»Elämme eksistentiaalisen kriisin aikoja sekä Euroopan unionissa että sen ulkopuolella.»
Toteamus on vuonna 2016 julkaistun EU:n globaalistrategian lähtökohta. Maanosan itälaidalla käydään perinteistä aluesotaa, ja kasvavia uhkia on myös Euroopan eteläpuolella. On yhä epävarmempaa, haluaako Yhdysvallat toimia Euroopan turvallisuuden takaajana. Siksi on ratkaisevan tärkeää, että Euroopan maat pyrkivät yhdessä varmistamaan turvallisuutensa. On huomioitava brexitin vaikutus Euroopan valmiuteen sekä pulmallinen kysymys siitä, miten Britannia jatkossa vaikuttaa EU:n yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan.
Retoriikan tasolla Euroopan yhdentymisen perinteiset voimanpesät Ranska ja Saksa tähtäävät korkealle. Ranska ja Saksa haluavat esimerkiksi valmistaa panssarivaunuja ja hävittäjiä yhdessä. Tammikuussa 2019 solmitussa Aachenin sopimuksessa maat sitoutuvat kehittämään yhteisiä strategioita Euroopan puolustusunionin vahvistamiseksi. Pariisin ja Berliinin prioriteetit eivät kuitenkaan koskaan ole olleet samanlaiset. Näkemyserot ovat perustavanlaatuisia.
Ranska ei ole edes Naton ydinasepolitiikan suunnitteluryhmän NPG:n jäsen.
Ensinnäkin Ranskan ja Saksan käsitykset uhkista ja niiden torjunnasta eivät täysin vastaa toisiaan. Ranskalle puolustuspolitiikka on ennen kaikkea Välimeren eteläpuolisten uhkien torjumista. Maa pyrkii tähän aktiivisesti esimerkiksi Sahelin alueella Barkhane-operaatiollaan, jossa noin 4 500 ranskalaissotilasta taistelee terroristeja vastaan ja tukee alueen asevoimia viiden maan turvaamisessa.
Ranska kokee usein jäävänsä yksin etelän suunnasta kumpuavien ongelmien kanssa, mikä näkyy sen tekemissä eurooppalaisissa aloitteissa. Esimerkiksi Euroopan interventioaloitteella (EI2), jonka Länsi- ja Pohjois-Euroopan maat muodostivat vuonna 2018, Ranska pyrkii saamaan huomiota ja tukea tärkeinä pitämilleen aiheille.
Taustalla väijyy myös Ranskan ydinasepelote. Ranska vastaa ydinasepolitiikastaan kuitenkin tällä hetkellä yksin, sillä maa ei ole edes Naton ydinasepolitiikan suunnitteluryhmän NPG:n jäsen – siitä huolimatta, että Ranskan ydinpommien oletetaan suojelevan Ranskan lisäksi koko Eurooppaa. Ranskan näkökulmasta muuta ei edes tarvita aluepuolustuksen ja pelotteen rakentamiseksi.
Presidentti Emmanuel Macronin julkistaman interventioaloitteen tarkoitus on »luoda sisältöä» Lissabonin sopimuksen artiklalle 42.7 joka velvoittaa EU-maita auttamaan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsenmaata. Pitkällä aikavälillä aloite voi hyvin luoda eurooppalaisen ulottuvuuden alkujaan ranskalaiselle projektille, jos vain Euroopan muut maat ovat valmiita tulemaan Ranskan ydinsateenvarjon suojiin.
Sen sijaan Saksa ei näe merkittävää uhkaa oikeastaan missään, vaikka on ohjannut puolustuspolitiikkaansa aluepuolustuksen suuntaan. Saksan sotilaallisen puolustuksen virallinen dokumentti on vuoden 2018 Konzeption der Bundeswehr, joka perustuu vuoden 2016 valkoisena kirjana tunnettuun suunnitelmaan puolustusvoimien tulevaisuudesta.
Saksa on ankkuroitunut lujasti Naton leiriin, jossa se myös ajaa – ilman Ranskaa – niin sanottua kehysvaltiokonseptia, joka on Saksan puolustusyhteistyön lippulaivahanke. Vuonna 2014 käynnistetyn hankkeen tarkoitus on kehittää siihen osallistuvien maiden sotilaallista suorituskykyä.
Toinen näkemysero liittyy transatlanttisten suhteiden nykytilaan. Saksassa keskustelu pyörii usein presidentti Trumpin ja tämän politiikan tai lausuntojen ympärillä: Berliinissä moni näkee Trumpin presidenttikauden välivaiheena, jonka jälkeen tapahtunee paluu normaaliin.
Ranskalaiset eivät jaa tätä käsitystä: Macronin mielestä käynnissä on Euroopan kannalta koko järjestelmän muutos, jolla on kauaskantoisia vaikutuksia. Jatkossa maanosan yhdentymistä muovaa »Yhdysvaltain asteittainen ja väistämätön irrottautuminen».
