Jos Sirkka Hämäläinen olisi sadun hyvä haltijatar, hän loihtisi Euroopan poliitikoille kolme lahjaa: tahdon säilyttää yhteinen valuutta, kyvyn perustella entistä tiiviimpi integraatio EU-kansalaisille ja viisauden sekä kiristää rahoitusalan valvontaa että noudattaa itse sovittuja sääntöjä.
Realisti Hämäläisessä toteaa, että eurokriisin hoitaminen on nuorallatanssia. ”Ei käy kateeksi.”
Ymmärryksen tuolla puolella ovat kuitenkin ne poliitikot, jotka ”ilman vastuuta, ilman määritelmiä, ilman selityksiä” julistavat euron tuhon omaksi ja pelastustoimet vääräksi politiikaksi.
”Euron kaatumisesta vasta paha kriisi tulisi”, Euroopan keskuspankin EKP:n entinen johtokunnan jäsen toteaa.
Hämäläinen vieraili entisessä työpaikassaan EKP:n pääkonttorissa Frankfurtissa viimeksi syksyllä. Puhe vilisee viittauksia rahamarkkinoita koskeviin tutkimuksiin, raportteihin, lausuntoihin ja uutisiin. Lähes kymmenen vuotta eläkkeellä ollut pankkiiri on lukenut ne kaikki.
”Ajattelen niin, että asioita pitää seurata tosissaan tai sitten lopettaa kokonaan. Vielä ei kiinnostus ole laimentunut.”
Rauhaa turvaamaan
Suomi ei ollut vielä Euroopan unionin jäsen, kun Euroopan rahapoliittinen instituutti EMI (European Monetary Institute) alkoi vuonna 1994 valmistella yhteistä eurooppalaista valuuttaa.
Sirkka Hämäläinen oli tuolloin Suomen Pankin pääjohtaja ja tarkkailijajäsenenä EMI:n neuvostossa. Kesällä 1998 hänestä tuli uuden Euroopan keskuspankin EKP:n johtokunnan jäsen. Alku oli arkinen.
”Ei siinä samppanjapulloja poksauteltu. Lennossa vaihdettiin. EMI:stä vain tuli EKP.”
”Harva tuntuu tajuavan, että työtä oli tehty yhdessä jo vuosia. Oli yhtenäistetty laskenta- ja tietotekniikkajärjestelmiä, integroitu kaikkien EU-maiden markkinajärjestelmiä. Sitten kyllä kohotettiin maljojakin, kun yhteisen rahapolitiikan kausi alkoi vuoden 1999 alussa!” Hämäläinen kuvaa.
Puheet euron hylkäämisestä kauhistuttavat häntä. Hän ei käsitä, miten edes kuviteltaisiin, että toimiva ja markkinat tiiviisti yhdistänyt järjestelmä nyt heitettäisiin roskakoriin.
”Ymmärrän, että kriisissä kansalliset painotukset vahvistuvat, mutta keskustelun sävy on nyt pelottava. Monien populistipuolueiden puheissa ei kuulu isänmaanrakkaus, vaan niissä on vaarallinen nationalistisen vihan elementti.”
Hämäläisen mielestä Nobelin rauhanpalkinto on hieno muistutus siitä, että Euroopan unioni oli alun perin rauhanprojekti.
”Minusta tämä tehtävä on edelleen relevantti. Olen kuitenkin huolestunut siitä, osaavatko nuoret, etäällä sodista kasvaneet sukupolvet nähdä, ettei rauha ole vieläkään itsestäänselvyys.”
Ero eurosta ei Hämäläisen mukaan suojelisi Suomea maailman myllerryksiltä. Pienen maan pieni valuutta olisi kuin lastu ison meren laineilla. Oma politiikka pitäisi sitoa suurten maiden politiikkaan.
Syitä ja syyllisiä
Hämäläinen puhuu rauhallisesti, toteavasti. Samanlaiselta hän vaikutti Suomen kriisivuosina 1990-luvulla, kun jokainen päivä toi uuden katastrofin.
Harva tiesi, että Suomen Pankin pääjohtaja nollasi paitsi kiitämällä hurjaa vauhtia alas tunturin rinnettä myös tähtäämällä tarkkuuspistoolilla maaliin Suomen Pankin setelipainon kellarissa. Pistoolin hän oli lainannut kollegaltaan, pankinjohtaja Harri Holkerilta.
Populisti-puolueiden puheissa ei kuulu isänmaanrakkaus. Niissä on vaarallinen nationalistisen vihan elementti.
Nyt omat paineet ovat pienemmät, mutta eurokriisi pakottaa miettimään.
