EU omaksui itäisen kumppanuuden uudeksi painopisteeksi vuonna 2009. Ohjelman piiriin sisällytettiin entiset neuvostotasavallat Armenia, Azerbaidžan, Georgia, Moldova, Ukraina ja Valko-Venäjä.
EU:n tavoitteena oli poliittinen ja taloudellinen lähentyminen, mutta se on osoittautunut vaikeasti saavutettavaksi. Valko-Venäjä on alusta lähtien turvannut mieluummin Venäjään, ja sen lisäksi Armenia on sitoutunut jäsenyyteen Venäjän isännöimässä Euraasian tulliliitossa. Myös Azerbaidžan on kaukana EU-standardeista.
EU on pyrkinyt välttämään vastakkainasettelua, mutta Venäjä näkee tilanteen pelinä, jossa vain toinen voi voittaa. Näistä itäisistä kumppaneista, joita Venäjällä kutsutaan ”lähiulkomaiksi”, käydään nyt totista kamppailua.
Myös kumppanimaat pitävät talousliittoja vaihtoehtoisina. Teoriassa jonkinlainen välimuoto saattaisi olla mahdollinen, mutta käytännössä esimerkiksi Euraasian tulliliiton edellyttämä yhteinen ulkotariffi heikentäisi mahdollisuuksia jatkaa vapaakauppasopimusten valmistelua EU:n kanssa.
Janukovytš umpikujassa
Marraskuussa 2013 järjestetyssä EU:n huippukokouksessa Vilnassa unioni sai tuntuvasti näpeilleen, kun Ukraina jätti vahvistamatta kauan valmistellut vapaakauppa- ja assosiaatiosopimukset. Ukrainan merkitys sekä EU:lle että Venäjälle on suurempi kuin monien pienempien naapurivaltioiden – ja viimeistään Vilnan huippukokouksen yhteydessä maan poliittinen johto osoitti ymmärtävänsä tämän varsin hyvin itsekin.
Venäjän painostus ja lupaukset rahallisesta tuesta vakuuttivat lopulta Ukrainan presidentin Viktor Janukovytšin. Ukrainan talous on niin heikossa tilassa, että Venäjän tarjoama nopea avustus houkutti enemmän kuin EU:n edellyttämä pitkäaikainen sitoutuminen. Venäjä lupasi Ukrainalle lähes 11 miljardin euron lainan ja edullisemmat kaasutoimitukset.
Venäjän antamat lupaukset talousavusta uhkaavat kuitenkin jäädä toteuttamatta, ellei poliittista kriisiä saada ratkaistua. Helmikuussa myös EU:ssa ryhdyttiin suunnittelemaan taloudellista tukipakettia, joka vakauttaisi Ukrainan tilannetta. Komission puheenjohtaja José Manuel Barroso totesi kuitenkin katkeraan sävyyn, ettei EU aio lähteä kilpailemaan siitä, kuka tarjoaa eniten. Vilnan huippukokouksen tuloksista on otettu opiksi.
Kartta: Kauko KyöstiöToiveena normaali valtio
Ukrainalaisten tyytymättömyys presidentin päätökseen leimahti heti marraskuussa valtaviksi protesteiksi. Siitä lähtien Kiovan seuratuin paikka on ollut mielenosoitusten tukikohta, Itsenäisyyden aukio.
Protestiaalto voimistui tammikuussa, kun parlamentti runnoi läpi kansalaisoikeuksia rajoittavia lakeja. Helmikuusa Janukovytš antoi määräyksen tyhjentää Itsenäisyyden aukio tarvittaessa väkisin. Yhteenotot yltyivät kaaokseksi, jossa sai surmansa kymmeniä ihmisiä.
Mielenosoitusten tukahduttaminen on tulkittu Venäjän asettamaksi ehdoksi taloudelliselle tuelle. Venäjä lupasi myöntää lainan ensimmäisen, 1,5 miljardin euron suuruisen erän vain päivää ennen väkivallan leimahtamista.
