Rajattu maailma

Jossakin Saudi-Arabian etelä­rajalla hikoilee parhaillaan joukko rakennusmiehiä. He pystyttävät aitaa Saudi-Arabian ja Jemenin väliselle rajalle. Työtä riittää, sillä raja on 1 800 kilometriä pitkä.

Pitkää päivää on painettu myös In­tiassa. Maa on jo vuosien ajan aidannut pala palalta Bangladeshin vastaista ra­jaansa, jota on yhteensä yli 4 000 kilo­metriä.

Bulgarialla on ollut kevyempi urak­ka: maan puolustusministeri kertoi heinäkuussa, että osalle Turkin-vastaista rajaa rakennettu 33 kilometrin pituinen aita on lähes valmis.

Sama työ on käynnissä monessa muussakin paikassa. Maantieteilijät Stéphane Rosière ja Reece Jones ovat las­keneet, että maailmassa on lähes 33 000 kilometriä aidattuja rajoja. Heidän mu­kaansa kolme neljäsosaa kaikista toisen maailmansodan jälkeen pystytetyistä raja-aidoista on rakennettu 2000-luvulla.

Perinteisten raja-aitojen rinnalle käyt­töön otetaan jatkuvasti uutta valvontateknologiaa, kuten pimeänäkökameroi­ta, liiketunnistimia ja miehittämättömiä lennokkeja. Esimerkiksi Brasilia aikoo valvoa omia pitkiä rajojaan ”virtuaali­aidalla”. Myös Suomen Rajavartiolaitos pohtii lennokkien hankkimista itärajan valvontaan.

Tänä syksynä tulee kuluneeksi 25 vuotta Berliinin muurin murtumisesta. Pian sen jälkeen Neuvostoliitto hajosi, ja Itä-Euroopan maat aloittivat matkan kohti EU-jäsenyyttä. Optimismin huumassa ol­tiin matkalla kohti rajatonta maailmaa. Talouden globalisaation ja viestintäteknologian kehittymisen uskottiin häl­ventävän rajojen merkitystä.

Euroopan sisällä rajat ovatkin madaltuneet. Schengenin sopimuksen ansiosta Nordkappista voi ajaa Lissaboniin ilman että passia tarvitsee vilauttaa kuin kor­keintaan laivayhtiön terminaalissa hen­kilöllisyystodistuksena.

Tarvittaessa Schengen-maat voivat tosin kiristää sisärajojensa valvontaa; vii­meksi näin teki Viro elo–syyskuun vaih­teessa Barack Obaman vierailun vuoksi.

Samaan aikaan kun Euroopan sisärajat ovat madaltuneet, on valvontaa EU:n ulkorajoilla tiukennettu. Vapaan liikkuvuuden puolesta kampanjoivat kansalaisjärjestöt ovat alkaneet puhua Linnake-Euroopasta. Toisen maailman­sodan aikana termillä viitattiin Saksan Manner-Euroopan rannikoille kasaa­miin, vahvoihin sotilasvarustuksiin, joilla Saksa pyrki estämään liittoutunei­den maihinnousun. Nyt samalla termillä kuvataan pyrkimyksiä kontrolloida Eu­rooppaan suuntautuvaa siirtolaisuutta.

Edes EU-maiden sisällä ei eletä ai­van niin rajattomassa utopiassa kuin juhlapuheiden perusteella voisi kuvitel­la. Unioniin mahtuu jäsenvaltio, jonka hallitus kontrolloi vain 60:tä prosenttia maansa alueesta: Kyproksen pääkaupun­kia Nikosiaa ja koko saarta halkoo YK:n valvoma aselepolinja, ja saaren pohjois­osa on julistautunut itsenäiseksi tasaval­laksi. Sitä ei tosin tunnusta mikään muu valtio kuin Turkki.

Pohjois-Irlannin kaupunkeja puoles­taan halkovat lukuisat muurit, jotka ei­vät ole hallinnollisia rajoja mutta joiden tehtävä on erottaa katolisten ja protes­tanttien asuinalueet toisistaan. Muureja kutsutaan kaunistellen rauhanmuureiksi.

 

Palestiinalaismies osoittaa mieltään Israelin rakentamaa muuria vastaan Nilinin kylässä Länsirannalla. Kuva: Wikimedia Commons

Israelilaisen Ben-Gurionin yliopiston geo­politiikan professorin David Newmanin mukaan tiukasti valvotuilla rajoilla pyri­tään yleensä hallitsemaan joko poliittisia jännitteitä tai siirtolaisuutta.

