Myöhäiskeskiajalla elänyt saksalainen oikeustieteen tohtori SebastianBrantlähestyi aikalaistensa paheita pirullisella satiirilla runoelmassaan Das Narren Schyff (Narrien laiva) vuodelta 1494. Brantin säkeet opastavat Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajaa Heikki Aittokoskea, joka seilaa omassa NarrienlaivassaanBrantin tavoin ihmisyyden synkimmille vesille.
Aittokoski otti vuoden virkavapaata ja matkusti Mogadishuun, Kabuliin, Dhakaan, Kiovaan, Lontooseen ja Nicaraguan takamaille. Hän kertoo pieleen menneestä maailmasta, kysyy miksi niin monin paikoin näyttää sysipimeältä ja etsii matkoillaan kirkkaita toivon lyhtyjä – kuten Afganistanissa jo aiemmin toimittajana haastattelemaansa teinityttöä Fazilaa, joka on kaikista mahdollisista vastuksista huolimatta päässyt kadulta sisähalliin harrastamaan rakastamaansa skeittausta.
Heikki Aittokoski: Narrien laiva. Matka pieleen menneessä maailmassa. HS-kirjat 2013, 295 s.Aittokoski ei löydä enää Fazilaa. Eikä hän pääse sinnikkäistä yrityksistään huolimatta Päiväntasaajan Guineaan, yhteen maailman hyytävimmistä diktatuureista, josta kertoo kirjan viimeinen luku Himo.
Päiväntasaajan Guinea on ollut kahden murhanhimoisen itsevaltiaan hallinnassa siitä asti, kun maa itsenäistyi Espanjan siirtomaavallasta vuonna 1968. Piskuisen afrikkalaisvaltion runsaat öljyvarat kelpaavat silti hyvin Pohjois- Amerikan ja Euroopan markkinoille. Siksi maa ei tarvitse sen enempää turisteja kuin toimittajia.
Kirja on kokeneen ulkomaantoimittajan välitilinpäätös omasta työmaastaan. Maailma on muuttunut Sebastian Brantin ajoista, mutta kuolemansynnit jylläävät. Aittokoski kuvaa elävästi toimittajan työtä Mogadishun tai Kabulin kaltaisissa paikoissa: työn rajoituksia ja menetelmiä, mutta myös kokemiaan pelon ja vastenmielisyyden tunteita.