Kun keskustellaan Euroopan puolustusyhteistyön laajentamisesta, saksalaisten mielestä kyse on lähinnä integraation syventämisestä, kun taas ranskalaisten lähtökohta on, että pelissä on koko maanosan tulevaisuus. Pariisissa moni kokee, että Saksassa ei hahmoteta tilannetta oikein, mikä selittää ranskalaisten turhautumista – varsinkin kun ranskalaiset poliitikot, asiantuntijat ja päätöksentekijät uskovat, että Eurooppaa hukkaa tärkeän tilaisuuden edistää maanosan puolustusta.
Strategiset linjaerot Ranskan ja Saksan välillä eivät rajoitu suurstrategian kaltaisiin suuren mittakaavan kysymyksiin. Niitä tulee esiin myös teknisemmillä alueilla.
Asevienti hiertää kahden maan puolustusteollista yhteistyöstä ehkä eniten. Ranskalle on tärkeää, että se pystyy myymään ulkomaille Saksan kanssa yhdessä rakentamaansa kalustoa, kuten panssarivaunuja ja seuraavan sukupolven ilmataistelujärjestelmää. Ilman vientiä hankkeita on vaikea saada kannattaviksi. Saksa sen sijaan suhtautuu varauksella asevientiin Saudi-Arabian kaltaisiin maihin.
Aihe on äärimmäisen arka Saksassa, missä kansalaiset seuraavat tarkasti tämänkaltaisia asioita. Hallitusvastuuta kantava sosiaalidemokraattinen puolue käy poliittista selviytymistaistelua. Puolueen tiukka linja asevientiin on keskeinen elementti sen strategiassa, jossa se hakee uutta kannatusta vasemmalta laidalta.
Myös oppositiossa suosiotaan kasvattava vihreä puolue kannattaa aseviennin tiukkoja rajoituksia. Mielipidemittausten mukaan enemmistö saksalaisista on samoilla linjoilla. Siksi maan kanta asevientiin tuskin muuttuu lähiaikoina.
Ranskassa aseviennillä ei ole kansalaismielipiteen kannalta suurta painoarvoa, mutta hallinto ei sen sijaan ole valmis tinkimään asiassa. Ranskan näkökulmasta kyse on Euroopan puolustusteollisuuden tulevaisuudesta – ja välillisesti Euroopan strategisesta autonomiasta. Maa pani jopa Berliinin-suurlähettiläänsä kirjoittamaan artikkelin, jossa asia selitettiin saksalaisille. Eri lähestymistavat saattavat myrkyttää Ranskan ja Saksan suhdetta laajemminkin.
Eroavaisuudet eivät estä Ranskaa ja Saksaa yhdistämästä voimiaan ja viemästä läpi uusia aloitteita yhteisessä turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Ranskan ja Saksan yhteistyö oli tärkeää esimerkiksi pysyvän rakenteellisen yhteistyön käynnistämisessä, vaikka maat ajavat samaa tavoitetta eri syistä.
Brexit-kansanäänestyksen jälkeen juuri Ranska ja Saksa nostivat puolustusasiat EU:n asialistalle. Vain muutama päivä sen jälkeen, kun britit olivat päättäneet lähteä EU:sta, Ranskan ja Saksan ulkoministerit julkaisivat kirjeen, jossa he argumentoivat Euroopan turvallisuusunionin puolesta. Tämän johti lopulta pysyvään rakenteelliseen yhteistyöhön, Euroopan puolustusrahastoon ja muihin edistysaskeliin.
Euroopan puolustuksessa pitäisi kuitenkin ottaa paljon näitä suurempia harppauksia eteenpäin. Ranskalla ja Saksalla ei ole sen enempää yhteistä näkemystä kuin kilpailevia visioita Euroopan puolustuksen kokonaisuudesta. Ranskassa puolustuskysymyksiin on paneuduttu selvästi enemmän kuin Saksassa, mutta siitä ei ole hyötyä niille Euroopan maille, joille on ensisijaista vastata Venäjän uhkaan ja vahvistaa tavanomaisten aseiden pelotevaikutusta. Mitä tulee Saksaan, puheet Euroopan puolustusunionista tai »eurooppalaisten armeijasta» eivät ole myöskään vielä saaneet riittävän konkreettisia muotoja.
Ranskalta ja Saksalta ei ole odotettavissa todellista johtajuutta Euroopan puolustuksessa. Selvimmin tämä näkyy keskustelussa Euroopan strategisesta autonomiasta. Eritoten Ranskan ajama idea on saanut erittäin skeptisen vastaanoton monessa Euroopan maassa. Saksakaan ei ole innostunut siitä.
Ranskassa on suljettu silmät siltä, että maan esittämillä ideoilla ei ole juurikaan kannatusta. Muualla Euroopassa painotetaan lähinnä tavanomaista pelotetta, eli Venäjän uhan torjumista sotilaallisesti sijoittamalla esimerkiksi Naton joukkoja Baltian maihin ja Puolaan. Tällainen puolustusulottuvuus puuttuu lähes täysin ranskalaisesta ajattelusta. Samaa rataa edustaa ajatus amerikkalaisten korvaamisesta, joka näyttäytyy muualla täysin kuvitteellisena ideana.
