun taitteessa vakavissaan oman ydinaseen kehittämistä. Nato-maat Tans­ka ja Norja taas totesivat, ettei maissa ole ydinaseita eivätkä ne niitä halua alu­eelleen, mutta eivät toisaalta halunneet sitoa käsiään. Ne huomauttivat myös, että ydinaseettomaan vyöhykkeeseen tulisi kuulua myös osia Neuvostoliitosta.

Aloite jäi siis vaille vastakaikua, mutta ydinsodan pelko lieveni onneksi muutenkin. Jo elokuussa 1963 suurval­lat sopivat osittaisesta ydinkoekieltosopimuksesta.

1965: Rajarauha-aloite

Pari vuotta myöhemmin idän ja lännen jännitteet lisääntyivät kaukana Pohjo­lassa. Norja oli vahvistanut sotilasvoimiaan maan pohjoisosissa, ja vuonna 1965 Tromssan läänissä pidettiin Naton sotaharjoitukset. Neuvostoliitto puoles­taan vahvisti omia voimiaan Murmans­kin alueella.

Neuvostoliitto pelkäsi Naton hyök­käystä Norjan kautta. Tässä skenaariossa myös Suomen Lappi olisi voinut joutua sotatoimialueeksi. Suomen kannalta uh­kana oli, että Neuvostoliitto vaatisi jäl­leen YYA-konsultaatioita, kuten syksyn 1961 Noottikriisissä. Se olisi merkinnyt Suomen ajautumista askelen syvemmälle itänaapurin vaikutuspiiriin.

Kekkonen reagoi asetelmaan niin sa­notulla rajarauha-aloitteella. Ajatuksena oli, että Suomi ja Norja sopisivat siitä, ettei niiden välistä raja-aluetta sallittaisi käytettävän hyökkäykseen.

Aloite ei saanut vastakaikua: Nor­jassa aloitteen katsottiin vain pelaavan Neuvostoliiton pussiin ja antavan sille mahdollisuuksia ylivaltansa lisäämiseen pohjoisilla alueilla. Myös Neuvostoliitos­sa vastaanotto oli kalsea, mahdollisesti siksi, että Kekkonen korosti Suomen puo­lueettomuutta ja sitä, että YYA-sopimuk­sessa ei ollut kyse sotilasliitosta.

1975: Etyk

1970-luvulla suurvaltasuhteissa elettiin liennytyksen aikaa. Aikakauden merkki­paaluna loistaa vuonna 1975 Helsingissä järjestetty Etyk-huippukokous.

Etykissä oli alun perin kyse Neuvos­toliiton heittämästä pallosta, josta Suomi otti kopin ja jatkoi peliä. Neuvostoliitto oli ehdottanut Euroopan turvallisuutta käsittelevän konferenssin järjestämistä. Esillä oli myös jaetun Saksan asema. Suomi saattoi toimia neutraalina koolle­kutsujana, sillä se ei tunnustanut kum­paakaan Saksaa ennen vuotta 1972.

Jotta Suomi ei olisi näyttänyt vain Neuvostoliiton juoksupojalta, kutsu esi­tettiin myös Yhdysvalloille ja Kanadal­le. Suomen OECD-suurlähettiläs Ralph Enckell sukkuloi Euroopan pääkaupun­geissa tunnustelemassa maaperää, ja Kek­konen myi ajatuksen presidentti Richard Nixonille.

Vaikka aloitteen toteutumiseen ei alkuvaiheessa uskottu edes Suomessa, taitava valmistelu ja maailmanpolitii­kan otolliset suhdanteet johtivat lopul­ta sarjaan kokouksia, joista tärkein oli Finlandia-talolla vuonna 1975 järjestetty huippukokous.

