Suomalaista poliittista keskustelua on leimannut viime vuosina erillisyys. Eurooppalainen ajattelu, saati muu kansainvälinen politiikka, ei ole muodissa. Poliitikot eivät kosiskele äänestäjiä esittämällä kosmopoliittia. Elämme käpertymisen aikaa.
Korona on vain pahentanut sisäänpäin kääntymistä, kun vieraanpelko on ollut viranomaissuositus. Globaalia pandemiaa on torjuttu omille kansalaisille jaetuilla rokotuksilla – toki muutama solidaarisuuspiikki on saatu lahjoitettua myös köyhiin maihin. Jopa ilmastonmuutoksen torjunnassa on osoittautunut, että meillä on sekä ilmastoystävälliset erillislehmät että suojelua kaipaamattomat erillismetsät.
Valtionrajojen yli katsettamme on kuitenkin ohjannut tuntuvasti kiristynyt Ukrainan tilanne, Venäjän sotatoimet. Tämä on antanut piristysruiskeen suomalaiselle Nato-keskustelulle. Kysymys kuuluu: käymmekö keskustelua samasta Natosta kuin Nato-maat, vai onko meillä erillis-Nato?
9. helmikuuta tutkija Charly Salonius-Pasternak twiittasi: »Yksi hyvin senior #turpo virkamies Pentagonissa vieraillessani (tutkimushaastattelu) sanoi: ’Jos Suomalaiset eivät ole valmiita näkemään iskua Berliiniin, Varsovaan tai Tallinnaan samalla tavalla kuin iskua Imatralle, Turkuun tai Helsinkiin, ei Suomen pidä hakea Nato jäsenyyttä’.»
Itse aloitin edellisen vuoden »natottamalla» Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla. Tammikuussa 2021 julkaistussa kolumnissa esitin väitteen, ettei Suomen puolustus ole uskottava ilman Natoa. Sain kolumnistani poikkeuksellisen paljon positiivista palautetta – tosin useimmilta poliitikoilta ei-julkisesti.
Olen osallistunut aktiivisesti julkiseen Nato-keskusteluun neljällä vuosikymmenellä. Kantani vain on matkan varrella vaihtunut.
Kurkistamalla eduskuntapuheitani aiheesta vuosilta 2003—2007, voi huomata näkökulman olleen ratkaisevasti toinen kuin nyt.
Toivoin voivani toteuttaa globaalia solidaarisuutta YK:n ja EU:n kautta ja ajattelin Naton olevan erityisesti YK:n vahvistamisen esteenä. Venäjän uhka ei ollut sähköistänyt keskustelua, joten Venäjän sijaan meitä puhututtivat Irak ja Afganistan.
Tällä hetkellä on selvää, että Suomen paikka maailmassa on osana läntistä yhteisöä. Toki osa vanhavasemmistolaisista keskustelijoista löytää vielä paikkansa kylmän sodan asetelmasta.
On ollut vaikea myöntää, että tarvitsemme Naton toimintakykyä kriisinhallinnassa.
Mutta käymmekö me Nato-keskusteluamme läntisen yhteisön osana? Väitän, että suomalaisten keskimäärin aiempaa myönteisempi Nato-kanta liittyy suoraan Venäjän aiheuttamaan uhkaan ja siten kansalliseen intressiin, ei presidentti Martti Ahtisaaren ajatukseen Natosta rauhanjärjestönä. Meitä ei paina läntisen yhteisön vastuu kansainvälisestä turvallisuuspoliittisesta vakaudesta.
Nyt onkin syytä vilkaista suomalaista YK-keskustelua. Onko sitä?
Ei.
Itse kuulun YK:n ystäviin ja käyn mielelläni kuuntelemassa presidentti Tarja Halosta kestävän kehityksen pinssi rinnassa.
Rehellisyyden nimessä on todettava tämän keskustelun olevan päivänpolitiikan näkökulmasta marginaalissa – valitettavasti.
Samaa olin murehtinut nuorena kansanedustajana: mielenkiinto YK:ta kohtaan oli heikentynyt, samoin YK:n painoarvo. Silloin keskustelun painopiste oli kriisinhallintaoperaatioissa. EU aloitti omat kriisinhallintaoperaationsa vuonna 2003. Olin huolissani siitä, ettei osallistuminen YK:n operaatioihin ollut enää EU-maille yhtä houkuttelevaa kuin osallistuminen omiin operaatioihin.
En ollut aivan väärässä. Maaliskuussa 2005 EU-maiden osuus YK-joukoista oli alle seitsemän prosenttia, Afrikan operaatioissa vain kahden prosentin luokkaa.
Rauhanturvamyönteisessä Suomessa oli ainakin minulle haastavaa hyväksyä ja tunnustaa sitä, että tarvitsemme Naton toimintakykyä kriisinhallinnassa. Irakin sota vaikutti keskusteluilmapiiriin Suomessakin voimakkaasti. Sanoin eduskunnan täysistuntosalissa, että »Irakin sota kiirehti EU:n piirissä eniten sotaa vastustaneiden maiden pyrkimystä luoda Yhdysvaltain rinnalle tasavertaisempi kansainvälisoikeudellinen toimija. Yhteinen ulkopolitiikka tukisi tätä roolia.»
Taisin toivoa vimmatusti, että voisimme pitää hajuraon Natoon ja sen ydinaseisiin. Sittemmin oivalsin, että Nato on eurooppalainen puolustusjärjestelmä.
Muistan suhtautuneeni – monen muun tavoin – EU:n nopean toiminnan joukkoihin katteettomalla optimismilla. Niistä ei ollut iloa edes silloin, kun Valko-Venäjä puski pakolaisia rajametsiimme kuolemaan. EU-puolustus on eksynyt puuhastelemaan asejärjestelmähankkeiden parissa ilman yhteistä tilannekuvaa.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on kutsunut EU:n turvalausekkeita paperitiikeriksi. Suomi ja Ranska ovat johdonmukaisesti olleet edistämässä eurooppalaista puolustusyhteistyötä – ja hyvä niin – mutta vain Suomessa on haihateltu, että se polku olisi vaihtoehto Natolle.
Keskustelu ranskalaisten ja saksalaisten kanssa avartaa: on pakko myöntää, että läntinen maailma ei pärjää ilman Natoa. Silloin on rehtiä liittyä osaksi järjestelmää, eikä pysytellä impivaaralaisesti erillisyyden harhassa.