”Olemme tilanteessa, jossa presidentti on sodassa omaa kansaansa vastaan”, sanoo Frankfurtissa sijaitsevan Viadrinan eurooppalaisen yliopiston tutkija Iryna Solonenko.
Kriisin ollessa pahimmillaan Ukrainan pelättiin luisuvan jopa sisällissotaan. Saksan, Ranskan ja Puolan ulkoministerien toimittua välittäjinä Janukovytš taipui lopulta lupaamaan ennenaikaiset presidentinvaalit sekä palauttamaan voimaan vuoden 2004 perustuslain muutokset, joilla siirretään valtaa presidentiltä parlamentille.
Vaikka presidentinvaalit järjestettäisiin ennenaikaisesti, niiden tulosta on vaikea arvioida. Oppositio on yhä melko hajanainen. Suosittu oppositiohahmo Vitali Klytško ei välttämättä pääse edes kokeilemaan kannatustaan. Lokakuussa 2013 Ukrainan parlamentti hyväksyi asetuksen, jonka mukaan ulkomaille veroja maksaneiden ei katsota asuvan maassa vakituisesti, mikä taas on ehtona presidenttiehdokkuudelle. Nyrkkeilijänä tunnettu Klytško asui aktiiviuransa aikana Saksassa ja kuuluisi siten lain piiriin.
Vaikka protestit saivat alkunsa EU-sopimuksen hylkäämisestä, kansan turhautumiselle on monia syitä. Ukrainan talous ei ole vieläkään toipunut vuoden 2008 talouskriisistä. Korruptoitunutta valtaeliittiä pidetään vastuussa heikosta taloudenpidosta. Valikoiva oikeuskäytäntö ja demokratian kuihtuminen huolestuttavat monia ukrainalaisia.
Opposition kannattajien keskuudessa lentäväksi lauseeksi on muodostunut toive ”normaalista elämästä normaalissa valtiossa”. Tähän toiveeseen kiteytyy tilanteen ratkaisemisen vaikeus. Vaikka Janukovytš luopuisikin vallasta, osaisiko hänen seuraajansa toteuttaa tämän toiveen?
Kiova ei ole Ukraina
Ukrainan tilanne heijastaa myös maan kulttuurista kahtiajakoa. Ukrainan itäisissä ja eteläisissä osissa kannatetaan lähentymistä Venäjään kun taas maan länsiosa on arvoiltaan lähempänä Eurooppaa.
Tutkija Mykola Riabtšuk on kuvaillut Ukrainan kahtiajakoa eurooppalaisen ja neuvostoliittolaisen identiteetin kamppailuksi. Oranssin vallankumouksen hän tulkitsee ensin mainitun voitoksi. Slaavilaiseen perinteeseen ja suurvalta-ajatteluun tukeutuva ideologia ei silti ole hävinnyt. Riabtšukin mukaan Ukrainan vallanpitäjät ovat hyötyneet vastakkainasettelusta, sillä hajaantunutta kansaa on ollut helpompi hallita.
”Kaikki ukrainalaiset eivät tue Kiovan mielenosoittajia. Monet jopa ajattelevat, että protestit ovat lännen rahoittamia. Osa kansasta toivoo, että presidentti pitäisi kansasta huolta ja jakaisi sosiaalietuuksia, eikä ymmärrä, että kansalaisuus on vastavuoroisuutta kansan ja hallituksen välillä”, Iryna Solonenko kuvailee.
Ukrainan mielenosoituksiin on osallistunut keskenään varsin erilaisia ryhmiä. Yhtä mieltä he tuntuvat olevan vain siitä, että politiikan on muututtava nykyisestä.
Suurin osa protestoijista on tavallista keskiluokkaa, mutta myös ääriryhmät ovat olleet näkyvästi läsnä. Helmikuun väkivaltaisissa yhteenotoissa joillain mielenosoittajilla on ollut käytössään ampuma-aseita katukivien ja polttopullojen lisäksi. Janukovytšin kannattajat ovat järjestäneet omia mielenosoituksiaan ja muistuttaneet, että presidentti on demokraattisilla vaaleilla valittu.