Suomelle Etyk oli iso menestys. Toisaalta kokous vahvisti kylmän so­dan jakolinjoja, mutta toisaalta ihmisoikeuksien ja tiedonvälityksen ottamisella Etykin päätösasiakirjaan luotiin pohjaa Itä-Euroopan vapautumiselle 1980-luvun lopulla. Etykin pohjalta luotiin vuonna 1994 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyö­järjestö Etyj.

Urho Kekkosen ajan ulkopoliittisille aloitteille on yhteistä se, että ne kaikki olivat eräänlaisia väistöliikkeitä, joilla pyrittiin torjumaan tai ennaltaehkäise­mään Neuvostoliiton painostus. Vuoden 1961 noottikriisi oli opettanut Suomen johtajille, että maan puolueetonta asemaa oli vaalittava ja varjeltava, jotta ei ajau­duttaisi syvemmälle itänaapurin syleilyyn.

1989: Rovaniemi-prosessi

1990-luvun taitteessa elettiin jo kovin toisenlaisessa maailmassa kuin 1960-lu­vulla. Neuvostoliitto oli alkanut avautua Mihail Gorbatšovin johdolla. Suomelle tämä antoi lisää liikkumatilaa.

Gorbatšov piti lokakuussa 1987 pu­heen, jossa hän esitti vision Arktiksesta rauhan sekä idän ja lännen välisen yhteis­työn vyöhykkeenä. Suomi otti tilanteesta vaarin ja esitti vuoden 1989 muille ark­tisille valtioille arktista ympäristönsuo­jelukokousta.

”Suomi toimi pragmaattisesti ja tart­tui Gorbatšovin puheesta siihen kohtaan, josta oli helppo käynnistää yhteistyö. Ym­päristö nähtiin silloin matalan politiikan alueena”, toteaa Lapin yliopiston arktisen politiikan professori Lassi Heininen.

Ensimmäinen kokous pidettiin sa­man vuoden syksyllä Rovaniemellä, ja kaksi vuotta myöhemmin maat al­lekirjoittivat arktisen ympäristönsuo­jelustrategian (AEPS), joka tunnetaan myös Rovaniemi-prosessina. Se valmisti maaperää Kanadan aloitteesta vuonna 1996 perustetulle Arktiselle neuvostolle.

Rovaniemi-prosessin ansiona pide­tään myös sitä, että hankkeeseen pyy­dettiin valtioiden ohella osallistujiksi arktisen alueen alkuperäiskansat. Sama periaate on jatkunut Arktisessa neuvos­tossa: alkuperäiskansojen järjestöt ovat siinä pysyviä jäseniä.

Historian ivaa on toisaalta se, että ympäristönsuojelu, josta arktisten valti­oiden yhteistyö käynnistyi, on nyt jäänyt taka-alalle, kun toimintaa Arktiksella motivoivat ennen kaikkea taloudelliset intressit.

1996: SuRu-aloite

1990-luvun puolivälissä Suomi oli li­vahtanut etäämmälle karhun kainalosta ja liittynyt Euroopan unioniin. Suomen, Ruotsin ja Itävallan liittyminen EU:n jäseniksi toi eteen myös hankalia kysy­myksiä: vanhat EU-maat olivat Irlantia lukuun ottamatta Naton jäseniä, kolme uutta taas liittoutumattomia. Miten uu­det jäsenmaat osallistuisivat Euroopan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan rakentamiseen?

Vanhat EU-maat olisivat halunneet integroida puolustusjärjestö Länsi-Euroopan unionin (WEU) osaksi EU:ta, mutta tämä ei ollut Suomen ja Ruotsin mieleen. Ne halusivat tehdä eron yhteisen puolustuksen ja kriisinhallinnan välille: jälkimmäinen kiinnosti, edellinen ei.

Pohjoinen kaksikko otti aloitteen kä­siinsä viedäkseen turvallisuuspoliittista keskustelua itselleen sopivaan suuntaan. Veteraanidiplomaatti Jaakko Blom­berg muistaa, kuinka ajatuksia kehitel­tiin Ruotsin Helsingin-suurlähetystön saunassa.