”Jälkiviisauden valossa voi kyllä kysyä, oliko viisasta ottaa kaikki euroon. Ajattelen lähinnä Kreikkaa, Italiaa en niinkään”, Hämäläinen myöntää.
Toisaalta tämäkään asia ei ole yksioikoinen.
Hämäläinen sai keväällä 2010 kutsun Espanjan taloustiedeakatEMIan Real AcadEMIa de Ciencias Económicas y Financierasin kirjeenvaihtajajäseneksi. Kollegana tässä tutkijoiden ja talousvaikuttajien ryhmässä on esimerkiksi talousnobelisti Joseph Stiglitz.
”Virkaanastujaisesitelmässään” Hämäläinen pohti maailmanlaajuisen, Yhdysvalloista alkaneen rahoitusmarkkinakriisin vaikutuksia Eurooppaan: ”Miten markkinatalouden verenkiertoon pääsi syntymään niin pahoja hyytymiä, että niiden hoitamiseen on tarvittu sähkösokkeja ja sydämensiirto massiivisen julkisen avun muodossa?”
Samaa kyselevät hämmentyneet euromaiden kansalaiset.
Hämäläinen vakuuttaa, että eurotalouksien kuntoerot ja rakenneongelmat olivat tiedossa euroa perustettaessa. ”Silloin pelättiin niistä johtuvia epäsymmetrisiä sokkeja, ja EKP:n johtokunta tutki perusteellisesti lähentymiskriteerien toteutumista ja toteutumismahdollisuuksia. Vain tieto Kreikan tilastojen järjestelmällisestä vääristelystä paljastui vasta myöhemmin.”
Hämäläinen kuitenkin muistuttaa, että EU on vahvasti poliittinen projekti. Poliitikot päättivät Välimeren maiden tulosta euroon. Yhtä lailla poliitikkojen päätökset vesittivät sanktiot, joilla piti rangaista vakaus- ja kasvusopimuksen ehtoja noudattamatta jättäneitä maita. Kun isot maat Ranska ja Saksa lipesivät säännöistä vuonna 2003, EU-maiden valtiovarainministereiden Ecofin-neuvostolta ei löytynyt rohkeutta rangaista niitä.
”Sanktioista luovuttiin, kun pelko kansallisen suvereniteetin menettämisestä nousi keskeiseksi puheenaiheeksi”, Hämäläinen toteaa.
Siitä taas ei euroa perustettaessa ollut tietoa, että syksyllä 2008 Yhdysvalloissa syntyisi finanssikriisi, joka leviäisi maailmanlaajuiseksi taantumaksi ja kärjistäisi heikoimpien euromaiden rakenne- ja tasapaino-ongelmat.
Liian helppoa rahaa
Yhtä eurotsunamin keskeistä syytä pankkiirit itsekään eivät tunnistaneet ajoissa. Euroa synnytettäessä ja aina Yhdysvaltain subprime-kriisiin saakka yleinen usko oli, että rahamarkkinat ovat tehokkaat: ne pitävät velanoton aisoissa hinnoittelemalla maiden maksukykyerot korkoihin.
Tämä usko osoittautui luuloksi. Euromaiden korkoerot kutistuivat nopeasti ja hävisivät sitten kokonaan.
Erojen häviäminen johtui siitä, että maailmanlaajuisille rahoitusmarkkinoille virtasi uusilla instrumenteilla luotua keinotekoista, valvomatonta rahaa, tarpeeksi kaikille halukkaille. Kriisin siemenet oli kylvetty, kun samaan aikaan levisi myös moral hazard, moraalikato.
”Se on pahin vaara”, Hämäläinen korostaa.
Eurokriisissä moral hazard tarkoittaa sekä velkojien että velallisten uskoa siihen, että hädän tullen joku muu, tässä tapauksessa muut euromaat, tulee apuun.
Myös EKP:ta pidetään osasyyllisenä moraalikatoon. Keskuspankki hyväksyi kaikkien jäsenvaltioiden liikkeeseen laskemat joukkovelkakirjat rahapoliittisten toimiensa vakuudeksi samanarvoisina.
”Mutta ei Euroopan keskuspankki olisi voinut ottaa poliittista päätöksentekoa muilta EU-elimiltä. Keskuspankki joutui turvautumaan lainanluokitusyritysten arvioihin liikkeeseenlaskijoiden luottokelpoisuudesta”, Hämäläinen toteaa.