Niin Kyproksella, Pohjois-Irlannissa kuin Israelissakin muureja ja piikkilankoja on pystytetty nimenomaan jän­nittyneen tilanteen ja väkivallan vuoksi. Vihanpidon osapuolten fyysinen eris­täminen toisistaan nähdään usein tilapäisenä ratkaisuna akuuttiin tilanteeseen – mutta tilapäisratkaisuilla on taipumus muuttua pysyviksi.

”Rajojen koventaminen ei sinänsä pahenna tai lievennä konflikteja, vaan sillä lähinnä pyritään hallitsemaan tilan­netta”, Newman sanoo. Ongelmana on hänen mukaansa se, että tiukasti sulje­tun rajan toinen puoli muuttuu ihmisten mielissä näkymättömäksi. Näkymätöntä taas pidetään uhkaavana.

”Rakennamme muureja ja aitoja ja sanomme, että niillä estetään terroristeja pääsemästä alueellemme. Tämä voi olla totta, mutta samalla muureilla luodaan todellisuus, jossa ihmiset eivät enää kulje rajan yli. Heillä ei enää ole käsitystä siitä, mitä rajan toisella puolella on.”

Tiukasti valvottuja rajoja on kui­tenkin myös paikoissa, joissa mitään konfliktia ei esiinny. Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla on taisteltu viimeksi 1910-luvulla, mutta maiden välinen raja on yksi maailman tarkimmin valvotuista. Se on esimerkki toisesta Newmanin esiin nostamasta valvonnan motiivista: siirto­laisuuden kontrollista.

Meksikon Tijuanassa raja-aitaan on kiinnitetty arkkuja, joissa kerrotaan, kuinka monta ihmistä kunakin vuonna on kuollut pyrittyään rajan yli Yhdysvaltoihin. Kuva: Tomas Cast elazo/Wikimedia Commons

 

Erot ihmisten liikkumisen kontrolloinnis­sa paljastavat rajojen raadollisen todel­lisuuden: rikkaiden maiden väliset rajat ovat suhteellisen avoimia, mutta niitä rajoja, jotka erottavat köyhiä ja rikkaita maita toisistaan, valvotaan tiukasti.

”Valistuneessa länsimaisessa yhteis­kunnassa emme aina haluaisi myöntää tätä, joten on helpompi puhua rajojen turvallisuudesta”, David Newman sa­noo. Hänen mukaansa rajat heijastelevat aina valtasuhteita: se, jolla on valtaa, voi määritellä, kuka rajat saa ylittää.

Esimerkiksi Yhdysvaltain ja Kanadan kansalaiset voivat ylittää maiden välisen rajan pelkän ”tehostetun” ajokortin tur­vin. Meksikolainen taas tarvitsee Yhdys­valtoihin päästäkseen passin ja viisumin. Ja vaikka EU:n perusideologiaan kuuluu ihmisten vapaa liikkuminen unionin si­sällä, vanhat (vauraat) jäsenvaltiot aset­tivat unionin itälaajenemisen yhteydes­sä usean vuoden siirtymäaikoja uusien (köyhien) jäsenmaiden työvoiman va­paalle liikkuvuudelle.

Sama asia käy ilmi eri maiden viisumipolitiikassa. Suomen passilla voi matkustaa ilman viisumia 174 valtioon. Muidenkin vauraiden teollisuusmaiden kansalaisille matkustaminen on hyvin vapaata. Jos sen sijaan sattuu olemaan kotoisin Afganistanista, viisumitta pääsee vain 28 maahan. Aasian ja Afri­kan maat ovat muutenkin listan hännillä, muutamia vauraita poikkeuksia lukuun ottamatta.

Kalifornian yliopiston politiikan tutkijat Ron E. Hassner ja Jason Wit­tenberg vertailivat kolme vuotta sitten julkaistussa tutkimuksessaan useita eri muuttujia raja-aitoja rakentavien valtioiden ja niiden naapurimaiden vä­lillä. Yksi selvä tekijä on juuri varalli­suuseroissa: aitoja pystyttävien maiden bruttokansantuote henkeä kohden oli keskimäärin 8 600 dollaria, kun taas niiden maiden, joiden vastaisille rajoille aitoja rakennettiin, bruttokansantuote oli keskimäärin 2 080 dollaria henkeä kohden. Rajojen rakentajat ovat siis yli neljä kertaa rikkaampia kuin naa­purinsa.

Sama piirre toistuu myös valtioiden sisäisissä rajoissa ja muureissa. Rikkaille tarkoitetut aidatut asuinalueet tunnetaan erityisesti yhdysvaltalaisena ilmiönä, mutta niitä on eri puolilla maailmaa Kiinasta Brasiliaan. Euroopassa niitä on rakennettu runsaasti Itä-Euroopan enti­sissä sosialistimaissa, erityisesti Puolassa. Aidattujen asuinalueiden rajoilla liikku­mista eivät kontrolloi valtiolliset raja­viranomaiset vaan yksityiset vartiointipalvelut.