Suomi ja Ruotsi (siis SuRu) tekivät vuosina 1996–1998 sarjan aloittei­ta, joista tärkein koski sotilaallisen kriisinhallinnan sisällyttämistä unio­nin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Näin tapahtuikin vuonna 1999 hyväksytyssä Amsterdamin sopi­muksessa.

Suomi ja Ruotsi saivat tahtonsa läpi; samalla ne pystyivät osoittamaan muille EU-maille, etteivät ne olleet vain kantoja kaskessa vaan aktiivisia turvallisuuspoli­tiikan kehittäjiä.

1997: Pohjoinen ulottuvuus

Suomen EU-jäsenyys teki Venäjästä ja EU:sta ensimmäisen kerran rajanaapu­reita – Itä-Euroopan maat eivät vielä olleet unionissa.

Suomi halusi nostaa kotikulman asi­at EU:n asialistalle ja lisätä EU:n ja Venä­jän yhteistyötä. Pääministeri Paavo Lip­ponen ryhtyi pitämään esillä pohjoisen ulottuvuuden käsitettä ja ehdotti syksyllä 1997 pohjoisen ulottuvuuden strategian luomista EU:lle.

Pohjoisessa ulottuvuudessakin oli siis osaltaan kyse Suomen ongelmallisten Ve­näjä-suhteiden hoitamisesta. Mitä enem­män Venäjä saataisiin vedetyksi mukaan eurooppalaisen politiikan valtavirtaan, sitä rauhallisempi ja turvallisempi Suo­men lähiympäristö olisi.

”EU:ssa valmistauduttiin jo itälaa­jenemiseen. Vaikka se toteutuikin vasta 2004, vuonna 1997 näytti siltä, että tä­mä Suomen kolkka uhkasi jäädä vähälle huomiolle”, toteaa Jean Monnet -profes­sori Hanna Ojanen Tampereen yliopis­ton johtamiskorkeakoulusta.

Aloite eteni EU:ssa nopeasti, mitä helpotti se, että siinä ei esitetty uusia rahoitusjärjestelyitä eikä uusia pysyviä rakenteita. Suomi sai asiassa vetoapua Ruotsilta ja Tanskalta.

Pohjoinen ulottuvuus vakiintui yh­deksi EU:n aluepolitiikan lohkoksi. Sitä linjattiin 2000-luvulla uusiksi siten, että Venäjä, Norja ja Islanti nostettiin tasave­roisiksi osapuoliksi EU:n kanssa.

Alkuvaiheissa pohjoisen ulottuvuu­den yhteydessä pidettiin paljon esillä energiayhteistyötä ja kaasuputken raken­tamista Venäjältä Suomen kautta länteen. Energiakysymykset rajautuivat kuitenkin pois pohjoisesta ulottuvuudesta, ja sen nimissä on tehty yhteistyötä ympäristö-, terveys-, liikenne- ja kulttuuriasioissa. Sen konkreettisiin saavutuksiin kuuluu esimerkiksi Pietariin rakennettu jäteve­denpuhdistamo.

Onnistumiset arkisessa yhteistyössä eivät ole kuitenkaan ”eurooppalaista­neet” Venäjää, kuten tämän kevään ta­pahtumat Ukrainassa osoittavat.

2002: Helsinki-prosessi

Vuonna 2002 Suomen ja Tansanian aloit­teesta käynnistettyä Helsinki-prosessia voi pitää tavoitteiltaan kunnianhimoi­simpana Suomen tekemistä aloitteista. Siinä oli yksinkertaistetusti kyse halusta suitsia globalisaation voimia.