Mallioppilaat tulikokeessa
Ukrainaa pienemmät itäiset kumppanuusmaat Moldova ja Georgia hakevat paikkaansa EU:n vaikutuspiirissä, mutta ratkaisu ei ole kummallekaan helppo.
Assosiaatiosopimusten ja niihin liittyvien vapaakauppasopimusten valmistelu on ollut pitkä prosessi, mutta nyt sopimukset ovat valmiita allekirjoitettavaksi. Moldovassa nimiä odotetaan papereihin viimeistään elokuussa, Georgiassa syys–lokakuun aikana. Työ ei silti ole tehty.
Moldovaa on kuvailtu EU:n itäisen kumppanuusohjelman mallioppilaaksi, sillä se on pyrkinyt täyttämään yhteistyölle asetetut ehdot aikataulun mukaisesti. Pienen maan tähtäimessä ovat lopulta jäsenyysneuvottelut, mutta niihin on vielä matkaa. Ensin Euroopan köyhimmän valtion talous pitäisi saada kohentumaan. Lisäksi Moldovan ja Ukrainan rajalla sijaitsevan Transnistrian asema pitäisi ratkaista, sillä EU:n ehtojen mukaan sen jäsenmailla ei voi olla ratkaisemattomia rajakiistoja.
Venäjää ei miellytä Moldovan valitsema kurssi kohti Eurooppaa. Venäjä haluaisi Moldovan mukaan luotsaamaansa Euraasian tulliliittoon.
”Meitä odottavat kovat ajat”, huokaa Moldovan Ulkopoliittisen tutkimusyhdistyksen johtaja Victor Chirila, kun hän puhuu maan Venäjä-suhteista.
”Venäjällä on painostuskeinoja aivan riittämiin. Moldovan vientituotteille saatetaan asettaa rajoituksia tai moldovalaisten siirtotyöläisten asemaa Venäjällä voidaan vaikeuttaa.”
Venäjällä asuu lähes 400 000 moldovalaista. Määrä on valtava, sillä Moldovan väkiluku on yhteensä vain noin 3,6 miljoonaa. Koska siirtotyöläisistä suurin osa oleskelee maassa laittomasti, heidän karkottamisensa olisi periaatteessa mahdollista. Toisaalta Venäjä tarvitsee siirtotyöläisiään, joten vaihtoehto ei ole kovin todennäköinen.
Silti pelkkä uhka on Moldovalle vakava asia, sillä maan kansantuotteesta yli kolmasosa tulee ulkomailta suunnatuista rahalähetyksistä. Myös maataloustuotteisiin kohdistuvat rajoitteet hankaloittaisivat monen moldovalaisen elämää. Maatalous työllistää jopa 40 prosenttia asukkaista.
”Hyvä uutinen on se, että saimme juuri uusittua kaasusopimuksen Venäjän kanssa, joten sillä ei voi tänä vuonna enää kiristää. Lisäksi Romanian kanssa yhteistyössä rakennettava kaasuputki valmistuu maalis–huhtikuun aikana. Sen jälkeen emme ole enää täysin riippuvaisia venäläisestä kaasusta”, Chirila sanoo.
Lokakuun lopulla 2013 Georgiassa äänestettiin uudesta presidentistä, ja vaalin voitti odotetusti silloisen pääministerin Bidzina Ivanišvilin tukema Giorgi Margvelašvili. Hän korvasi Mihail Saakašvilin, jonka kuusivuotisella kaudella Georgian ulkopolitiikan painotus suuntautui vahvasti euroatlanttiseen yhteistyöhön ja erityisesti Yhdysvaltoihin.
Elokuussa 2008 Venäjän ja Georgian välille puhkesi sota, joka kesti vain viisi päivää mutta jätti pysyvän jäljen maiden kahdenvälisiin suhteisiin. Saakašvilin kaudella jopa venäjänkielisen musiikin soittaminen julkisissa tiloissa kuten ravintoloissa kiellettiin – tosin juuri kukaan ei noudattanut sääntöä.
Tämänhetkinen hallitus suhtautuu Venäjään edeltäjäänsä suopeammin, mutta syy on ennemmin järki kuin tunne, arvioi The European Council on Foreign Relations -tutkimuslaitoksen tutkija Jana Kobzova.