Hänestä monet tuoreet lausunnot heijastelevat moraalikato-ongelman laajuutta. ”Ei voi kauhistelematta kuunnella kreikkalaisten virkamiesten ja poliitikkojen puheita siitä, että Saksa ja muut ovat velvollisia auttamaan Kreikkaa ja muita kriisimaita.”
”Suomalainen ajattelee, että itse aiheutetutongelmat on myös itse hoidettava.”
Hämäläinen vaatii tiukasti, että osana eurokriisin ratkaisua kriisimaiden on sitouduttava rakenteellisiin uudistuksiin ja sopeutettava menojaan. No bailout, avustamiskielto, on tärkeä osa alkuperäistä euron ideaa.
Poikkeusajan päätöksiä
Hämäläinen perusti 1980-luvulla oman herraseuran, Akkasaunan, jossa talouden, kulttuurin ja politiikan vaikuttajanaiset pohtivat maailman menoa. Sauna lämpiää vieläkin silloin tällöin, ja fundeerauskumppanina saattaa olla vaikkapa Helsingin piispa Irja Askola.
Erityisesti 1990-luvun alkupuolella Akkasaunan jäsenet pohtivat usein tilanteita, joissa selkeitä sääntöjä ei ollut. Niinpä Hämäläinen sanoo ymmärtävänsä EKP:ta, joka nyt saa syytöksiä toimivaltansa ylittämisestä. Hänen mukaansa on hyväksyttävä se, että kaikkia vahingoittava kriisi on hoidettava, tavalla tai toisella.
”Kriisissä EKP:n päällimmäinen huoli on rahamarkkinoiden pitäminen toiminnassa. Ilman toimivia rahamarkkinoita ei voi tehdä rahapolitiikkaa.”
Hämäläisen mielestä monelta on unohtunut, että Maastrichtin sopimus antaa EKP:lle hintavakauden ohella muitakin tehtäviä.
”Sopimuksessa sanotaan, että hintavakautta vaarantamatta keskuspankin tulee tukea EU:n yleistä talouspolitiikkaa eli tasapainoista kasvua ja työllisyyttä.”
Tässä valossa voi ymmärtää jopa omituisilta näyttäviä EKP:n toimia, kuten epätoivoisia yrityksiä alentaa kriisimaiden korkoja tilanteessa, jossa markkinat vihdoin toimivat tehokkaasti ja hinnoittelevat eri maiden erilaiset riskit korkoihin.
EKP on myös alkanut ostaa valtioiden velkakirjoja jälkimarkkinoilta. ”Tätähän Maastrichtin sopimus ei sinänsä kiellä. Se kieltää valtioiden suoran rahoittamisen”, Hämäläinen täsmentää.
EKP:n toimet perustuvat ajatukseen siitä, että markkinat ovat diskontanneet kriisimaiden korkoihin ajatuksen euron hajoamisesta. Jos keskuspankki pystyy vahvistamaan luottamusta euroon, tämä kriisimaiden ahdinkoa pahentava riskilisä poistuu.
”Korkoerojen hävittämisestä ei kuitenkaan ole kyse”, Hämäläinen korostaa. ”Alijäämämailla pitää olla korkeampi korko, mutta samaan aikaan on äärimmäisen tärkeää palauttaa usko euron jatkumiseen.”
Mutta pitäisikö sittenkin tinkiä myös hintavakauden periaatteesta? Eikö se helpottaisi kriisimaiden tilannetta? Moni varttunut suomalainen muistaa ajan, jolloin inflaatio laukkasi ja velat kutistuivat silmissä.
Hämäläisen mielestä inflaatiokeskustelu on epäolennaista, kun hintojen nousuriskiä ei ole näköpiirissä.
”Ei hintavakauteen pidä kriisissä suhtautua kirkasotsaisesti, mutta se on kuitenkin EKP:n ensisijainen mandaatti. Pitkän aikavälin tavoitteena noin kahden prosentin inflaatio on hyvä”, Hämäläinen sanoo.
Korkean inflaation haikailu on hänestä haikailua säännöstelytalouden aikaan. Siihen ei ole paluuta.
Vähintään yhtä vaarallinen on deflaatio. Hämäläinen viittaa Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkijan Heikki Taimion taannoiseen kirjoitukseen, jonka mukaan natseja ei nostanut valtaan hyperinflaatio vaan deflaatio. Sitä seurasivat talouden halvaantuminen ja korkea työttömyys.
Yhteiskuntarauhan säilyttäminen on peruste sille, miksi Sirkka Hämäläinen ymmärtää, etteivät kriisimailta vaaditut menoleikkaukset ja rakenteiden korjaaminen yksin riitä. Vastapainoksi EU:lla on oltava valmius ”uskottaviin” tukitoimiin.