 

Kehittyneet maat pyrkivät parhaansa mu­kaan kontrolloimaan ihmisten liikku­mista jo omien rajojensa ulkopuolella. Esimerkiksi EU on solminut viime vuo­sina useiden naapurimaidensa kanssa ”liikkuvuuskumppanuuksia”, jotka ovat liikkuvuuden kannalta kuin kepeistä ja porkkanoista koottu paketti: EU helpot­taa viisumipolitiikkaansa kumppanien kanssa, kunhan nämä sitoutuvat torju­maan alueiltaan EU:hun suuntautuvaa laitonta maahanmuuttoa.

Turvallisuutensa nimissä EU on ulot­tanut kontrolliaan myös paljon kauem­mas. Esimerkkinä tästä toimii Keski-Aasian rajojen kehitys kahden viime vuosikymmenen aikana. Kun Kazakstan, Kirgisia, Tadžikistan, Turkmenistan ja Uzbekistan itsenäistyivät vuonna 1991, ne perivät Neuvostoliiton entiset sisärajat, joista tuli nyt valtiorajoja.

 

Lähteet: Wikipedia, Wall Street Journal, Raamattu

 

Aluksi elämä uusien rajojen pinnas­sa jatkui pitkälti entisenlaisena, mutta 2000-luvun aikana Keski-Aasian rajat ovat muuttuneet selvästi tiukemmin valvotuiksi, kertoo alueella tutkimusta tehnyt Steven Parham Tampereen yli­opiston rauhan- ja konfliktintutkimus­keskuksesta.

Rajavalvontaa ei ole tiukennettu maiden omasta aloitteesta vaan ulko­puolisesta paineesta. Alue on Afganista­nista Venäjälle ja edelleen Eurooppaan suuntautuvan huumekaupan merkittävä kuljetusreitti, ja kohdemaat ovat halun­neet suitsia huumekauppaa sen juurilla. EU on rahoittanut alueen ”rajaturvalli­suuden kohentamista” eli käytännössä rajavartijoiden kouluttamista ja rajainfrastruktuurin rakentamista.

Se, mikä EU:n näkökulmasta on tur­vallisuuden edistämistä ja rikollisuuden torjumista, näyttäytyy Parhamin mukaan paikalliselle väestölle lähinnä ihmisten arjen hankaloittamisena.

”Rajojen ylittäminen ei sinänsä ole paikallisille vaikeaa, sillä he eivät tarvitse viisumeita. Ongelmana on pikemminkin se, että rajavartijat eivät ole tunnettuja reiluudestaan. On maksettava lahjuksia ja neuvoteltava.”

Aiemmin alueen rajavartijat olivat tyypillisesti ”oman kylän poikia” tai vähintäänkin lähialueelta kotoisin. Pai­kalliset asukkaat tulivat heidän kanssaan luontevasti toimeen. Nykyään rajavartijat lähetetään asemapaikoilleen pitkienkin matkojen päästä, eikä ihmisillä ole heihin entisenlaista luontevaa suhdetta.

Parham on skeptinen sen suhteen, missä määrin rajavalvonnan tiukenta­misella pystytään ylipäänsä torjumaan salakuljetusta.

”Salakuljetus sopeutuu tiukentunee­seen valvontaan. Kaikki tietävät, että rajavartijat ovat ’yhteistyökykyisiä’.”

Hollannin ja Belgian raja kulkee terassin vieressä Baarlen kaupungissa. Kuva: Jérôme Kunegis/Wikimedia Commons

”Paikallisten asukkaiden näkemys on, että huumeiden salakuljetus ei ole heidän ongelmansa. Se on ongelma, joka kulkee Afganistanista muualle maail­maan. Ihmisiä kiinnostaa enemmän se, miten rajamuodollisuudet vaikuttavat vaikkapa perunoiden hintaan.”

Parhamin mukaan rajojen tiukentuminen on samalla vähentänyt eri puolilla rajalinjoja asuvien ihmisten kanssakäymistä keskenään. Tämän seu­rauksena konfliktit kärjistyvät aiempaa helpommin.

”Alueella oli aiemminkin konflik­teja, mutta silloin paikalliset pystyivät yleensä selvittämään ne keskenään. Eri ryhmien välillä oli keskusteluyhteys. Nyt erimielisyyksiä ratkotaan valtiotasolla. Tässä suhteessa on tapahtunut suuri muutos viime vuosien aikana.”

 

Ihmisoikeusjärjestöjen mielestä tiukalla vii­sumipolitiikalla ja raja-aidoilla ei usein­kaan onnistuta pysäyttämään laitonta maahantuloa, vaan niillä vain pakote­taan ihmiset maksamaan salakuljettajille ja käyttämään vaarallisia reittejä, usein traagisin seurauksin.

