Köyhien ihmisten pääasiallinen ongelma on se, että heillä ei ole riittävästi rahaa. Ongelma voidaan ratkaista antamalla heille rahaa. Näin väittää 30-vuotias hollantilainen historioitsija Rutger Bregman, joka esittää kirjassaan utopian paremmasta maailmasta.
Bregmanin mukaan osa maailmasta elää jo utopiassa. Rikkaimmissa maissa aineellinen puute on käytännössä onnistuttu poistamaan, eli esimerkiksi keskiaikaisessa taiteessa elänyt utopia yltäkylläisyyden maasta on todellisuutta. Bregmanin mukaan aikakautemme suurin poliittinen dilemma on, miten sama voitaisiin tarjota koko maailman väestölle. Satojen miljoonien ihmisten täytyy edelleen tulla toimeen yhdellä dollarilla päivässä. Teoksessa esitetään kolmiosoainen ratkaisu: ilmaista rahaa kaikille, 15-tuntinen työviikko ja avoimet rajat.
Bregman otaksuu, että perustulo on tehokkain keino auttaa huono-osaisia. Hän siteeraa useita tutkimuksia, joiden mukaan rahansiirtojen on todettu vähentävän muun muassa rikollisuutta, lapsikuolleisuutta, teiniraskauksia ja poissaoloja koulusta. Perustulon avulla voidaan myös pienentää julkista sektoria, kun sosiaalietuuksien hakemiseen liittyvä byrokratia loppuu.
Ainoa tapa ohjata rikkaita maita kestävän kehityksen polulle on Bregmanin mukaan vähentää kuluttamista. Kuluttamisen vähentäminen taas alkaa työnteon vähentämisestä. Tällä logiikalla Bregman ehdottaa työviikon lyhentämistä 15 tuntiin. Hänen mukaansa se ratkaisi myös monia yhteiskuntia vaivaavan laajan työttömyyden, sillä se tasaisi työmäärää työttömien ja ylityöllistettyjen kesken.
Kirjoittaja ehdottaa, että työnantajamaksut tulisi maksaa työaikaa, ei työntekijää kohden. Tällöin työnantajat voisivat palkata kaksi osa-aikaista työntekijää korvaamaan yhden täysipäiväisen.
Hänen kolmas ehdotuksensa on rajojen avaaminen. Taloustieteilijä Lance Pritchettin laskelmien mukaan kaikkien rajojen avaaminen työvoimalle tuottaisi 65 biljoonan dollarin lisäyksen maailmantalouteen. Bregmanin mukaan se myös korjaisi globaalin eriarvoisuuden.
Bregman kirjoittaa innostuneesti mutta melko ylimalkaisesti eikä käsittele ehdotustensa mahdollisia vasta-argumentteja kunnolla. Hänen tarkoituksensa ei tosin olekaan laatia yksityiskohtaisia suosituksia, vaan maalata vaihtoehtoisia näkymiä politiikantekoon. Kirjoittajan mukaan politiikka kärsii idealismivajeesta, minkä vuoksi sekä vasemmiston että oikeiston politiikka on typistynyt teknokraattiseksi näpertelyksi.
Bregman muistuttaa, että kriisit ovat usein murroskohtia, jolloin merkittäviä uudistuksia voidaan laittaa alulle. Kriisien aikana käydään kilpailua siitä, kenen ideat pääsevät esiin. Hän ottaa esimerkiksi 1970-luvun öljykriisin ja stagnaation jälkimainingit. Silloin uusliberalistisen Mont Pelerin -seuran politiikkasuositukset löivät läpi lähes kaikissa länsimaissa. Bregman toivoo, että toisenlaista politiikkaa haluavat olisivat paremmin valmistautuneita, kun seuraava ratkaisun hetki koittaa.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
