Hiljattain suomeksi ilmestynyt Mihail Gorbatšovin muistelmateos on kielellisestä kankeudestaan huolimatta valaisevaa luettavaa. Kirjasta kuvastuu kuinka vähäisen tiedon varassa neuvostopoliitikot aikanaan asioista päättivät.
Kun politbyroossa 1980-luvun alkuvuosina toimineen Gorbatšovin tehtäväksi annettiin pohtia hintojen korotuksia, hän pyysi kommunistisen puolueen pääsihteeriltä Juri Andropovilta käyttöönsä Neuvostoliiton budjettia. »Se ei ole teidän silmillenne», oli pääsihteeri vastannut naureskellen.
Todenmukaista tietoa oli vaikea saada, sillä se luokiteltiin kevyin perustein valtionsalaisuudeksi. Muistelmissa sivutaan useita tilanteita, joissa Neuvostoliiton poliittisen johdon piti lähettää joku keskuudestaan tiedonhakumatkalle ottamaan asioista selvää.
Vapaata lehdistöä ei ollut, joten ongelmat tulivat poliittisen johdon tietoon lähinnä silloin kun johtajat itse niin halusivat.
Toisaalta vallan keskittyminen yhden johtajan varaan aiheuttaa sen, että tieto kulkeutuu johtajalle häntä ympäröivien hierarkkisten virkamieskerrostumien läpi. Silloin virkamiesten persoonat ja keskinäiset suhteet korostuvat.
Gorbatšov todisti tätä ensin toimiessaan politbyroossa, jossa salailu ja juonittelu menivät varsinaisten asioiden edelle. Noustuaan Neuvostoliiton johtoon Gorbatšov alkoi vaatia avoimuutta. Hän huomauttaa, että avoimuuspolitiikan merkityksen ymmärtäminen oli erityisen vaikeaa nimenomaan puoluejohdossa.
Johtajakeskeisyys ja julkisuudelta piilossa tapahtuva poliittinen kähmintä eivät ole vieraita asioita myöskään tämän päivän Venäjällä. Putinin Venäjä ei ole neuvostodiktatuuri, mutta 2000-luvun keskustelu »vallan vertikaalista» on muuttunut todellisuudeksi. Presidentin valtaa on vahvistettu, koska valtion toimivuuden on ajateltu vaativan sitä.
Nyky-Venäjän keskeisin ero neuvostomenneisyyteen on järjestelmän ohella siinä, että media on saanut toimia pitkään suhteellisen vapaasti. Nyt riippumattomat tiedotusvälineet ovat kuitenkin ongelmissa. Kun sensuuri ja itsesensuuri alkavat rajoittaa vaikeista aiheista kirjoittamista, oikeaa tietoa ei ole kenelläkään. Silloin asioista päätetään hataralla pohjalla.
Newsweekin viime vuonna julkaistun artikkelin mukaan Vladimir Putin ei juuri itse seuraa uutisia tai lue lehtiä, vaan luottaa lähimpien avustajiensa valmistelemiin uutiskoosteisiin. Johtajaa ympäröivä virkamieskaarti suodattaa tiedon – ja taas katse on valikoiva. Kun valta on yksissä käsissä, ne eivät ehdi tarttua joka asiaan, vaan lähipiiri määrittelee tärkeysjärjestyksen.
Gorbatšovin neuvoja ei ole viime aikoina Venäjällä juuri arvostettu. Mutta rajoittamalla riippumattoman median toimintaa Putin on astumassa ansaan, jonka seurauksena voi olla ongelmien mittakaavan hämärtävä tietotyhjiö.
Kirjoittaja toimii tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.