Kymmenettuhannet ihmiset Väli-Amerikan maista pyrkivät Yhdysval­toihin paremman elintason perässä, mutta monen matka päättyy Arizonan ja Texasin aavikoille. Yhdysvaltain raja­vartiolaitoksen tietojen mukaan yli 5 000 Meksikosta Yhdysvaltoihin pyrkinyttä siirtolaista on kuollut 2000-luvun aikana.

Sama tragedia toistuu Välimerellä, jossa Afrikasta ja Lähi-idästä suunna­taan Euroopan rannoille ääriään myöten ahdetuissa veneissä. Jos veneet kaatuvat tai uppoavat, kerralla voi hukkua satoja ihmisiä. Yksin tänä vuonna heinäkuun loppuun mennessä Välimerellä oli me­nehtynyt jo noin 800 ihmistä, selvästi enemmän kuin viime vuonna yhteensä.

Venäjälle vievä portti pohjoiskiinalaisessa Manzhoulin kaupungissa. Kuva: NocturneNoir/Wikimedia Commons

Tiukemmalle rajapolitiikalle on joka tapauksessa poliittinen tilauksen­sa. Pew-tutkimuslaitoksen toukokuussa julkaiseman tutkimuksen mukaan 55 prosenttia suurimpien EU-maiden kan­salaisista haluaa rajoittaa maahanmuut­toa. Eniten maahanmuuttoa vastustetaan Kreikassa ja Italiassa eli maissa, joiden rannoille Välimeren yli pyrkivät veneet saapuvat. Maahanmuuttoa kritisoivat puolueet lisäsivät kannatustaan kevään EU-vaaleissa.

 

Viekö alati tiukentuva rajavalvonta meitä kohti tieteiskirjallisuuden synk­kiä visioita jyrkästi kahtia jaetusta maailmasta, jossa väestön enemmistö elää köyhyydessä ja pieni hyvinvoiva vähemmistö tarkoin vartioiduissa saa­rekkeissaan?

Stéphane Rosièren ja Reece Jonesin mielestä saatamme jo olla tällaisen dys­topian kynnyksellä. Heidän mukaansa rajat ja niiden valvonta ovat nykyään ennen kaikkea etuoikeutettujen tapa suo­jella omaa asemaansa. He puhuvat teiko­politiikasta, eli muurien pystyttämisestä erottelevan politiikan keinona. Termi juontuu kreikan sanasta teikos, seinä.

Jos 1900-luvun loppupuoli oli glo­balisaation, pehmeän vallan ja liberalis­min aikakautta, alkavaa teikopolitiikan aikakautta leimaa tutkijoiden mielestä käänne kovan vallan ja pakkokeinojen käyttöön.

”Aidat ja muurit symboloivat harvalukuisen etuoikeutetun joukon esiinnousua. Heidän kohdallaan glo­balisaation lupaus on toteutunut, ja he puolustavat asemaansa teikopolitiikalla. Epätasa-arvoinen kehitys luo epäsym­metrisen globaalin tilan, jossa suljetut etuoikeutetut alueet pidetään erillään ulkopuolisesta maailmasta”, Rosière ja Jones kirjoittavat.

Rosière ja Jones väittävät jopa, että globalisaation jännitteet voivat johtaa tilanteeseen, jossa käynnissä on ”lopu­ton sota” rajojen yli pyrkiviä siirtolaisia vastaan. Kyseessä ei ole sota sanan pe­rinteisessä merkityksessä, vaan matalan intensiteetin konflikti, jonka rintamat muodostuvat elintasorajoille.

Kaikki eivät näe tulevaisuutta aivan yhtä synkkänä. Vaikka taloudellinen epätasa-arvo on myötävaikuttanut ra­jojen nousuun, monet uskovat talouden voimien myös edistävän rajojen purka­mista. Euroopassa alhainen syntyvyys ja väestön vanheneminen puhuvat maahan­muuton lisäämisen puolesta.

Yhdysvaltalainen kehitystaloustut­kija Michael A. Clemens on koonnut yhteen tutkijoiden laatimia arvioita siitä, miten kaupan ja työvoiman liik­kuvuuden esteet vaikuttavat maailmantalouteen. Vaikka tavaroiden ja pääoman liikkuvuuden vapauttamiseen tähtäävät kauppaneuvottelut saavat paljon enem­män huomiota, olisi työvoiman liikku­vuuden vapauttamisella monikymmen­kertainen vaikutus. Clemensin mukaan se voisi jopa kaksinkertaistaa maailman bruttokansantuotteen.