”Kun muut onnittelivat uutta pääministeriä François Bayrou’a, minä esitin hänelle surunvalitteluni”, sanoo kansanedustaja Charles de Courson.
Ranskassa ei tällä hetkellä ole yhdelläkään poliittisella ryhmällä enemmistöä kansalliskokouksessa, mikä on tehnyt hallituksen muodostamisesta ja maan johtamisesta kovin kiperän tehtävän. Edellinen, Michel Barnier’n johtama hallitus pysyi pystyssä kolme kuukautta ja kahdeksan päivää ennen kuin kansalliskokous äänesti sen nurin vasemmiston ja laitaoikeiston äänin.
Tämä oli nähtävissä, sanoo de Courson. Siksi hän kieltäytyi kunniasta, kun Barnier aiemmin tarjosi hänelle valtiovarainministerin paikkaa. Sitä de Courson ei kerro, tarjosiko tuore pääministeri Bayrou hänelle samaa pestiä. Surunvalitteluihin pääministeri kuulemma vastasi naurulla.
Miehet tuntevat toisensa vuosien takaa, sillä de Courson kuului pitkään pääministerin lähimpiin tukijoihin keskustalaisessa UDF-puolueessa. Heidän tiensä erkanivat vuoden 2007 presidentinvaalien jälkeen, kun kolmanneksi selvinnyt Bayrou ei tukenut toiselle kierrokselle yltänyttä oikeistolaista Nicolas Sarkozya.
De Courson on Ranskan kansalliskokouksen pitkäikäisin edustaja. ”Ensi huhtikuussa tulee 32 vuotta täyteen”, 72-vuotias mies hymähtää ja hymyilee tietokoneen ruudulla. Teemme haastattelun etänä, sillä näin se saadaan järjestymään nopeasti. ”Kiire on vain huonoa organisaatiota”, kansanedustaja pamauttaa.
Nykyisin de Courson istuu parlamentin LIOT-ryhmässä, johon kuuluu keskustalaisia kansanedustajia sekä Korsikan ja merentakaisten alueiden suurempaa itsenäisyyttä kannattavia edustajia.
Näin sekavaa poliittista tilannetta de Courson ei ole pitkällä urallaan ennen nähnyt.
Kun kesäkuun eurovaaleissa voittajaksi nousi laitaoikeistolainen Kansallinen liittouma, presidentti Emmanuel Macron päätti järjestää ennenaikaiset kansanedustajavaalit. Uhkarohkean pelin lopputuloksena kansalliskokouksessa eniten paikkoja sai vasemmiston ja vihreiden vaaliliitto Uusi kansanrintama. Laitaoikeistolainen Kansallinen liittouma liittolaisineen vei 143 paikkaa edellisten 89:n sijaan, kun taas presidentti Macronin Yhdessä-liike menetti 246 paikasta 78 ja jäi 168 paikkaan.
Nyt Bayroun hallituksessa istuu ministereitä oikeistosta keskustan vasempaan siipeen – eli juuri vaaleissa huonoimmin pärjänneiltä poliittisen kentän osilta.
Poliittisen umpisolmun lisäksi Ranska on syvässä talous- ja finanssikriisissä. Viime vuonna maan alijäämä oli tuoreimpien arvioiden mukaan 6,1 prosenttia bruttokansatuotteesta; velkaa on 3 228 miljardia euroa, minkä vuoksi se on joutunut EU-alijäämämenettelyyn.
Taloustieteilijä Mathieu Plane ranskalaisesta OFCE-taloustutkimuslaitoksesta luonnehtii tilannetta ennennäkemättömäksi.
”Ranska ei ole koskaan ollut Euroopan mallioppilas, vaan se on keikkunut jossain keskivaiheilla, Etelä- ja Pohjois-Euroopan maiden välillä. Mutta nyt se on pudonnut aivan hännille.”
Plane näkee alamäen syynä Macronin talouspolitiikan.
Käännekohtana hän pitää keltaliivien kriisiä vuosina 2018–2019, jolloin luovuttiin esimerkiksi polttoaineverosta. Päätökset saattoivat olla perusteltuja, mutta niiden rahoitusta ei pohdittu, hän sanoo.
Keltaliivejä seurasi Covid-pandemia ja energiakriisi. Jokaisen kriisin yhteydessä on viety läpi tukitoimia, joiden kustannukset ovat jääneet pysyviksi.
Ranskassa on viime vuosina luotu uusia työpaikkoja ja konkursseja on tähän asti ollut suhteellisen vähän. Nyt on kuitenkin Planen mukaan tultu tien päähän. Olisi löydettävä uusia tuloja tai tehtävä säästöjä, vaikka alavireisessä globaalissa taloustilanteessa ja Donald Trumpin maalaileman kauppasodan uhatessa eurooppalainen talous kaipaisi pikemminkin elvytystoimia.
