Toimittaja ja päivälehti Le Monden ulkomaantoimituksen vetäjä Sylvie Kauffmann käy tuoreessa kirjassaan yksityiskohtaisesti läpi, miten Venäjän presidentti Vladimir Putin loi järjestelmällisesti tiiviin suhteen Saksaan ja onnistui vähitellen vakuuttamaan myös Ranskan presidentit. Poikkeukseksi jäi vain presidentti François Hollande, joka hallitsi vuosina 2012—2017.
Kirjan nimi tiivistää sisällön, suomeksi »Sokaistut: kuinka Berliini ja Pariisi avasivat vapaan tien Venäjälle». Kauffmann onkin kyennyt tiivistämään Ranskan presidenttien meille suomalaisille enimmäkseen hämmentävää ja vaihtelevaa Venäjä-politiikkaa.
Puolan presidenttinä vuosituhannen taitteessa toiminut Aleksander Kwaśniewski kertoo Kauffmannille tapaamisestaan nuoren vastavalitun presidentti Putinin kanssa vuonna 2002. Putin oli päättänyt yli kolmituntisen keskustelun kahteen tavoitteeseensa: palauttaa Venäjän asema kansainvälisesti ja rakentaa vanhan tsaristisen ilmaisun mukaan Suur-Venäjä, Velikaja Rossija. Kun Kwaśniewski kertoi tapaamisesta länsimaiden johtajille, hän sai vastaukseksi syytöksiä puolalaisten syvästä vihasta Venäjää kohtaan.
Samana vuonna Gerhard Schröder kutsui Putinin puhumaan Saksan liittopäivien täysistuntoon. Tuolloin Putin kertoi selvällä saksan kielellä toisenlaista sanomaa: Venäjä kannattaa Euroopan integraatiota. Putin sai raikuvat aplodit.
Länsi-Euroopan suurimmat maat olivat 2000-luvun alussa vähitellen uineet Putinin laskemaan verkkoon.
Ranskaa ruokittiin vanhalla teesillä »eurooppalaisesta turvallisuusarkkitehtuurista», jota Putin oli myös ehdottanut. Pariisin käsityksen mukaan Venäjä kuului saumattomasti Eurooppaan, ja Charles de Gaullen ajoista lähtien Ranska oli uskonut kuuluvansa tässä turvallisuusjärjestyksessä suurvaltojen kerhoon.
Vuosituhannen alussa Venäjän julma sodankäynti Tšetšeniassa herätti voimakasta paheksuntaa Ranskassa. Le Monde kertoi viikoittain raa’asta sodasta Pohjois-Kaukasuksella, mikä hillitsi alussa presidentti Jacques Chiracin pyrkimyksiä lämmittää suhteita Venäjään.
Kun Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin maaliskuussa 2003, Eurooppa jakautui vanhaan ja uuteen. Britannia, Puola ja useat Itä-Euroopan maat myötäilivät ja tukivat Yhdysvaltoja. Samalla Chirac, Schröder ja Putin löysivät toisensa.
Kolmikko tapasi tiuhaan, kunnes vallankumouksia alkoi puhjeta Venäjän naapurustossa vuosina 2003–2005. Vaikka Venäjän valtapiiri mureni, Chirac halusi uskoa Venäjän jatkavan sisäisiä reformejaan. Hänen teesinsä kiteytyi sanoihin: »Venäjää ei saa nöyryyttää».
Chiracin seuraaja Nicolas Sarkozy lupasi vaalikampanjassaan vuonna 2007 Ranskan palaavan Naton sotilaallisiin komentorakenteisiin. Niin ikään hän vakuutti kannattavansa Ukrainan ja Georgian lähentymistä Natoon ja lupasi varomattomasti, »ettei koskaan kättelisi Putinia». Takki kääntyi nopeasti, ja lokakuussa Moskovan-vierailullaan Sarkozy palasi edeltäjänsä linjoille. Vuonna 2011 neuvoteltiinkin jo ranskalaisten Mistral-maihinnousualusten myynnistä Venäjälle.
Länsi-Euroopan suurimmat maat olivat 2000-luvun alussa vähitellen uineet Putinin laskemaan verkkoon.
Sarkozyn jälkeen vuonna 2012 valittu Hollande oli edeltäjiin vastustuskykyisempi Putinin charmille. Hän perui ensi töikseen ensimmäisen maihinnousualuksen toimituksen Venäjälle – ja Yhdysvaltojen Barack Obaman toiveesta myös loput kaupat. Sekä laitaoikeiston Marine Le Pen että laitavasemmiston Jean-Luc Mélenchon arvostelivat päätöstä parlamentissa. Le Penin mukaan Ranska oli taas alistunut amerikkalaisen diplomatian edessä, Mélenchon piti kauppojen perumista sietämättömänä petoksena.
Hollande tosin katkerasti pettyi läntisiin liittolaisiinsa, kun nämä eivät lämmenneet hänen ehdottamaansa interventioon Syyriaan.
Vuonna 2017 valtaan tullut Emmanuel Macron keräsi kritiikkiä siitä, että hän yritti yksin lämmittää suhteita Venäjään, vaikka asemasota Ukrainassa vain kiihtyi. Kaksi vuotta myöhemmin Macron yritti – aluksi Saksan tietämättä – saada aikaan uutta EU:n ja Venäjän välistä luottamukseen perustuvaa turvallisuusarkkitehtuuria.
Venäjän täysmittaisen hyökkäyksen jälkeen kesäkuussa 2022 Macron vieraili Kiovassa yhdessä Saksan ja Italian johtajien kanssa. Paluumatkalla Kauffmann seurasi, kun Macron tunnusti tv-dokumenttia tekevälle haastattelijalle, että hänen lukuisat yrityksensä vakuuttaa Putin olivat olleet turhia.
Kauffmann päättää kirjansa elokuussa 2023 kuvaamalla Macronin katkeraa pettymystä, kun tämän vuosia kestänyt Putinia ymmärtävä politiikka epäonnistui. Puoli vuotta kirjoittamisen jälkeen Macron esitti yllättäen, ettei pidä poissuljettuna länsimaiden sotilaiden lähettämistä Ukrainaan. Ranskalaispresidenttien pitkä linja näyttäisi vihdoin muuttuneen.
Kirjoittaja on aiemmin työskennellyt Suomen Pankissa, EFTA:n sihteeristössä ja Euroopan komissiossa.