Jos aiemmat aloitteet olivat prag­maattisia, Suomen omaan asemaan liit­tyviä aloitteita, Helsinki-prosessissa oli kyse idealistisesta maailmanparantami­sesta. Sen tavoitteet voi silti rinnastaa 1970-luvun Etykiin: kummassakin ta­voitteena on ollut vakauden ja turval­lisuuden lisääminen, mutta siinä missä Etykissä näköalat rajoittuivat Euroop­paan, Helsinki-prosessissa katseltiin ko­ko planeettaa.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja linjasi elokuussa 2003, että globaalihallinnassaon kyse ”kansainvälisten suhteiden de­mokratisoinnista, siitä miten globali­saatiota ja sen synnyttämiä ilmiöitä voi­daan saattaa toimivaan kansanvaltaiseen ohjaukseen.”

Ei ole yllätys, että Helsinki-prosessi oli globaalin oikeudenmukaisuuden ky­symyksiä korostaneiden Tuomiojan ja presidentti Tarja Halosen lempilapsi. Sdp:n jouduttua oppositioon vuonna 2007 Helsinki-prosessi putosikin uuden hallituksen prioriteeteista.

Yllätys ei ole sekään, että Helsinki-prosessi sai osakseen myös kovaa kritiik­kiä. Esimerkiksi sanomalehti Kaleva kir­joitti helmikuussa 2010: ”Ulkopolitiikan tavoitteet hämärtyivät ja kahdenväliset suhteet jäivät liian vähälle huomiolle, kun niukkenevat resurssit ohjattiin glo­balisaation hallintaan, kansainväliseen oikeudenmukaisuuteen ja pohjoinen–etelä-suhteiden hoitamiseen.”

Helsinki-prosessin konkreettisiin tuloksiin voi lukea ainakin Afrikan kes­tävän kehityksen johtajuusinstituutin, joka perustettiin Tansaniaan vuonna 2010. Globalisaation myllynkivet sen sijaan jauhavat yhtä pidäkkeettömästi kuin ennenkin.

Mitä seuraavaksi?

Puhe Suomen tekemistä aloitteista voi luoda mielikuvan ulkoministeriön ka­bineteissa tehtailtavista ehdotuksista. 2000-luvun maailmassa kansainväliset aloitteet saavat kuitenkin usein alkunsa kansalaisjärjestöjen aktivismista.

Hyvänä esimerkkinä käy kansainvälinen asekauppasopimus: se lähti liik­keelle järjestöjen kampanjana, mutta Suomi oli ulkoministeri Erkki Tuomi­ojan johdolla alusta asti voimakkaasti tukemassa sitä. Vuosien työ sai sinetin huhtikuussa 2013, kun asekauppasopimus hyväksyttiin selvin luvuin YK:n yleiskokouksessa. Sopimuksella säädel­lään tavanomaisten aseiden kauppaa, ja sen on määrä estää aseiden päätyminen vääriin käsiin.

”Ilman Suomea asekauppasopimusta ei vielä olisi. Se oli isoin ulkopoliittinen sulka vuosikausiin Suomen hattuun”, toteaa Amnestyn Suomen osaston toi­minnanjohtaja Frank Johansson.

Suomen pysyvä edustaja Euroopan unionissa Pilvi-Sisko Vierros-Villeneuve muistuttaakin, että olennaista ei välttä­mättä ole olla idean ensimmäinen esittäjä, vaan tarttua hyviin ajatuksiin ja tehdä työ­tä niiden edistämiseksi.

Entä mihin Suomen kannattaisi 2010-luvul­la suunnata aloitteelli­suutensa? Maailman­politiikan koneistossa on monta löysää ruuvia tai kehnosti toimivaa osaa. Mutta onko meil­lä korjausehdotuksia? Ja kuinka saamme muut kuuntelemaan itseämme? Seuraavassa muutama vas­taus:

Frank Johansson, Amnestyn Suomen osaston toiminnanjohtaja:

”YK:ssa olisi luotava sitova kansainvälinen yritysvastuusopimus, joka säätäisi, mitä kaikkea kansallisessa lainsäädännössä pitää huomioida tällä alueella. Sopimusta tarvitaan, koska yri­tysten rooli ihmisoikeuksien toteutumi­sessa on niin keskeinen. Yritykset voivat aidosti vaikuttaa ihmisten tilanteen pa­rantamiseen, mutta ovat nykyään osal­lisena monen kurjistumisessa. Sopimus ei synny vuodessa eikä kahdessa, mutta voi olla kymmenen vuoden kuluttua va­kavasti esillä. Nyt tarvitaan taas vank­kurien raskasta alkuvetoa.”