Helmikuun alun EU-johtajien tapaamisessa, jossa keskusteltiin 500 miljardin euron investoinneista eurooppalaiseen puolustukseen, Ranska ajoi vahvasti vaatimusta puolustushankintojen eurooppalaisesta alkuperästä – mikä tietysti hyödyttäisi sen omaa teollisuutta.
Ranska ei ole koskaan ollut Euroopan mallioppilas. Mutta nyt se on pudonnut aivan hännille.
Hankala taloustilanne oli tiedossa jo hyvissä ajoin ennen heinäkuun aikaistettuja vaaleja, muistuttaa Euroopan yhdentymistä tutkivan Jacques Delors -instituutin johtaja Sylvie Matelly.
”Viime talvena kävi ilmi, että valtion budjetissa on 60 miljardin vaje, jota kukaan ei osannut selittää. Se tarkoittaa, että maata on johdettu huonosti”, Matelly sanoo.
Yksi selitys Macronin päätökselle hajottaa kansalliskokous oli pelko siitä, että syksyn budjettikäsittely olisi johtanut epäluottamuslauseeseen. Macron saattoi laskea vaalivoiton varaan, mutta näin ei todellakaan käynyt.
Matelly uskoo, että poliittinen epävarmuus heikentää vuorostaan myös taloutta: ”Yritykset ovat hyötyneet monenlaisista tukitoimista ja investoinneista, mutta tällä hetkellä niillä ei ole mitään näkymää tukien jatkumisesta.”
Tämä epävarmuus selittää ehkä osin viime kuukausina lisääntyneet konkurssit ja ilmoitukset irtisanomisista muun muassa Auchan-ruokamarkettiketjussa sekä Michelinin tehtailla.
Tilannetta ei helpota yhtään se, ettei uusi kansalliskokous päässyt yksimielisyyteen vuoden 2025 budjetista.
Charles de Courson seurasi syksyn budjettikeskustelua hyvin läheltä valtiovarainvaliokunnan raportoijana. Hän luonnehtii sitä kaaokseksi.
”Yhtä jos toistakin veroa oltiin nostamassa, mutta valtaosa korotuksista oli joko perustuslain vastaisia tai muuten mahdottomia toteuttaa. Menot puolestaan olisivat kasvaneet 40 miljardilla. Täyttä hulluutta! Äänestykset menivät miten sattui. Välillä vasemmisto äänesti samansuuntaisesti Kansallisen rintaman kanssa, välillä sitten oikeisto”, de Courson pauhaa päätään puistellen ja silmin nähden suivaantuneena.
Toistaiseksi Ranskassa siis jatketaan vuoden 2024 budjetilla uutta esitystä odotellessa. Jotkut veikkaavat, että siihen kaatuu nykyinen François Bayroun hallitus.
Euroopan kannalta Ranskan tilanne on huolestuttava. Maa on Euroopan unionin toiseksi suurin talousvalta. Tämän lisäksi Emmanuel Macronin euromyönteisyys on ollut ajava voima integraatiossa.
Aikoinaan Macronin visio unionin tulevaisuudesta herätti suurta toivoa, muistelee taloustutkija Sylvie Matelly. Hän luonnehtii Ranskaa ja Saksaa EU:n vetureiksi – jotka nyt ovat kumpikin huonossa jamassa.
Matelly näkee Trumpin politiikan niin ikään heikentävän Ranskan ja Macronin vaikutusvaltaa EU:ssa. Hän arvioi eurooppalaisen laitaoikeiston vahvistuvan.
”Viktor Orbanin näkemykset Unkarissa ja Georgia Melonin visiot Italiassa eivät aina mene yksiin, mutta Trumpin suhteen he ovat samoilla linjoilla.”
Matelly arvelee, että laitaoikeisto tulee vaikuttamaan uudella tavalla myös Euroopan parlamentissa.
”Houkutus neuvotella laitaoikeiston kanssa tulee olemaan entistä suurempi”, Matelly sanoo.
Ensimmäisellä kaudellani kansalliskokouksessa oli neljä poliittista ryhmää. Nyt niitä on yksitoista.
Laitaoikeiston nousu merkittäväksi poliittiseksi voimaksi on myös Ranskan politiikan suurimpia muutoksia viimeisten kymmenen vuoden aikana. Charles de Courson tietää sen nahoissaan: viime kesänä hän sai koillisranskalaisessa vaalipiirissään vain 446 ääntä enemmän kuin vastassa ollut Kansallisen rintaman ehdokas Thierry Besson – vaikka tämä oli alueella täysin tuntematon kasvo.
De Coursonin vaalipiiri koostuu pääosin maataloudesta ja viininviljelystä elävistä kunnista. Monet näiden seutujen asukkaista kokevat tulleensa valtiovallan hylkäämiksi, de Courson muistuttaa.