”Kriisimaiden kaatuminen tulisi kalliiksi kaikille.”
Kriisi ei ole vienyt Hämäläisen uskoa yhteistyön voimaan. Kun kriisi syventää integraatiota eivätkä rahamarkkinat tunne rajoja, nimenomaan rahoitusjärjestelmästä on hänen mielestään järkevää huolehtia yhdessä.
Hämäläisen mielestä EKP on hoitanut asioita kriisioloissa ”hyvin ja luovasti”. Monet nyt keskusteltavina olevat uudistukset eivät kuitenkaan auta nykykriisissä vaan järjestelmän tulevaisuuden turvaamisessa.
Yksi ehdotettu keino pitäisi kuitenkin siirtää pohdittavaksi myöhemmin:
”Eurobondit ovat nykytilanteessa järjetön ajatus!”
Eurobondit olisivat kaikkien euromaiden yhdessä liikkeeseen laskEMIa joukkovelkakirjoja. Kun EU ohjaisi yhteisvastuulla otettua velkaa kriisimaille, niiden rahoituksen saanti helpottuisi, korot alenisivat ja rauhattomuus vähenisi.
”Ei”, sanoo Hämäläinen ja ottaa tueksi Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtajan Vesa Vihriälän raportin eu:n ajolähtö – Kriisiunionista yhteisvastuun unioniin.
”Miksi kriisimaat korjaisivat toimintaansa, jos julkista velkaa alettaisiin maksaa yhteisesti?”
Hintavakauteen ei pidä suhtautua kriisissä kirkasotsaisesti, mutta pitkänaikavälin tavoitteenase on edelleen hyvä.
Enemmän enemmistöpäätöksiä
Hämäläinen kertoo, että eurobondit olivat esillä jo EKP:n alkuaikoina. Johtokunnassa ajatuksen tulisin vastustaja oli entinen Saksan keskuspankin pääekonomisti Ottmar Issing, jota moni piti uuden keskuspankin uskottavuuden ja riippumattomuuden takuumiehenä.
”Eurobondeja ei pidä olla ilman fiskaaliunionia eli tiukkoja yhteisiä budjettiraameja ja rajojen rikkomista seuraavia automaattisia rangaistuksia”, Hämäläinen toteaa.
Hämäläinen toivoo, että EU:n taloudellinen integraatio syvenee, vaikka ymmärtääkin kansallisen päätösvallan luovuttamisen vaikeuden.
”Sanotaan, että EU:ssa pitää olla demokratia, ja samaan aikaan pidetään luonnollisena, että viiden miljoonan kansalla on sama yksi ääni kuin 80 miljoonan kansalla. Kannattaisin enemmän enemmistöpäätöksiä, mutta silloin tietysti demokratiaa pitäisi lisätä muualla. Ei esimerkiksi komissio ole mitenkään demokraattinen.”
Pankkivalvonta, nyt
Pankkiunioni, jota EU yrittää käynnistää nopealla aikataululla, on tärkeä tulevaisuuden kriisintorjuntakeino. Hämäläinen vaatii poliitikoilta ryhtiä pankkiunionin ajamiseen.
”Valvontaa pitää kiristää, tehostaa ja erityisesti ulottaa systeEMIsten eli järjestelmäriskien tunnistamiseen.”
”Pankkiunionin nopean aikataulun ei pitäisi olla ylipääsemätön ongelma. EU ei lähde liikkeelle tyhjästä, ja kansallisilla valvojilla säilyy vahva rooli”, Hämäläinen sanoo.
Täydellistä pankkivalvonnastakaan tuskin heti tulee. Yhteiseen talletussuojaan liittyy isoja ongelmia. Hämäläinen on samaa mieltä kuin todennäköisesti useimmat suomalaiset: yhteistä talletussuojarahastoa ei voi perustaa yhdistämällä nykyiset rahastot.
”Ei se olisi reilua. Pohjoismaiset pankit ovat käyneet kriisin kunnolla läpi, hoitaneet asiansa ja keränneet vakuusrahastoja. Jos tulee yhteinen talletussuojarahasto, sen kartuttaminen pitää aloittaa alusta.”
Hämäläinen haluaisi houkutella vastahakoiset, euroalueen ulkopuoliset maat pankkiunioniin kehittämällä Euroopan keskuspankkijärjestelmän yleisneuvoston General Councilin työtä. Kaikki EU-maat ovat mukana yleisneuvostossa, joka periaatteessa on tietojenvaihdon paikka. Mutta miksei se voisi tehdä myös päätöksiä?