Ranskassa keskusteltiin vuosikymmenien ajan siitä, miten päästäisiin eroon Yhdysvaltain sekaantumisesta Euroopan puolustukseen. Debatti päättyi, kun Ranska palasi Naton komentojärjestelmään vuonna 2009. Ranska ei kuitenkaan osannut selittää tätä liittolaisilleen: nämä tulkitsevat edelleen kaikkea Ranskan toimintaa aiemman gaullistisen keskustelun valossa.
Saksa olisi tässä yhteydessä voinut viedä keskustelua rakentavampaan suuntaan, sillä se kuuluu tavanomaisen pelotteen kannattajiin. Toimimalla välittäjänä Saksa olisi voinut kertoa Ranskalle liittolaisten huolista ja lievittää samalla liittolaisten pelkoja gaullistien haamuista. Saksa jätti tilaisuutensa käyttämättä.
Eurooppalaisten kumppanien on itse pidettävä sanomaa esillä, sillä on turha odottaa, että Ranska ja Saksa ottavat ohjat käsiinsä.
Nyt Euroopan tilanteen voi kiteyttää näin: Ranska haluaa johtaa, mutta siltä puuttuvat seuraajat. Saksalla sen sijaan on mahdollisia seuraajia, mutta se ei halua johtaa. Eurooppa jatkaa elämäänsä aivan kuin transatlanttinen suhde palaisi ennalleen, eikä vaihtoehtoisista skenaarioista keskustella.
Tilanteeseen ei kannata odottaa nopeaa muutosta. Tällä hetkellä näyttää epätodennäköiseltä, että Ranska ja Saksa löytäisivät yhteisen vision Euroopan puolustuksesta.
Sitä paitsi kompromissit sopivat huonosti puolustuspolitiikkaan. Puolustuksen tarpeita määrittävät ulkoiset uhkat, eivät maiden johtajien poliittiset mieltymykset. Siksi Saksan ja Ranskan tavanomainen tapa sopia asioista ei nyt toimi. Vaikka Ranska ja Saksa muotoilevat uhkakuvansa periaatteessa samalla tavoin, kompastuskivenä on tärkeysjärjestys, jolla ne haluavat vastata eri uhkiin.
Mitä siis tehdä, jos Euroopan puolustuksessa ei voida laskea Ranskan ja Saksan johtajuuden varaan? Toiseksi paras vaihtoehto lienee tukeutua maihin siltä osin, kun ne täydentävät toisiaan. Liittolaisille ja kumppaneille seuraukset voivat olla toki tuntuvia. Pahimmassa tapauksessa niiden on valittava Ranskan ja Saksan väliltä.
Paljon todennäköisempää on, että jatkossakin nähdään eriseuraisia aloitteita ja yhteistyömuotoja. Ranskan kanssa kumppanit voivat tehdä tarkemmin rajattua ja vastavuoroisuuteen perustuvaa yhteistyötä lähinnä Ranskan ehdoilla.
Esimerkiksi Viro lähetti 50 sotilaan joukon Saheliin ja Ranska lähettää niitä vuorostaan Baltiaan osana Naton niin sanottua »eteentyönnettyä läsnäoloa» (Enhanced Forward Presence).
Myös Saksa tarjoaa tilaisuuksia yhteistyöhön, mutta maan suorituskyvyn ongelmien takia sitä ei nähdä todellisena johtajana puolustusasioissa.
Erilaisista yhteistyöformaateista ja projekteista ei kuitenkaan synny kokonaiskuvaa, jonka varaan Euroopan puolustus voitaisiin jatkossa rakentaa. Ranskan ja Saksan eurooppalaisten kumppanien olisi siksi syytä vahvistaa kahdenvälisiä suhteitaan Pariisiin ja Berliiniin. Sen sijaan, että kahta maata ajatellaan yhtenä blokkina, olisi syytä seurata sekä Ranskan että Saksan kansallista keskustelua.
Ranskaa ja Saksaa ei ehkä saa lähennettyä toistensa kanssa, mutta on tärkeää toimia niin, ettei maiden välille muodostu ristiriitoja. Niitä voisi syntyä esimerkiksi Ranskan ja Saksan lanseeraamista erilaisista yhteistyömuodoista, kuten interventioaloitteesta tai kehysvaltiokonseptista, sekä erilaisista arvostuksista puolustuskyvyn kehittämisessä.
Lisäksi kummankin maan kanssa on viestittävä eri tavoin: Ranskalle tulee painottaa tavanomaisen pelotteen tarvetta, joka sen tulisi tunnustaa noustakseen johtavaksi maaksi Euroopan puolustuksessa. Saksan tulisi puolestaan panostaa puolustukseen kokonaisuutena ja kehittää nykyistä selkeämpi näkemys Euroopan tulevasta puolustuksesta.
Eurooppalaisten kumppanien on itse pidettävä sanomaa esillä, sillä on turha odottaa, että Ranska ja Saksa ottavat ohjat käsiinsä.
Kirjoittaja työskentelee tutkijana Hampurin yliopiston Rauhan- ja turvallisuuspolitiikan tutkimuksen instituutissa IFSH:ssa.