Syrjäseutujen asukkaat ympäri Ranskaa kärsivät julkisten palvelujen karkaamisesta aina vain kauemmas, oli kyse sitten terveydenhuollosta tai julkisesta liikenteestä. Keltaliivien liikehdintä lähti aikoinaan liikkeelle tämän tyyppisiltä seuduilta.
Ilmiö on yleiseurooppalainen, ja näkyy myös Suomessa.
Veteraanipoliitikko de Courson sanoo keskustelevansa kaikkien kanssa, ”koska kaikki kansanedustajat ovat kansalaisten demokraattisesti valitsemia, miellyttipä se minua tai ei”. Samalla hän varoittaa nykyistä hallitusta seurauksista, jos yhteys kansaan katkeaa.
Charles de Courson penää niin ikään kansanedustajilta aktiivisempaa konsensuksen hakemista – vaikka ei oikein usko siihen itsekään.
Ranskan poliittinen järjestelmä on perustunut pitkälti oikeiston ja vasemmiston vaihtelulle, eikä konsensusta ole totuttu hakemaan tähänkään asti. Tällainen malli toimii, jos politiikkaa hallitsee kaksi vahvaa ryhmää niin kuin silloin, kun de Courson aikoinaan aloitti uransa kansanedustajana vuonna 1993.
”Ensimmäisellä kaudellani kansalliskokouksessa oli neljä poliittista ryhmää. Nyt niitä on yksitoista. Poliittinen kenttä on muuttunut pirstaleiseksi ja kansanedustajien parissa on suurta vaihtuvuutta.”
De Courson käyttää ranskalaista ilmaisua hors-sol puhuessaan näistä nopeaan tahtiin vaihtuvista kansanedustajista. Ilmaisu viittaa kasvitieteessä vesiviljelyyn, jossa kasvit eivät juurru maahan vaan kasvavat liuoksessa. Näillä edustajilla ei ole vahvoja paikallisia juuria, sellaisia kuin pienestä maaseutukunnasta tulevalla de Coursonilla itsellään.
Jos häneltä kysytään, presidentti Macron kuuluu samaan juurettomaan joukkoon.
”Emmanuel Macron sanoi valitsevansa parhaat palat oikealta sekä vasemmalta ja tuli valituksi. Siinä hän sitten oli: nuori poika vailla mitään kokemusta, joka ei ollut koskaan elämässään johtanut yhtään mitään!”, de Courson tuhahtaa.
Tätä ennen Macron ei ollut ollut ehdolla yksissäkään vaaleissa. Pankkimaailmassa työskennellyt tuore presidentti oli ollut lyhyen aikaa sosialistipuolueen jäsen ja François Hollanden neuvonantaja ja talousministeri.
Epäluuloisuus, kyllästyneisyys, tylsyys. Ne olivat kolme merkittävintä termiä, joilla ranskalaiset kuvailivat suhdettaan politiikkaan Cevipof-tutkimuslaitoksen vuosi sitten julkaisemassa kyselyssä.
Nykyinen hallitus, jonka koostumus ei parhaallakaan tahdolla katsottuna edusta Macronin haluamien vaalien lopputulosta, ei mitenkään voi kasvattaa kansalaisten luottamusta politiikkaan.
De Courson näkee nykyisessä tilanteessa yhteyksiä 1930-luvun Ranskaan.
”Silloin lopputuloksena oli autoritarismi ja marsalkka Pétainin hallitus, joka liittoutui Saksan kanssa.”
Nähtäväksi jää, kuinka Ranska selvittää nykyisen poliittisen umpisolmunsa, joka toistaiseksi jarruttaa myös taloustilanteen korjaamista. Presidentti voisi luopua vallasta, mutta näin tuskin tapahtuu. Toinen mahdollisuus olisi kansalliskokouksen hajottaminen uudelleen, mutta lopputulos olisi Macronin kannalta luultavasti rökäletappio. Kolmas ratkaisu on yrittää sinnitellä jollain tavalla seuraavat kaksi vuotta.
Silloin tiedetään myös, kuka asettuu ehdolle tällä hetkellä suurimman puolueen eli Kansallisen liittouman riveistä. Tähän asti ehdokkaana on ollut Marine Le Pen, jota uhkaa tuomio avustajien perusteettomasta palkkauksesta EU-parlamentissa.
De Courson itse veikkaa, että Ranska sinnittelee joten kuten läpi nykyisen poliittisen kaaoksen seuraaviin vuoden 2027 vaaleihin. Sitten hän hymähtää.
”Mutta mistäs sitä tietää. Tässä maassa asiat menevät jatkuvasti aivan toisin kuin mitä kukaan osasi ennustaa!”