”Ihannehan olisi tietysti globaali pankkivalvonta”, Hämäläinen toteaa.
Huonot pankit kaatukoot
Vaatimukset omistaja- ja sijoittajavastuun kiristämisestä ovat äänekkäitä ja Hämäläisen mielestä oikeutettuja. ”Kriisin keskellä tässä asiassa on kuitenkin vaikea edetä.”
Hämäläinen toivoo, että Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen työryhmän raportin ehdotukset etenisivät. Liikasen eurooppalaista pankkijärjestelmää koskeva raportti julkaistiin lokakuussa.
Pankeille pitäisi tehdä selkeä järjestelmä, joka kertoisi etukäteen, missä järjestyksessä mahdolliset tappiot kuitataan. Ensi vastuu olisi omistajilla, seuraava sijoittajilla, ”ja vain pienen ihmisen talletuksilla olisi suoja”.
Selkeä omistaja- ja sijoittajavastuu olisi vakavaraisuusvaatimusten ohella keino hillitä vastuutonta riskinottoa ja vähentää pankkien kaatumisen riskiä. ”Viimeistään Lehman Brothersin kaatuminen teki kaikille selväksi, kuinka vakava asia pankin kaatuminen on”, Hämäläinen painottaa.
Silti pankkien tehtävä on ottaa ja kantaa riskejä. Pitäisi vain estää erilaisten riskien sekoittuminen ja liian suurten riskikeskittymien syntyminen.
”Myös pankin pitää voida kaatua.”
Suomen oma kriisi
Kyllä Suomi taitaa usein näyttää häiriköltä”, Sirkka Hämäläinen sanoo, kun puhe kääntyy Suomen viimeaikaiseen Eurooppa-politiikkaan.
Hän ei ota kantaa siihen, onko Suomella varaa uhitteluun, mutta surullista se hänen mielestään on. Suomi on ollut saamapuolella EU-jäsenyyden ajan. Elintaso on noussut, tunnettuus parantunut, vienti kasvanut, vakaus vahvistunut.
Sekavan kriisin keskellä poliitikkojen tehtävä on Hämäläisen mielestä ottaa asioista selvää, nähdä kokonaisuus ja kansalaisten etu ja perustella näkemyksenä. Usein kuitenkin tuntuu, että etusijan vie huoli omasta kannatuksesta. On helpompi arvostella muita maita kuin tarttua omiin ongelmiin.
Hämäläinen muistuttaa, että Suomella on paljon omia isoja kilpailukyky- ja rakenneongelmia. Niihin pitäisi puuttua.
”Jo 1990-luvulla oli paljon puhetta kannustinloukuista, jotka estävät työntekoa. Ne ovat yhä olemassa, ei niille ole mitään tehty.”
Hämäläinen muistuttaa Aalto-yliopiston professorin Sixten Korkmanin laskelmista, joiden mukaan merkittäväkin lasku eurokriisistä rasittaisi Suomen kansantaloutta vähemmän kuin oman väestön ikääntyminen.
”Mittakaava olisi hyvä muistaa”, Hämäläinen sanoo.
Ikälasku tuskin paljon kevenee. Eurolaskusta Hämäläinen ei odota pahinta mahdollista.
Taka-alalle on jäänyt sekin, että euron tavoitteena oli alun perin myös vahvistaa Euroopan kilpailukykyä. Euron kriisin ei pitäisi antaa peittää Aasian ja muiden nousevien talouksien Euroopalle aiheuttamaa painetta.
Hämäläinen on seurannut kansainvälistäyritystoimintaa sisältäpäinkymmenen viime vuotta. Koneen, Sanoman ja Wallenbergin suvun omistuksia hallinnoivan Investorin hallituksesta katsoen maailma ei rajoitu euroalueeseen.
Hämäläinen uskoo, että ilman EU-jäsenyyttä suomalaisten yritystenmenestys Aasian markkinoilla olisi ollut nykyistä heikompi.
Eurokriitikot vertaavat mielellään Suomea Ruotsiin; naapurillahan menee mainiosti, vaikka se piti kiinni omasta valuutastaan. Hämäläisellevertailu länsinaapuriin sopii. ”Ruotsi on hyvä verrokki Suomelle.”
Kruunu ei kuitenkaan selitä länsinaapurin vahvaa taloutta. Painavampia syitä ovat historia ja maan oma politiikka.
”Ruotsi on talouden rakenteiden korjaamisessa ja julkisen talouden kurinalaisuudessa paljon Suomeaedellä. Tästä pitäisi ottaa mallia.”