”He haluavat saada georgialaisille tuotteille paremman aseman Venäjän markkinoilla, ja mahdollisesti myös helpottaa viisumijärjestelyitä maiden välillä.”
Kobzovan mukaan vallanvaihdos ei ole vielä saanut aikaan suurempia ulkopoliittisia suunnanmuutoksia. Uusi pääministeri ja presidentti ovat melko kokemattomia poliitikkoja. Lisäksi he ovat kiitollisuudenvelassa Ivanišvilille, joka junaili vallanvaihdokset ja vetäytyi sitten kulisseihin. Vahvan johtajan puuttuminen tekee Georgian politiikasta vaikeammin ennustettavaa.
”Venäläisten tukemat tahot ovat järjestäneet Tbilisissä seminaareja, joissa kerrotaan, miten hyödyllinen Euraasian tulliunioni olisi ja miten EU:n vapaakauppasopimus todellisuudessa vahingoittaisi Georgian taloutta”, kertoo Jana Kobzova.
Venäjän ja Georgian suhteita hiertävät myös rajakiistat. Georgiasta irtautuneet Etelä-Ossetia ja Abhasia ovat käytännössä Venäjän hallinnassa, mutta Georgian poliittinen johto ei aio tunnustaa alueiden itsenäisyyttä.
Toisin kuin Ukrainassa tai Moldovassa, Georgiassa ei ole suurta venäläismielistä vähemmistöä. Vaikka Venäjä haluaisi painostaa Georgiaa luopumaan EU-integraatiosta, sillä ei ole maassa liittolaisia. Edes perinteisiä arvoja kannattava ortodoksikirkko ei Jana Kobzovan mukaan tukisi Venäjän painostuspolitiikkaa.
”Georgiassa vallitsee vahva konsensus siitä, että suunta kohti Eurooppaa on oikea. Venäjän painostus vain vahvistaisi tätä näkemystä.”
Toiveet ja todellisuus
Euroopan komission tilaama tutkimus ennustaa itäisille kumppanimaille 4–6 prosentin kasvua bruttokansantuotteeseen vapaakauppasopimusten myötä. Tulevat hyödyt olisivat siis suuret, mutta ne vaativat myös suuria ponnistuksia.
”Georgian puolelta sopimusten allekirjoittaminen on enää tekninen kysymys. Mutta todellinen haaste seuraa vasta sen jälkeen, kun ne olisi määrä panna toimeen”, sanoo Jana Kobzova. Hänen mukaansa Georgian hallinto joutuu koetukselle, kun sopimusta ryhdytään käytännössä toteuttamaan.
Victor Chirila muistuttaa, että vapaakauppasopimus edellyttää kansallisten lakien uudistamista yhteneväisiksi EU:n lakien kanssa.
”Tämä on Moldovalle kaikkein suurin haaste – mutta samalla se on suurin mahdollisuus.”
Moldovassa järjestetään vuoden lopulla parlamenttivaalit. Assosiaatiosopimus on määrä allekirjoittaa jo ennen vaaleja, mutta ellei niin käy, parlamentin vaihtuminen voi vaikuttaa päätökseen. Victor Chirila uskoo, että EU-myönteiset tahot saavat silti suurimman tuen tulevissa vaaleissa.
”Moni moldovalainen ajattelee, että EU-integraatio on ainoa mahdollisuus muuttaa maata parempaan.”
Kiistat naapurimaista ovat kärjistäneet EU:n ja Venäjän keskinäisiä suhteita. Jos Ukraina ei lopulta sitoudukaan Euraasian tulliliittoon, se on sekä Venäjälle että tulliliitolle suuri tappio. Ukrainan kriisin ratkaisu mittaa ennen kaikkea EU:n ja Venäjän arvovaltaa – ja jos Venäjä joutuu pettymään, se saadaan varmasti huomata pienemmissä naapurimaissa kuluvan vuoden aikana.
Kirjoittaja on tutkimusavustaja Ulkopoliittisessa instituutissa.