Hanna Hakko, Maan ystävien ilmastokampanjan koordinaattori:

”Suomen tulisi toimia suunnannäyttä­jänä tekemällä aloite kaikista fossiilisiin energiamuotoihin perustuvista energiainvestoinneista luopumisesta. Tutkijoi­den mukaan suurin osa tiedossa olevistafossiilisista polttoaineista tulee jättää käyttämättä, jotta ilmaston lämpenemi­nen voitaisiin rajoittaa alle kahteen as­teeseen. Koska energiantuotantolaitokset ovat hyvin pitkäikäisiä, on energiasekto­rilla nojauduttava jatkossa täysin uusiu­tuvaan energiaan.”

Pertti Torstila, keväällä eläkkeelle jäänyt ulkoministeriön entinen valtiosihteeri:

”Kansainvälinen politiikka on harvoin aloitekikkailua. Uskottavuus maailman näyttämöillä perustuu suorituksiin ja maineeseen. Suomen ulkopolitiikan viime vuosikymmenten näytöt ja me­nestystarinat ovat olleet sovittelun, rau­hanturvaamisen, kriisien hallinnan ja välitystoiminnan alueilla. Tällä saralla meidän tulee aktiivisesti jatkaa. Maail­man kriisit Afrikasta omalle mantereel­lemme odottavat kaltaisiamme sillanra­kentajia. Tässä on Suomen ulkopolitii­kalle tilaus 2010-luvulla.”

Eric Hayes, entinen Euroopan komission virkamies ja komission Suomen-edustuston johtaja:

”Suomi voisi edistää realistisempaa ja rakentavampaa Venäjä-politiikkaa EU:ssa. EU:n nykyistä Venäjä-politiikkaa leimaa yhä Nato-keskeinen kylmän so­dan ajattelu, ja itäisen kumppanuuden politiikka pikemminkin pahentaa kuin lievittää Venäjän vuosisataisia vainohar­hoja sen länsirajoista. Suomi on ainoa Venäjän EU-rajanaapureista, joka ei ole Naton jäsen,

ja on perinteisesti onnis­tunut hyvin omien Venäjän-suhteidensa hoitamisessa. Suomella on hyvä mah­dollisuus toimia avaintekijänä tässä asiassa.”

Helena Laukko, Suomen YK-liiton toiminnanjohtaja:

”Olemme käynnistäneet Pallonku­tistajat.fi-kampanjan, jossa kerätään allekirjoituksia YK:lle 2015 luovutet­tavaan vetoomukseen kansainvälisen muovisopimuksen aikaansaamiseksi. Muoviroskan määrän nopea lisäänty­minen maailman merissä huomioitiin muun muassa Rio+20 -huippukokouk­sen loppuasiakirjassa, mutta ongelmaa koskevaa kansainvälistä sopimusta ei ole vielä olemassa. Sopimuksen tarkoitukse­na on ennaltaehkäistä meriin kulkeutu­van muoviroskan syntymistä ja edistää muovijätteen uusiokäyttöä.”

 

Jutun lähteinä on käytetty Jaakko Blombergin, Eric Hayesin, Lassi Heinisen, Timo Lappalaisen, Hanna Ojasen ja Pilvi-Sisko Vierros-Villeneuven haastatteluja sekä Jorma Kallenaution kirjaa Suomi kylmän rauhan maailmassa (2005).